Lapsena perheväkivaltaa nähnyt ja kokenut!

Olen nähnyt ja kokenut.

En ole koskaan selviämiseksi laskenut.

Menneet on menneitä eikä ne vaikuta siihen mitä teen tänään tai huomenna. En vello menneissä tai surkuttele itseäni koskaan. Ei se mitään auta.

Vain sillä on merkitystä mitä minä teen omalla elämälläni.

En selvinnyt. Vihaan miesten käsivarsia ja niistä tulee mieleen vain lyöminen.

Koin lapsuudessani niin henkistä, fyysistä ja seksuaalistakin väkivaltaa ja elämäni oli kotona todella kamalaa.

Mutta kun muutin pois kotoa täytettyäni 18 vuotta, niin päätin etten menneiden anna pilata tulevaisuuttani. Lapsuuteni ehkä meni pilalle, mutta teen kaikkeni jotta nykyinen elämäni (josta voin itse päättää) on ihanaa. En vatvo menneitä, vaan porskutan täysillä eteenpäin.

Toisinaan jos esim työkavereiden/ tuttavien kanssa keskustellaan jostain vaikeuksista elämässä, niin on minulle saatettu tokaistakin etten minä mitään sellaisista voi ymmärtää kun elämäni on niin helppoa. Välillä tuollainen olettamus ärsyttää, mutta toisaalta olen onnellinen ettei menneisyyteni näy ulospäin vaan onnellisuuteni.

Osalle lapsuudenperheestäni annoin anteeksi, ja tulemme ihan ok toimeen, toisten kanssa paremmin ja toisten kanssa huonommin. Osan kanssa en ole tekemisissä.

Hyvän elämän sain tai hankin itselleni kaikesta huolimatta ja siitä olen kiitollinen.

Olen selvinnyt hyvin. Varuillani olen aina, minua ei pysty yllättämään. Haurasta vanhusta halveksin, voisin helposti murtaa häneltä kaikki luut. En silti tee sitä.

Silppu kirjoitti:

Perhe väkivaltaa ei ole olemassakaan. Isäni piti niin äitini kuin meidät lapsetkin kovassa kurissa ja meistä lapsista kasvoi tasapainoisia ja menestyviä ihmisiä

Otan osaa, olet selvästi vieläkin aivan sekaisin kokemasi takia.

Vierailija kirjoitti:

Silppu kirjoitti:

Perhe väkivaltaa ei ole olemassakaan. Isäni piti niin äitini kuin meidät lapsetkin kovassa kurissa ja meistä lapsista kasvoi tasapainoisia ja menestyviä ihmisiä

Otan osaa, olet selvästi vieläkin aivan sekaisin kokemasi takia.

En ole sekaisin ja tulen kasvattamaan oman lapseni samalla tavalla koska tuo kasvatusmalli on selvästi toiminut

Opin lapsena tietynlaisen selviytymismallin siellä väkivaltaisessa ympäristössä. Lapsena parhaiten selvisi jos oli mahdollisimman hiljaa ja näkymättä.

Nyt aikuisena olen muuten selvinnyt mutta tuo sama selviytymismalli ei toimi ollenkaan aikuisten maailmassa joten korjailen tilannetta kognitiivisen psykoterapian avulla. Hoito on vielä aluillaan joten tuloksia ei ainakaan vielä ole.

On muuten helvettiä elää aikuisena aikuisten maailmassa jos et osaa millään tavalla puolustaa itseäsi.

Minä olen perheväkivallan nähnyt lapsena, oltiin se äiti ja lapset jotka juoksi juoppohullua isää pakoon ulos pakkaseen. Inhoan väkivaltaa ja minulle on todella tärkeää, että koti on viihtyisä, rauhallinen ja ruokaa aina jääkaapissa, oma lapseni saa paremman lapsuuden. Olen myös päättänyt kun kotoa muutin, että selviän ja pärjään vaikka lähtökohdat oli huonot. Nyt viiskymppisenä voin sanoa, että hyvin on mennyt. Isä jo kuollut enkä mitään kaunaa ole kantanut.

Väkivalta kohdistui äitiini. En osaa arvioida miten se on vaikuttanut itseeni tai miten olen selvinnyt. Äidin ja isän eron jälkeen tulin läheiseksi myös isän kanssa. Ei hän ollut sinänsä paha ihminen, mutta kärsi mielenterveysongelmista. Todennäköisesti hän oli pahasti traumatisoitunut väkivallan kokemisesta omassa lapsuudessaan. Hän ymmärsi itsekkin että hänessä on jotain pahasti pielessä, mutta ei siihen mitään apua ollut siihen aikaan tarjolla.

Ehkä se on vaikuttanut itseeni niin, että en voi sietää mustasukkaisuutta tai miehiä jotka haluavat määrätä naisen elämää. Olen naimisissa ja oma mieheni on aika vastakohta isääni, rauhallinen ja jos hän on mustasukkainen niin peittää sen hyvin.

Asuin äitini luona, mutta väkivaltainen isäni kävi luonamme välillä. Löi, jätti ohuissa vaatteissa talvella pihalle, uhkaili puukolla, tappouhkauksia ym.

Viranomaisille ei uskallettu kertoa, koska ei ollut epäilystäkään, etteikö olisi valmis ollut uhkauksiaan toteuttamaan.

Muut odotti 18v ikää baariin pääsyn takia, minä odotin sitä, että saan sulkea isäni pois.

Nykyään on salainen numero ja osoite varmuuden vuoksi, vaikka ei teini-iässä ollessani enää meillä käynyt. Lapsiani ei tule koskaan tapaamaan, eikä heistä edes tiedä. Hän on minulle yhtä kuin kuollut.

Vaikuttanut ehkä siten, että minusta tuli aika kylmä ja kova ihminen. Katkeruus muuttui vuosien varrella kyynisyydeksi, enkä jaksa uskoa ihmisten hyvyyteen.

En oikein olekaan kai selviytynyt. 

Lapsena isäni oli alkoholiin menevä, äitiäni kohtaan väkivaltainen. Näin ihan kun isä hakkasi äitiä kännissä silmieni edessä ym. Oli sairaalloisen mustasukkainen.

Pakenimme pari kertaa kotoa ihan eri paikkakunnalle hotelliin ym kun ei ollut edes läheisiä. 

Itse nuorena jotenkin aina retkahdin niihin ei niin hyviin miehiin. 

Exäni oli myös alkoholiin menevä, mustasukkainen ja parin vuoden yhdessäolon jälkeen astui väkivalta. Henkistä oli jo aiemmin ollut. 

Ei siitä suhteesta helpolla lähdetty, pelkäsin henkeni edestä monesti. Suhteessa oli myös seksuaalista väkivaltaa.

Nykyään en voi sietää miehen kosketusta millään tavalla. 

Heti tulee mieleen lyönnit, kiinni pitämiset, seksuaalinen väkivalta. 

En pysty koskaan olemaan suhteessa tai harrastamaan seksiä. 

Pelkkä miehen halaamien saa ahdistuksen ja inhon aikaan. 

Vierailija kirjoitti:

En selvinnyt. Vihaan miesten käsivarsia ja niistä tulee mieleen vain lyöminen.

En muistele aktiivisesti menneitä, mutta tietynlainen kyynisyys miehiä kohtaan on jäänyt. Yksin eläminen tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

Laitoin välit poikki vanhempiin heti kun pääsin muuttamaan kotoa 18-vuotiaana.

Fyysisesti on jäänyt arpia. Seksuaalisesti olen edelleen pitkälti lukossa ja tuntuu likaiselta, äitini antoi veljensä eli enoni "käyttää" minua. Lähinnä visuaalisesti eli piti olla alasti hänen edessään, ei sen vakavampaa mutta jäihän siitä jäljet. Kaulaliinoja tai mitään huiveja en voi käyttää vieläkään koska tuntuu samantien kuristavalta, minut on yritetty pienenä kuristaa. Pelkäsin pitkään myös kaikki teräaseita ihan leipäveitsestä alkaen kun niillä uhkailtiin.

Meidän isä kuoli, kun oltiin kaksossiskon kanssa 9v ja pikkuveljemme oli 4v.. Meni kolme vuotta, kun isäpuoli muutti meille. Oltiin sillon 12v ja veli 7v. Meidän veli on aina ollut hiljanen ja tunteeton ihminen. Isäpuoli muuttu kuspääksi melkein heti ja alkoi kurittaa meitä ja kännissä se meni pahemmaksi. Veli ei näyttänyt mitään tunteita ja ei itkenyt ei yhtään mitään. Sen tuijotus alkoi pelottaa tätä väkivaltasta isäpuolta ja se sulki veljen komeroon jne. Kerran se sammu sitten kännissä ja veljemme 7v löi vasaralla sitä sammunutta äijää päähän. Siltä sokeutu toinen silmä ja sai motoriikka vaikeuksia ja tasapainohäiriöitä.

Veli joutu sitten tutkimuksiin missä lääkärit totesi, että ei tunne-elämää ja ei tunne katumusta ei mitään. Mikään kuva, joka pitäis olla epämiellyttävä, niin ei hetkauttanu mittareita mihinkään suuntaan, kun sillä oli se kypärä päässä. Eli samoja viittauksia kun näillä Ted Bundeilla ja muilla. Minun veli sanoi sille aivolääkärille, että jos se äijä ei muuta pois, niin se menee taivaaseen. Se äijä muutti pois, muuten sitä ei olis enää. Veli sai hoitoa siihen tunteiden käsittelyyn jne.

Vihaan vanhempiani. Minulla on toistuvaa masennusta ja paniikkihäiriö. En vieläkään luota ihmisiin, koska ikäviä kokemuksia on kertynyt aikuisuuden myötä lisää.

En tiedä olenko selvinnyt. Ainakin minulla on tosi negatiivinen käsitys ihmisen perusluonteesta, rakkaudesta, perheestä yms. Lapsuudenperheeseen on tosi ristiriitainen suhtautuminen, jossa vaihtelee kiintymys / ainakin halu olla kiintynyt ja viha. Tulee ahdistavia muistoja mieleen enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Joskus yritän tuoda näitä asioita esiin ja silloin nykyään yleensä mukavina näyttäytyvät perheenjäsenet muuttuvat salamannopeasti tosi häijyiksi. Eli se väkivalta on siellä pohjalla edelleen.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko selvinnyt. Ainakin minulla on tosi negatiivinen käsitys ihmisen perusluonteesta, rakkaudesta, perheestä yms. Lapsuudenperheeseen on tosi ristiriitainen suhtautuminen, jossa vaihtelee kiintymys / ainakin halu olla kiintynyt ja viha. Tulee ahdistavia muistoja mieleen enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Joskus yritän tuoda näitä asioita esiin ja silloin nykyään yleensä mukavina näyttäytyvät perheenjäsenet muuttuvat salamannopeasti tosi häijyiksi. Eli se väkivalta on siellä pohjalla edelleen.

Ymmärrän täysin! Oletko miten paljon pohtinut ettet enää olisi tekemisissä? Se voi olla iso helpotus.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko selvinnyt. Ainakin minulla on tosi negatiivinen käsitys ihmisen perusluonteesta, rakkaudesta, perheestä yms. Lapsuudenperheeseen on tosi ristiriitainen suhtautuminen, jossa vaihtelee kiintymys / ainakin halu olla kiintynyt ja viha. Tulee ahdistavia muistoja mieleen enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Joskus yritän tuoda näitä asioita esiin ja silloin nykyään yleensä mukavina näyttäytyvät perheenjäsenet muuttuvat salamannopeasti tosi häijyiksi. Eli se väkivalta on siellä pohjalla edelleen.

Terapeutti kehui nuorena, että on hienoa, että kaikesta huolimatta jaksan yrittää pitää yllä välejä perheeseeni. Vanhempana olen kuitenkin huomannut, että voin paremmin, kun en ole juurikaan tekemisissä. Irtautuminen vanhemmista vain oli huonon suhteen takia hyvin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko selvinnyt. Ainakin minulla on tosi negatiivinen käsitys ihmisen perusluonteesta, rakkaudesta, perheestä yms. Lapsuudenperheeseen on tosi ristiriitainen suhtautuminen, jossa vaihtelee kiintymys / ainakin halu olla kiintynyt ja viha. Tulee ahdistavia muistoja mieleen enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Joskus yritän tuoda näitä asioita esiin ja silloin nykyään yleensä mukavina näyttäytyvät perheenjäsenet muuttuvat salamannopeasti tosi häijyiksi. Eli se väkivalta on siellä pohjalla edelleen.

Ymmärrän täysin! Oletko miten paljon pohtinut ettet enää olisi tekemisissä? Se voi olla iso helpotus.

Olen miettinyt välillä paljonkin, mutta myönnän olevani niin heikko että edelleen roikun siinä että olihan meillä joskus hyviä hetkiä, ja haluaisin tietysti pitää kiinni perheestä, vaikka sellaista ei ainakaan toimivana yksikkönä koskaan ollut. Siis haluaisin saada joskus sitä kiintymystä mitä en koskaan oikein saanut. Vaikka en varmasti tule sitä koskaan saamaankaan. Olen oirellut lapsesta saakka tilanteen takia, ja perheessämme se on nähty isoimpana ongelmana. Jopa sisarukseni ovat liittoutuneet niin vanhempien kanssa, että jos väkivallasta (jota myös toinen sisaruksistani käytti minuun) alkaa puhua, puhe käännetään minun ongelmiini, minullahan on ne diagnoosit, olen hullu tms ja heidän mielestään se on se ongelma, jopa syy siihen miksi meillä oli sellaista. En ollut normaali lapsi sen takia kun isä löi äitiä, joten isän piti lyödä äitiä ja veljen minua. Myös kokemani koulukiusaaminen on esitetty syynä tilanteeseen. Aika hurjaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko selvinnyt. Ainakin minulla on tosi negatiivinen käsitys ihmisen perusluonteesta, rakkaudesta, perheestä yms. Lapsuudenperheeseen on tosi ristiriitainen suhtautuminen, jossa vaihtelee kiintymys / ainakin halu olla kiintynyt ja viha. Tulee ahdistavia muistoja mieleen enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Joskus yritän tuoda näitä asioita esiin ja silloin nykyään yleensä mukavina näyttäytyvät perheenjäsenet muuttuvat salamannopeasti tosi häijyiksi. Eli se väkivalta on siellä pohjalla edelleen.

Ymmärrän täysin! Oletko miten paljon pohtinut ettet enää olisi tekemisissä? Se voi olla iso helpotus.

Olen miettinyt välillä paljonkin, mutta myönnän olevani niin heikko että edelleen roikun siinä että olihan meillä joskus hyviä hetkiä, ja haluaisin tietysti pitää kiinni perheestä, vaikka sellaista ei ainakaan toimivana yksikkönä koskaan ollut. Siis haluaisin saada joskus sitä kiintymystä mitä en koskaan oikein saanut. Vaikka en varmasti tule sitä koskaan saamaankaan. Olen oirellut lapsesta saakka tilanteen takia, ja perheessämme se on nähty isoimpana ongelmana. Jopa sisarukseni ovat liittoutuneet niin vanhempien kanssa, että jos väkivallasta (jota myös toinen sisaruksistani käytti minuun) alkaa puhua, puhe käännetään minun ongelmiini, minullahan on ne diagnoosit, olen hullu tms ja heidän mielestään se on se ongelma, jopa syy siihen miksi meillä oli sellaista. En ollut normaali lapsi sen takia kun isä löi äitiä, joten isän piti lyödä äitiä ja veljen minua. Myös kokemani koulukiusaaminen on esitetty syynä tilanteeseen. Aika hurjaa...

Tyypillinen toimimaton perhe. Herkimmistä ja vastuullisia lasta tehdään usein silloin se syntipukki, vaikka oireilu on täysin normaali reaktio tilanteeseen. Valitettavasti et tule saamaan ikinä sellaista lapsuudenperhettä kuin toivoisit, vaikka jotain hyviä hetkiä olisikin.