Onko normaalia rakastua ystäviinsä?
Rakastun aina ystäviini. Se ei siis ole mitään fyysistä, vaikka pidän heitä kyllä kauniinakin. Ihailen heidän luonnettaan, kaipaan heitä, tunnen lämpimiä ja iloisia tunteita heitä ajatellessani. Tämä tulee aina ystävyyden syvetessä jossain vaiheessa. Toki välillä on sitten sitäkin, että ystävä ärsyttää ja rasittaa mutta sen kestää kun tiedostaa ettei kukaan ole täydellinen. Noita rakastumishetkiä ystäviini on aina ollut. Ja voin sanoa että se on ihan syvää rakkautta. Haluan tehdä heidän olonsa hyväksi, haluan auttaa heitä jos voin, nautin heidän seurastaan, vatsassa läpättää onnellisesti kun näen heidän hymynsä.
Onko ihan perusjuttu tämä?
Kommentit (11)
Tottakai ystäviä rakastetaan. Eihän ne muuten olisi mitään hyviä ystäviä vaan kavereita tai tuttavia.
Joo, normaalia on, minä rakastuin tanssiystävääni.
On ollut :) Harmi, ettei se ole ollut vastavuoroista tai sitten jokin asia on alkanut sittenkin häiritä (kuten erään ystävän aika vaikea asperger).
Siinä rajoilla ehkä onko vielä tavallista vai meneekö jo parisuhdemaisen rakkauden puolelle.
Vaikuttaa todellakin syviltä tunteilta.
Eikä siinä sinänsä mitään, ihan hienoa... mutten usko että ihan tavallistakaan.
On, on, ihan parasta!
Baari-iltojen päätteeksi sitten halaillaan pitkään ja vuodatetaan miten tärkeä toinen on itselle. :)
Monihan pitää ystäviään jopa tärkempinä kuin puolisoaan tai perhettään! Ei sellainen tärkeys olisi mahdollista jos ei olisi rakkautta ystäviä kohtaan.
Tälle on varmaan joku nykyaikainen pätevä termi, tällaiselle frendoseksuaalisuudelle.
Vierailija kirjoitti:
Tälle on varmaan joku nykyaikainen pätevä termi, tällaiselle frendoseksuaalisuudelle.
Se on platonista rakkautta.
Rakkautta on monenlaisesta, kyllähän esim. äidin rakkaus pikkulastaan kohtaankin voi olla ihan tukahduttavan voimakasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tälle on varmaan joku nykyaikainen pätevä termi, tällaiselle frendoseksuaalisuudelle.
Se on platonista rakkautta.
Rakkautta on monenlaisesta, kyllähän esim. äidin rakkaus pikkulastaan kohtaankin voi olla ihan tukahduttavan voimakasta.
Platoninen rakkaus ei ole mitään innostunutta sydämen läpätystä ja toisen kaipausta. Platonisesta tulee mieleen enemmän syvä arvostus ja henkinen yhteys, sekä luottamus. Mielestäni ystäviin _rakastuminen_ on taas vähän toisenlaista.
Mä olen jutellut asiasta parin läheiseni kanssa ja toinen heistä oli joskus rakastunut ystäväänsä ja toiseen taas oli ystävänsä kertonut jälkikäteen olleensa rakastunut.
Luulen että on aika yleistä, kun jaetaan asioita ja tehdään yhdessä kivoja juttuja ja toisen seurassa on hyvä olla, sitten tulee se rakastuminenkin.
Rakkaus on ehkä moniulotteisempi juttu kuin mitä vielä nykyäänkään virallisissa tutkimuksissa tiedetään.
Onko muilla näin?