Kestääkö teineina aloitettu parisuhde?

Työkaveri täyttää 31v tänä vuonna ja äitinsä oli 15v kun synnytti hänet, isänsä saman ikäinen. Ja ovat edelleen yhdessä.

Ollaan seurusteltu teini-iästä lähtien ja ollaan nyt 30 tienoilla. Viime aikoina on koko parisuhde ahdistanut omituisen paljon. On alkanut tuntumaan ettei ole päässyt ikinä kunnolla itsenäistymään, kun kotoa muutettiin heti yhteen 18-vuotiaana ja toki deittailu ym.jutut ovat menneet ohi.

On alkanut miettimään ollaanko yhdessä vain tottumuksesta. Rakastetaan kyllä toisiamme, mutta tulevaisuuden haaveet lapsien ym.suhteen ei välttämättä ihan kohtaa. Mistä ihmeestä sen edes tietää, että on aika erota.. Ei varmaan mistään..

Todennäköisesti pieni tauko avaisi omat silmät ja voi olla, että sitten itsekin toivoisin lapsia ja naimisiin menoa tuon nykyisen miehen kanssa. Mutta pilaako pieni tauko kaiken mitä on vuosia rakennettu? Toisaalta nyt roikutaan vain löyhässä hirressä kun asiat mietityttää enkä osaa tehdä noin isoja päätöksiä kun suhde on nyt hieman kriisissä.

Tilanne alkoi menemään alamäkeen noin vuosi sitten kun aloin opiskelemaan ja perustin yrityksen ja olen sitä kautta itsenäistynyt. Mies tuki alkuun hienosti, mutta kokee nyt työjuttujeni menneen suhteen edelle. Ja tottahan se on, että kodin ongelmia pakenee helposti ottamalla paljon töitä. Nyt onkin havaittavissa itsellä pientä työuupumusta eikä tilannetta helpota yhtään se, että olen ihastunut toiseen mieheen. Toki näitä on tullut ennenkin ja ovat olleet ohimeneviä, mutta tämä iski oudon voimakkaasti (ehkä oman suhteen epävarmuuden takia). Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut, mutta "joudun" hänen kanssaan olemaan erittäin läheisissä tekemisissä silloin tällöin ammattini takia.

Kaikin puolin tosi raastava tilanne, töissäkin motivaatio selvästi heikentynyt, kun asiat vain pyörivät mielessä enkä oikein osaa tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen.

Mies kuitenkin sanoi, että haluaa nyt edes katsoa siihen asti, että saan opiskeluni loppuun parin kuukauden päästä. Mietti myös, että jos hän haluaa lapsia, niin kai se on joku toinen nainen etsittävä, kun itse en niitä todennäköisesti halua edes yrittää.

Pahoittelut pitkästä tekstistä, oli lähinnä omaa pohdintaa ja asioiden jäsentelyä.

Yhdessä ollaan, minä olin juuri muutama viikko aiemmin täyttänyt 17v ja mies oli 23v ja nyt täytin 43v ja mies pian 50v.

Oma koti missä asustellaan ja pian aikuiset (16v ja kohta 18v) lapset.

Onneksi mikään niistä ei itsellä kestänyt aikuisuuteen niin olen saanut rauhassa katsella

Ei kai sitä voi sanoa että kestää tai ei kestä, riippuu ihan miten sopiva pari on. Minä olen aloittanut seurustelun teini-ikäisenä saman ikäisen kanssa, oltiin hyvin saman ikäisiä kuin tekin. Seurustelua kesti siihen asti että toinen lähti vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. Oli sikäli ihan hyvä juttu että tuli juuri sopivaan aikaan ensin välimatka ja sitten vähän parempi ero. Sitten opiskelujen jälkeen palattiin taas samalle paikkakunnalle, tavattiin jossain ja alettiin seurustella uudestaan. Miehen työ vei sitten taas toiselle paikkakunnalle ja minun työni ulkomaille. Erottiin taas ja löydettiin uudet puolisot, joiden kanssa tehtiin lapset. Molempien nuorimmat olivat parivuotiaita kun tavattiin sattumalta taas ja rakkaus roihahti jälleen kerran. Molempien avioliitot olivat myöskin aika finaalissa siinä vaiheessa ja erot jo muutenkin valmiiksi neuvoteltu tai jo erottu joten aloitimme suhteen ja avioiduimme vaikka asummekin edelleen eri paikkakunnilla ja kasvatamme lapsia entisten puolisoidemme kanssa. Uskoisin että tästä teiniliitosta tuli loppuelämämme suhde. Olemme tosi rakastuneita. En tiedä olisimmeko enää yhdessä jos olisimme avioituneet nuorina. 

Me alettiin seurustella kun oltiin 15 ja 16. Nyt kolmekymppisinä eletään tavallista tylsää elämää omakotitalossa kahden lapsen kanssa. Joskus käy mielessä, millaista elämä olisi ollut jonkun muun kanssa tai sinkkuna, varsinkin kun suhteessa on väljähtyneempi kausi. On käynyt miehelläkin, puhuttiin tästä kerran. Tulee mietittyä, onko tässä enemmän tottumusta kuin rakkautta. Toisaalta sitten, kun ryhdistäydytään ja otetaan enemmän aikaa yhdessä, tuntuu todella hyvältä ja tyytyväiseltä. Kun vaan muistaisi panostaa suhteeseen silloinkin, kun tuntuu hyvältä.

14 vuotias on kyllä älyttömän nuori seurusteluun, olet nyt 15 vuotta myöhemmin ihan toinen ihminen.

Niillä, joilla vuosikymmenten liitto takana teininä alkanutta suhdetta, on kestänyt.

45 v. olimme yhdessä, sitten kyllästyin, ja katsoin että voisi olla muunkinlaista elämää. Nyt jo 5v. omassa uudessa elämässä ja nautin joka päivästä. Ja ei, en halua ketään enää tähän yksinään olemisen nautintoa pilaamaan. Ihani päiviä.

Meillä on kestänyt jo 26 vuotta. 17-vuotiaina ryhdyttiin seurustelemaan.

Vain jos miehellä on yli 18 senttinen. Pienimunaisten tyttikset lähtevät viimeistään neljänkympin kriisin korvilla.

Vierailija kirjoitti:

Me alettiin seurustella kun oltiin 15 ja 16. Nyt kolmekymppisinä eletään tavallista tylsää elämää omakotitalossa kahden lapsen kanssa. Joskus käy mielessä, millaista elämä olisi ollut jonkun muun kanssa tai sinkkuna, varsinkin kun suhteessa on väljähtyneempi kausi. On käynyt miehelläkin, puhuttiin tästä kerran. Tulee mietittyä, onko tässä enemmän tottumusta kuin rakkautta. Toisaalta sitten, kun ryhdistäydytään ja otetaan enemmän aikaa yhdessä, tuntuu todella hyvältä ja tyytyväiseltä. Kun vaan muistaisi panostaa suhteeseen silloinkin, kun tuntuu hyvältä.

Suhteen ensimmäinen kriisivaihe tuli noin 6 vuotta seurustelun aloittamisesta, kun kaikki tuntui niin arkipäiväiseltä ja kaverit elivät omissa suhteissaan alkuhuumaa. Ratkaistiin tilanne tosi älykkäästi menemällä naimisiin ja siihen samaan syssyyn tehtiin lapset ja ostettiin talo. Ei mennyt montaa vuotta, kun kotiäitinä aloin ihmetellä, että miksi olen hankkinut lapsia tämän ihmisen kanssa. Sitten taas 5-v hääpäivän aikaan kahdestaan tehty lyhyt lomamatka muutti tilannetta ja hellyyttä ja rakkautta riitti jonkin aikaa, kunnes taas arki vei kaiken ajan ja voimat. Sen jälkeen on ollut niitä, että viikonloppu kahdestaan tekee ihmeitä parisuhteelle, kunnes taas lipsutaan siihen ettei aina anneta edes hyvän yön suukkoa. Vaikea tosin sanoa, johtuuko tämä pitkästä (puolet elämästä saman ihmisen kanssa) parisuhteesta vai lapsiperhearjesta.

-sama

Ihan hyvin voi kestää. Miksei? Aloimme seurustella kun olimme 16. Nyt olemme 34, naimisissa, lapsia ja onnellisia

Lähdettekö aina kun arki astuu suhteeseen? Ei mitään ikuista ilotulitusta ole edes olemassa. Kuuluu ihan normaaliin suhteen kehitykseen tuo tasaisuus (ja ne huonot ja kipuilevat kaudet)

Vierailija kirjoitti:

Lähdettekö aina kun arki astuu suhteeseen? Ei mitään ikuista ilotulitusta ole edes olemassa. Kuuluu ihan normaaliin suhteen kehitykseen tuo tasaisuus (ja ne huonot ja kipuilevat kaudet)

Mutta ainakin itsellä syvin "ongelma" on ehkä siinä, että miettii jatkuvasti sitä jääkö elämässä paljosta paitsi, jos ei pääse koskaan kokemaan yksin asumista tai parisuhdetta ja intohimoa kenenkään muun ihmisen kanssa.

Olenkin sanonut miehelleni joskus, että tilanne olisi varmasti paljon helpompi, jos olisimme tavanneet myöhemmässä elämänvaiheessa. Tiedän, kuulostaa lapselliselta, mutta kyseiset ajatukset vaan vaikuttavat liian voimakkaasti siihen että pystyisin tällä hetkellä nauttimaan suhteesta kuten siitä pitäisi. Tuntuu, että tarvisi hieman lisäaikaa miettiä mitä haluaa, ja se on vaikeaa kun toinen on koko ajan lähellä saman katon alla.

Voi kestää, jos käy niin onnellisesti, että lopullista identiteettiään hakeva pari onnistuu kasvamaan yhdessä samaan suuntaan. Se kuuluisa "erilleen kasvaminen" tarkoittaa juuri sitä, että teininä alkanut suhde muuttuu mahdottomaksi, koska halutaankin eri asioita. Toinen tahtoo perhe-elämää ja vakautta, toinen kaipaa seikkailua ja vaihtelua tms. 

Surullisinta on, jos lapsenhankintaa on vetkutettu vuosikaudet ja kun lopulta erotaan, nainen onkin jo hedelmällisyytensä loppumetreillä ja olisikin halunnut lapsia tai tulee hemmetinmoinen kiire hankkia isä lapsilleen.

Me on oltu nyt 18,5v yhdessä. Oltiin 18v, kun alettiin seurustella. Naimisissa, neljäs lapsi syntyi juuri ja on talo ym. Välillä on vaikeampaa ja olenkin joitakin kertoja pohtinut tosissani eroa. Kuitenkin tässä vielä ollaan ja hyvä mies rinnalla. Eihän tässä tunteet enää ole tyyliin perhosia vatsassa, mutta hyvin on yhteen kasvettu ja ajatus elämästä ilman toista on vaikeaa. Kai sitä on vain hyvin kasvettu yhteen. Tulevaisuus näyttää miten käy.

Ihminen muuttuu 15- vuotiaasta kolmekymppiseksi aika paljon. Koko ajatusmaailma voi kellahtaa ympäri. Itse erosin 18-vuotiaana aloitetusta 20v suhteesta (10v naimisissa, 2 lasta). Eron jälkeen nautin itsenäisestä elämästä, arki oli nautinnollisempaa yksin ja lasten kanssa.

Seksielämäni vasta alkoi eron jälkeen!! Ehkä seksielämä oli ollut ex- miehelleni tyydyttävää, minulle ei. Sama mies kumppanina nuoresta pojasta lähtien, samat temput, samat pornofilmeistä opitut kliseet... Nyt uudessa elämässä seurustelusuhteet ovat tarjonneet upeata seksiä ja paljon erotiikkaa. Miehet ovat olleet ennakkoluulottomia, helliä, rakastavia ja innokkaita, lähes 50- vuoen iästä huolimatta (tai just sen ansioista). Nuoruudensuhteen yksipuolisuuden tajusin vasta nyt jälkikäteen, huh.

Kun itse mietin teiniaikojen poikaystäviä niin onneksi en jäänyt yhteenkään jumiin. Lähdin opiskelemaan lukion jälkeen 500 km päähän kotoa ja sitä itsenäistyi ihan eri tavalla kuin ne jotka jäivät sinne kotikylälle ekan poikaystävän kanssa. Vaihdossakin kävin yliopistolta ja taas vähän kasvettiin. Ikää on nyt yli 40v ja en todellakaan haikaile radalle enää,se vaihe elettiin vaihdossa ja opiskeluaikana. Mielestäni on tärkeää asua jossain vaiheessa yksin ja itsenäistyä. Kun käyn lasten kanssa lapsuudenmaisemissa niin siellä on yllättävän monia omanikäisiä jotka eivät ole koskaan asuneet muualla ja aika monella on nyt se meno ja itsenäistymisvaihe. Toisaalta on se vähän säälittävää viettää sinkkuelämäänsä siinä kylän ainoassa baarissa jne. Mutta ehkä ne ihmiset ovat tyytyväisiä elämäänsä kun eivät tiedä muusta.

Harvemmin teinisuhteet kestää. Ihminen muuttuu paljon jvuosien aikana ja yleensä aika moni haluaa kokeilla elämässä erilaisia asioita ja ihmisiä.