Onko sinulla pitkä parisuhde, joka muistuttaa enemmän seurustelua kuin arjen kumppanuutta? Miten sait sellaisen suhteen ja mitä ajattelet siitä?

On. Seurusteltiin lukio- ja opiskeluaikoina useita vuosia ja sitten lähdettiin omille teillemme ajatuksena että jos ollaan oikeita toisillemme niin varmaan vielä kohdataan. Muutimme eri kaupunkeihin ja tapasimme uudet kumppanit, joiden kanssa lapset. Lasten kasvettua toinen oli eronnut ja toisenkin avioliitto aika mitäänsanomaton joten kun sitten tapasimme niin kiinnostuimme uudestaan toisistamme. Aika pian toisenkin silloinen puoliso huomasi, ettei mitään ole tehtävissä. Nykyään kasvattelemme lapsia heidän toisen vanhempansa kanssa, asumme molemmat yksin omissa asunnoissamme ja tapailemme toisiamme. Olemme lisäksi jo kihlautuneet ja ajatus on että viimeistään kun työt hellittävät ja lapset kasvavat isommiksi niin muutamme yhteen ja saman kaupunkiin. Tarkoitus on että tämä on viimeinen suhde. 

Olen ns. solo poly eli minulla on useampia ei-monogaamisia suhteita, jotka muistuttavat seurustelusuhteita. Niissä vietetään yhdessä laatuaikaa, käydään treffeillä ja harrastetaan seksiä, mutta suhteilla ei ole tarkoituskaan "edetä" tätä pidemmälle. Kaikki mahdolliset parisuhdeterpeeni tulevat näin tyydytetyksi ja olen hyvin onnellinen, koska elämässäni on paljon rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Olen ns. solo poly eli minulla on useampia ei-monogaamisia suhteita, jotka muistuttavat seurustelusuhteita. Niissä vietetään yhdessä laatuaikaa, käydään treffeillä ja harrastetaan seksiä, mutta suhteilla ei ole tarkoituskaan "edetä" tätä pidemmälle. Kaikki mahdolliset parisuhdeterpeeni tulevat näin tyydytetyksi ja olen hyvin onnellinen, koska elämässäni on paljon rakkautta.

Minulla täsmälleen sama mutta monogasmisena.

Harrastusten kautta löysin naisen, joka halusi samaa. Kannattaa soluttautua taidepiireihin, jos haluaa tavata ihmisiä, joille itsenäisyys ja vähän epätavallisemmat suhdemallit tulevat helposti.

En jaksa tavata ketään ihmistä joka päivä. Ei se tarkoita, etten rakastaisi. Tämän kun hyväksyy, loppu loksahtaa hyvin paikalleen. Ja tällaisen parisuhteen tosiaan saa ihan vain siten ettei eskaloi sitä parisuhdetta kohti yhteisasumista ja yhteistä arkea vaan pitää sen samanlaisena kuin ensimmäisten kuukausien aikana.

Kymmenisen vuotta ollaan oltu yhdessä, ei asuta samassa kämpässä koska molemmat tykkää asua yksin. Oon aivan sairaan rakastunut kumppaniin, seksielämä on kihelmöivää ja löytyy koko ajan kaikkea uutta, ja riittää aina jotain jännää pälätettävää kun nähdään. :) En tiedä, onko erillään asuminen yksi syy tähän hyvään pössikseen. Usein kuulee että arjenjakamisasiat kuormittaa suhdetta ja on kuulemma normaalia että seksielämäkin hyytyy pitkässä suhteessa. Itse en haluaisi sellaista vaan kaipaan nimenomaan rakastajaa/seurustelukumppania, en ketään jonka kanssa jakaa arkea.

Miten sain tällaisen suhteen? Jaa. Meillä kummallakaan ei riitä hirveästi kiinnostusta yhteiskunnan normeja kohtaan, vaan mennään sen mukaan mikä tuntuu itsestä hyvältä. Jos joskus alkaa arjenjako tuntua ihanalta idealta, niin sitten tehdään niin, mutta nyt huvittaa tämmöinen. Kun rakastuttiin, niin meillä ei ollut mitään päämäärää mielessä, päätettiin antaa suhteen muodostua omalla painollaan ja tämä on vieläkin se ydinajatus. Ollaan myös vapaaehtoisesti lapsettomia molemmat, joten se asia ei ole olennainen suhteenmuodostuskysymyksissä tai arjen järjestämisessä.

Ollaan asuttu suhteen aikana saman kaupungin eri laidoilla, samassa kämpässä kämppäkaverimaisesti, eri kaupungeissa, ja samassa rakennuksessa mutta eri asunnoissa. Sijainti ei ole millään tavalla olennainen tekijä suhteen jatkumisen kannalta, koska suhde perustuu ihan muihin asioihin. Ollaan kumpikin sitä mieltä että tavoite on asua samassa kaupungissa, mutta sen verran erityislaatuinen ihminen on kyseessä, että en lopettaisi suhdetta vaikka tyyppi muuttaisi pysyvästi muualle vaikka työn perässä.

Yhteen muutto on mietinnässä, puhtaasti sen takia että sen myötä saisi enemmän neliömetrejä ja saattaisi säästää rahaakin pitkällä tähtäimellä. Mutta toisin kuin muilla pariskunnilla, enemmän jännittää että tekisikö se suhteelle hallaa. :D Viime yhdessäasumiskokeilu oli aika fiasko, mutta siitä on jo aikaa ja oltiin silloin nuoria ja tyhmiä. Joka tapauksessa, jos päädytään muuttamaan yhteen, niin suunnitelmana on pitää omat huoneet sekä hoitaa kotia kämppäkaverimaisesti.

Mahtavia kommentteja, lisää kiitos!

Up

Molemmat ollaan nelikymppisiä, yhdessä 7 vuotta ja asutaan omissa asunnoissamme. Suhteen alkuaikoina mies yritti kovastikin puskea perinteistä parisuhdemallia ja yhdessä asumista, mutta minä tunnen itseni niin hyvin, että en suostunut. En kerta kaikkiaan jaksa olla kenenkään kanssa saman katon alla, hermostun ja muutun kireäksi jos pitää joka aamu ja joka ilta nähdä toinen ihminen ja kestää sen ääniä ja puhumista ja hajuja ja sotkuja. Haluan pitää oman tilani sellaisena kuin itse haluan neuvottelematta kenenkään kanssa.

Meillä on hyvin läheinen ja rakastava suhde. Ollaan sekä parhaat ystävät että rakastavaiset, puhutaan kaikesta, harrastetaan paljon samoja asioita. Ollaan yleensä viikonloput yhdessä, ja viikolla nähdään ehkä kerran, riippuu vähän mitä on ohjelmassa. Saatetaan käydä vaikka syömässä yhdessä iltaisin ja sitten mennä omiin koteihimme. En koe mitenkään että suhteemme olisi vähemmän syvä sen takia ettemme asu yhdessä. Kumpikaan meistä ei halua lapsia, joten senkään takia yhdessä asuminen ei ole välttämätöntä. Käymme töissä ja pystymme kustantamaan itse omat asuntomme ja menomme, eikä rahansäästön takiakaan ole tarpeen luopua omista asunnoista. 

En tarvitse enkä halua ketään jakamaan arkea, se sujuu paljon paremmin itsekseni. Haluan jonkun jakamaan vapaa-aikaa ja romantiikkaa ja seksiä, ja sen takia ei tarvitse asua yhdessä.

Näitä kun lukee niin alan miettiä että olenkohan minäkin tuollainen. Arvostan omaa aikaa ja rauhaa aika paljon. Nyt on elämäni paras suhde aluillaan, muutaman kuukauden kestänyt ja mietin että toimiikohan se paremmin näin kun ei vielä asuta yhdessä. Kannattaakohan yhteen muuttaakaan?

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse enkä halua ketään jakamaan arkea, se sujuu paljon paremmin itsekseni. Haluan jonkun jakamaan vapaa-aikaa ja romantiikkaa ja seksiä, ja sen takia ei tarvitse asua yhdessä.

Olipa napakasti kuvattu. Otan talteen.

retert kirjoitti:

Näitä kun lukee niin alan miettiä että olenkohan minäkin tuollainen. Arvostan omaa aikaa ja rauhaa aika paljon. Nyt on elämäni paras suhde aluillaan, muutaman kuukauden kestänyt ja mietin että toimiikohan se paremmin näin kun ei vielä asuta yhdessä. Kannattaakohan yhteen muuttaakaan?

Ei kannata muuttaa ainakaan siksi että niin "kuuluu" tehdä. Jos et ole mitään vailla yksin asuessa, nykyinen tilanne on varmaan parempi. Monethan kaipaavat turvallisuutta ja jaettuja rutiineja tai haluavat yhdessä lapsia, ja silloin yhdessä asuminen on järkevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ns. solo poly eli minulla on useampia ei-monogaamisia suhteita, jotka muistuttavat seurustelusuhteita. Niissä vietetään yhdessä laatuaikaa, käydään treffeillä ja harrastetaan seksiä, mutta suhteilla ei ole tarkoituskaan "edetä" tätä pidemmälle. Kaikki mahdolliset parisuhdeterpeeni tulevat näin tyydytetyksi ja olen hyvin onnellinen, koska elämässäni on paljon rakkautta.

Minulla täsmälleen sama mutta monogasmisena.

Harrastusten kautta löysin naisen, joka halusi samaa. Kannattaa soluttautua taidepiireihin, jos haluaa tavata ihmisiä, joille itsenäisyys ja vähän epätavallisemmat suhdemallit tulevat helposti.

Jännää, että monogamiaa yläpeukutettiin js ei-monogamiaa alapeukutettiin vaikka sisältö oli sama.

Vierailija kirjoitti:

Olen mielestäni ihan parisuhdeihminen mutta viihdyn aika paljon yksin enkä välttämättä haluaisi enää asua kenenkään kanssa yhdessä. Mutta on vaikeaa löytää ketään tällaiseen suhteeseen iässä, jossa pesänrakennus ja lasten hankinta on kiivaimmillaan.

Voisin kuvitella, että ilman lapsia monikin voisi suostua tuohon erillään asumiseen. Omalla kohdallani erillään asumisesta on jo aikaa, mutta tuntuu, että se veisi ehkä enemmän resursseja kuin tämä "perinteinen" yhdessäasuminen. Siis jos arki-iltoina on molemmilla harrastuksensa, pitää vielä erikseen sopia koska nähdään (yksi iltameno lisää) Jos asuu yhdessä, niin näkee ainakin iltateellä, eikä tarvitse sitäkään erikseen sopia. Mutta kukin taaplaa tavallaan, sanotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mielestäni ihan parisuhdeihminen mutta viihdyn aika paljon yksin enkä välttämättä haluaisi enää asua kenenkään kanssa yhdessä. Mutta on vaikeaa löytää ketään tällaiseen suhteeseen iässä, jossa pesänrakennus ja lasten hankinta on kiivaimmillaan.

Voisin kuvitella, että ilman lapsia monikin voisi suostua tuohon erillään asumiseen. Omalla kohdallani erillään asumisesta on jo aikaa, mutta tuntuu, että se veisi ehkä enemmän resursseja kuin tämä "perinteinen" yhdessäasuminen. Siis jos arki-iltoina on molemmilla harrastuksensa, pitää vielä erikseen sopia koska nähdään (yksi iltameno lisää) Jos asuu yhdessä, niin näkee ainakin iltateellä, eikä tarvitse sitäkään erikseen sopia. Mutta kukin taaplaa tavallaan, sanotaan.

Totta. Itselle on vain tärkeää se, että saa säännöllisesti olla kotona yksin koko päivän kun siltä tuntuu, tehdä tai olla tekemättä kotitöitä kun siltä tuntuu ja sisustaa miten haluaa. Suhteen arkistuminen ja kompromissit vaivaavat minua enemmän kuin pelko siitä, ettei olisi omaa elämää.

Seurusteluvaihe on parisuhteessa se paras vaihe. Jos ei ole tarvetta eskaloida pidemmälle, miksi niin pitäisi tehdä? Eikö elämästä saa nauttia liikaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mielestäni ihan parisuhdeihminen mutta viihdyn aika paljon yksin enkä välttämättä haluaisi enää asua kenenkään kanssa yhdessä. Mutta on vaikeaa löytää ketään tällaiseen suhteeseen iässä, jossa pesänrakennus ja lasten hankinta on kiivaimmillaan.

Voisin kuvitella, että ilman lapsia monikin voisi suostua tuohon erillään asumiseen. Omalla kohdallani erillään asumisesta on jo aikaa, mutta tuntuu, että se veisi ehkä enemmän resursseja kuin tämä "perinteinen" yhdessäasuminen. Siis jos arki-iltoina on molemmilla harrastuksensa, pitää vielä erikseen sopia koska nähdään (yksi iltameno lisää) Jos asuu yhdessä, niin näkee ainakin iltateellä, eikä tarvitse sitäkään erikseen sopia. Mutta kukin taaplaa tavallaan, sanotaan.

Totta. Itselle on vain tärkeää se, että saa säännöllisesti olla kotona yksin koko päivän kun siltä tuntuu, tehdä tai olla tekemättä kotitöitä kun siltä tuntuu ja sisustaa miten haluaa. Suhteen arkistuminen ja kompromissit vaivaavat minua enemmän kuin pelko siitä, ettei olisi omaa elämää.

Niin vaikea samaistua, kun en osaa sanoa, missä määrin olisin omassa suhteessani tekemään kompromisseja yhdessä asumisen suhteen. Yhteiset lapset nyt ovat toki vaatineet molemmilta "uhrauksia", mutta en näe miten asumisjärjestelyt olisivat tätä ainakaan helpottaneet.

Ja tuosta suhteen arkistumisesta, jos siinä seurusteluvaiheessa nimenomaan kiehtoo se "uutuudenviehätys" ja tietty jännitys, ettei tarkkaan tiedä tulevasta. Silloin varmaankin se toiseen tutustuminen itsessään tuntuu suhteen arkistumiselta. Vähän niinkuin monen elokuvan voi katsoa yhden kerran ja se oli ihan mukava kokemus, mutta ei viitsi katsoa toista kertaa. Toisaalta, jos elokuva on todella sytyttänyt, sen katsoo mielellään vaikka neljännen kerran, vaikka tietää tasan tarkkaan mitä kussakin kohdassa tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

retert kirjoitti:

Näitä kun lukee niin alan miettiä että olenkohan minäkin tuollainen. Arvostan omaa aikaa ja rauhaa aika paljon. Nyt on elämäni paras suhde aluillaan, muutaman kuukauden kestänyt ja mietin että toimiikohan se paremmin näin kun ei vielä asuta yhdessä. Kannattaakohan yhteen muuttaakaan?

Ei kannata muuttaa ainakaan siksi että niin "kuuluu" tehdä. Jos et ole mitään vailla yksin asuessa, nykyinen tilanne on varmaan parempi. Monethan kaipaavat turvallisuutta ja jaettuja rutiineja tai haluavat yhdessä lapsia, ja silloin yhdessä asuminen on järkevää.

Joo, en ole sitä tyyppiä joka vaivaisi päätään sillä miten "kuuluu" tehdä.

Olen minä jonkin verran sitä vailla, että ikävä pääsee tulemaan kun on arkipäivät yksin, tekisi mieli olla toisen kanssa enemmän. Mutta jos muutettaisiin yhteen, niin alkaisiko sekin toisaalta ahdistamaan? Olen kyllä ennenkin ollut avoliitossa, mutta ne ovat päättyneet ja en osaa sanoa että onko yhtenä tekijänä ollut ahdistus jatkuvasta samassa paikassa olemisesta toisen kanssa.

Lasten osalta tilanne on sellainen, että se on mahdollista, mutta molemmilla vasta teoriatasolla. Jos päätettäisiin siihen lähteä niin silloin toki olisi parasta asua yhdessä.

Meillä suhde toimii lähinnä etänä. Yhteinen koti on mutta nähdään noin yksi-kolme viikonloppua kuukaudessa. Lomat usein vietetään yhdessä muttei aina. Mies siis on toisella paikkakunnalla töissä. Olemme jo yli kolmekymppisiä, minä miestä hieman vanhempi. Parin vuoden sisään olisi aika miettiä lapsia, mutta luulen että ainakin osittain parisuhteemme tulee aina olemaan kahden kämpän juttu. Meillä on ihanaa aina yhdessä, toki joskus riitojakin. Mutta kivaa on nähdä ja ikävöidä, melkein päivittäin soitellaan tai viestitellään. Tämä sopii meille. Oma tila ja silti säännöllinen seksielämä, romantiikkaa ja tuki ja turva.