Kestääkö teineina aloitettu parisuhde?

Ohoh, itse asiassa olet ensimmäinen jonka teinisuhteen olen kuullut kestäneen noinkin pitkään. Tai no, lukuunottamatta joitain vanhuksia, mutta ajat olivat aikoinaan toiset. Onneksi olkoon!

Oma 10 vuoden suhde päättyi siihen että kasvettiin vaan erilleen ja kumpikin tahoillaan nyt hyvissä suhteissa. Jäihän se kaivelemaan että millaista olisi muiden kanssa ja tuntui ettei ollut "elänyt elämäänsä", mutta todellinen syy oli se ett vähitellen ne tunteet vaan kuoli ja toinen oli pelkkä vanha hyvä ystävä. Hiemanhan tuo aina menee noin mutta kyllä sen rajan tunnistaa kun ollaan jo liian pitkällä.

Sama syy tuntuu olevan muidenkin loppuneissa suhteissa, kun aloitus tapahtui teininä.

Vierailija kirjoitti:

Ohoh, itse asiassa olet ensimmäinen jonka teinisuhteen olen kuullut kestäneen noinkin pitkään. Tai no, lukuunottamatta joitain vanhuksia, mutta ajat olivat aikoinaan toiset. Onneksi olkoon!

Oma 10 vuoden suhde päättyi siihen että kasvettiin vaan erilleen ja kumpikin tahoillaan nyt hyvissä suhteissa. Jäihän se kaivelemaan että millaista olisi muiden kanssa ja tuntui ettei ollut "elänyt elämäänsä", mutta todellinen syy oli se ett vähitellen ne tunteet vaan kuoli ja toinen oli pelkkä vanha hyvä ystävä. Hiemanhan tuo aina menee noin mutta kyllä sen rajan tunnistaa kun ollaan jo liian pitkällä.

Sama syy tuntuu olevan muidenkin loppuneissa suhteissa, kun aloitus tapahtui teininä.

Hmmm.. Juuri jotain tuollaista kuvailemaasi on tosiaan nyt ollut ilmassa ja se hiertää suhdetta. En itse ole yhtään varma haluanko ikinä lapsia ja mies taas ehkä haluasi. Tuntuu etten osaa edes tällä hetkellä päättää tai miettiä koko asiaa.

Ajatus erosta käy välillä mielessä, mutta sitten taas välillä iskee ajatus, että se saattaa olla elämän huonoin päätös, kun mitään valtavan isoja ongelmia suhteessa ei kuitenkaan ole (väkivaltaa, alkoholismia tms). Mies vain sanoo minun muuttuneen ja tuntuu tosiaan, että on kasvettu jotenkin erilleen.

Molemmat on toki miettineet myös olisiko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolen.

Kasvettiin erilleen ja plaa, plaa,plaa.

Älä hyvä ihminen ala hölmöileen, vaan ala sitä perhettä perustaan.

Kestää, jos kasvaa samaan suuntaan. Mutta mikä on todennäkösyysprosentti, että näin tapahtuu?

Meillä seurustelu alkoi 17-vuotiaana ja nyt 28 vuoden jälkeen edelleen yhdessä. Välillä on ollut vaikeampaa ja välillä helpompaa. Kohta lapset jo aikuisia ja jäädään kahdestaan. Onnellisia ollaan.

17 v ja 19 v oltiin, kun alettiin seurustella v. 1992. Yhdessä edelleen, naimisissakin.

Vierailija kirjoitti:

Kestää, jos kasvaa samaan suuntaan.

Tämä.

-6

Yleensä ei kestä, koska ihmiset aikuistuvat, muuttuvat ja moni kaipaa muutakin elämää kuin sen ainoan kumppanin kanssa. Jossain vaiheessa aika moni alkaa tavoitella sitä 'menetetty' nuoruuttaan'. Joskus on toki liittoja, jotka kestävät teini-iästä vanhuuteen asti. Hyvä heille.

Alettiin seurustella kun olin 14v ja mies 17v. Vuonna 1991. Erottiin vuonna 2011. Tuossa välissä ehdittiin vihille ja saada 3 lasta. Mies sitten petti ja jätti.

Tuttavapariskunta meni kimppaan rippileirillä, nyt käyvät neljääkymppiä, lapsia on.

Joillakin kestää, joillakin ei. Minulla ei esimerkiksi kestänyt. 14v. aloitettiin seukkaamaan ja erottiin 25v. Sitä vaan kasvoi erilleen ja kun ikää tuli, niin alkoi näkymään erilaiset tavoitteet ja halut elämältä. Ihan sovussa erosimme.

Jotkut sihteet kestävät, toiset taas päättyvät, usein kun on lähtö opiskelemaan toiselle paikkakunnalle eikä molemmille löydy sieltä koulutuspaikkaa tai toiselle työpaikkaa.

Juuri äsken kuulin, että yksi yläkoulusta asti tiiviisti seurustellut pari ei enää ole yhdessä. Opiskelu eri paikkakunnilla erotti. Toisaalta tiedän sitten vähän kauempaa parin, joka seurusteli lukiossa ja jonkin aikaa vielä opiskelujen aikaan, mutta erosi sitten. Parin vuoden kuluttua palasivat yhteen, solmivat avioliiton ja alkoivat kasvattaa perhettä. Yhdessä ovat tietämäni mukaan edelleen.

Ihmisen identiteetti ja tavat muuttuvat ja kehittyvät noin 30-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen voi tottakai ihminen hiukan muuttua, mutta tuossa iässä suunnilleen ihminen on saavuttanut perimmäisen identiteettinsä. Tämän takia uskon, että monet nuoruuden suhteet eivät kestä, koska monet eivät vielä tiedä mitä oikeasti elämältä ja parisuhteelta haluavat ja kliseisesti sanottuna kasvavat eri suuntiin ennen kolmenkympin rajapyykkiä.

Meillä ei kestänyt, mutta monella kestää. Alettiin seurustella kun oltiin 17 ja 18 ja erottiin melkein 15 v myöhemmin. Olimme antaneet suhteen väljähtyä ystävyydeksi, emme olleet puhuneet tarpeeksi eikä meillä ollut keinoja pelastaa suhdetta enää. Nyt tuskallisen eron jälkeen olemme edelleen ystäviä ja kumpikin elämme omanlaisiamme, mutta aika erilaisia elämiä. Jos meillä olisi ollut paremmat parisuhdetaidot, erolta olisi voitu välttyä, mutta nyt tämä meni näin.

Tiedän lähipiiristä melkein samantyyppisen suhteen alkoivat seurustelemaan n 15v. ja pariskunnalle ei syntynyt lasta vaikka olivat yhdessä 15 vuotta. Sitten mies rakastui työtoveriinsa ja tuli ero.

Ei mennyt kauan erosta, kun nainen löysi uuden miehen ja sai tälle kaksi lasta. Teinirakkausmies oli siten syy lapsettomuuteen.

Yleinen ajatus minulla on että useimmiten ei kestä. Toisaalta ihan lähipiirissä on peräti kolme pariskuntaa jotka ovat aloittaneet seurustelun yläaseteella tai lukiossa ja ovat edelleen yli 20 vuotta myöhemmin tyytyväisinä yhdessä. Joten en osaa sanoa ovatko nuo kaikki vain poikkeuksia säännöstä vai todistus siitä että voi kestää yllättävän usein.

Joillakin voi kestää, mutta ihmisen elämä on jatkuvan kasvun ja muutoksen aikaa.

Minä olin 19 ja olin ihan keskeneräinen ihminen vielä. Minä kasvoin, mutta puoliso oli niitä jotka ei kasva ollenkaan ihmisenä. Lopulta koin, että vedän perässäni kivirekeä jota kiinnosti vain pelaaminen ja haaveilu - jäi sinne 18-vuotiaan tasolle, vaikka oltiin jo parinkympin puolivälissä.

Täytyy toivoa, että ihmisen elämään kuuluva jatkuva pieni muutos ei aja teitä erilleen, sitten suhde kestää. Jos kuitenkin muututte ajan saatossa ihan erilaisiksi, voi olla että muutuitte eri suuntiin ja silloinhan ette välttämättä enää edes sovi yhteen. On ihan o.k. haluta suhde, joka innostaa eikä vaan semmosta "kun ollaan tähänkin asti oltu eikä se juo tai hakkaa"-menoa.

Jokainen varmaan itsekin haluaisi olla puoliso joka on valittu ja haluttu, eikä puoliso jonka kanssa ollaan "kun oon jo enkä jaksa ettii uutta ja pakko olla joku suhde".

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen identiteetti ja tavat muuttuvat ja kehittyvät noin 30-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen voi tottakai ihminen hiukan muuttua, mutta tuossa iässä suunnilleen ihminen on saavuttanut perimmäisen identiteettinsä. Tämän takia uskon, että monet nuoruuden suhteet eivät kestä, koska monet eivät vielä tiedä mitä oikeasti elämältä ja parisuhteelta haluavat ja kliseisesti sanottuna kasvavat eri suuntiin ennen kolmenkympin rajapyykkiä.

Niinpä. Sitten kun tuo tapahtuu, ollaan iässä, jossa nuoruus ja opiskelu on takana, työurat aluillaan ja biologinen kello tikittää. mitä tehdään seuraavaksi? Ei tunnisteta erilleen kasvamista, vaan ajatellaan että suhteen valjuus johtuu töistä ja että tunne siitä, että jokin puuttuu, on tietysti nextit stepit. Eli ei kun naimisiin, valtava asuntolaina niskaan ja lasta tekemään. KA-BOOM! Sitten ollaankin yhtäkkiä lasten ja rahojen vuoksi sidoksissa epäsopivan ihmisen kanssa keskellä stressaavaa ja kiireistä vauva- ja ruuhkavuosielämää ja kaikki hajoaa.

Been there.

Olin 17 ja mies 20, kun tavattiin. Muutettiin yhteen heti, kun täytin 18. Mentiin kihloihin ja naimisiin vuoden sisällä tapaamisesta. Lapset syntyivät viiden, seitsemän ja yhdeksän vuoden kuluttua tapaamisestamme. Olen nyt 52 ja mies 55. Lapset aikuisia ja me edelleen onnellisia yhdessä.

Olit 14-vuotias ja mies 18-vuotias, kun aloitte seurustella? Mä juoksisin lujaa karkuun sellaista miestä, joka on täysi-ikäisenä alkanut seurustella lapsen kanssa.