Mikä itketti viimeksi?

Eilen kinattiin miehen kanssa ja väsyneenä tirautin pari kyyneltä siinä samalla.

Tässä vielä kaikille halukkaille linkki nimenomaiseen musiikkiin!

Vuorosanatkin siellä lukee;

"Hyvästi"

"Pidä huoli itsestäsi, fenix-lintu!"

"Kultasiipinen fenix-lintu liiti suurta tulivuorta kohti ja näytti muumilaakson väelle, etteivät kaikki tarut ole tarua"

Kyllä. Tämä riittää itkuun.

Aamulla psykiatrisen hoitokontaktin luona. Se tieto miten huonossa kunnossa mä olen ja hoitajan aito empatia pisti silmäkulman kostumaan.

Vierailija kirjoitti:

Aamulla psykiatrisen hoitokontaktin luona. Se tieto miten huonossa kunnossa mä olen ja hoitajan aito empatia pisti silmäkulman kostumaan.

Kuulostaa samaistuttavalta. Tekisi mieli sanoa tähän monia geneerisiä "vaikka nyt on vaikeaa, niin jo parin vuoden päästä voi olla ihan uudet pahat olot!" mutta eipä ne ketään yleensä mitenkään helpota.

Mutta haluan silti sanoa, että saat empatiani ja voin kuvitella ymmärtäväni tuon epätoivoisen surun.

Minä itken päivittäin. Yli vuoden - tai no, aikaisemminkin - olen  itkenyt päivittäin. Syitä ovat masennus, pitkäaikaistyöttömyys, taloushuolet, rahapula, köyhyys, syrjäytyneisyys, vaihdevuodet, hankala suhde esikoiseen. Ihan vaan muutamia mainitakseni.

Ahdistus on päivittäistä. Tätä on ollut jo pitkään. Kuukausia, ehkä vuosia. Sen laukaisee mikä tahansa. Uusin ahdistuksen ilmentymä on se, että en voi kuunnella musiikkia. En mitään. Välitön itku seuraa, tai vähintään ahdistuksen tunne räjähtää. En siis kuuntele musiikkia, koska musiikki saa minut "hajoilemaan".

Masennusta olen potenut vuosia. Ilman lääkkeitä tai diagnoosia. Olen työtön perheenäiti.

Silloin kun harvoin olen ollut työssä, en ole ollut masentunut tai itkuisa.

Nykyään en enää muista mitään. Muisti on mennyt. En esimerkiksi muista, millaista elämä oli, kun menin töihin, tulin töistä ja illat olivat suurin piirtein vapaat. Elämäni on samanlaista aamusta iltaan, viikonlopusta toiseen. Poistun kotoa vain käydäkseni kaupassa tai lenkillä iltahämärällä, pimeällä ajalla. 

Niin, tosiaankin käyn silloin tällöin lenkillä. Ajoitan sen myöhään, koska en halua nähdä muita ihmisiä.

Olen lopettanut yhteydenpidon tuntemiini ihmisiin. Korkeintaan puhun mieheni kanssa, ja iäkkään äitini kanssa. Lopetin yhteydenpidon aikuistuvaan lapseeni, muiden muassa. Ei hän minua mihinkään enää tarvitse. Noin parinkymmenen vuoden mittainen äitiys tuli hoidetuksi. Olin lapselleni hirviömäinen äiti. Aikuistuvalle, menestyvälle lapselleni on parempi, etten pidä yhteyttä ja häiritse häntä enää. Hänen on pakko pärjätä omillaan. Kaiken lisäksi hän ei asu Suomessa enää (luojan kiitos!). Hän on tullut isänsä sukuun, joka on täynnä ahkeria, menestyviä suorittajia. Näin ollen oletan lapsen menestyvän ja pärjäävän elämässä ilman minua, koska olen hänelle vain kiviriippa. (Masennus tarttuu. Lapsi on kokenut masennukseni). (Ja sanomattakin on selvää, että minun sukuni ei todellakaan edusta menestystä. Päinvastoin, masennus on perintöä reppanasuvultani jo monessa polvessa.).

Itken joka päivä. Vihaan itseäni. Työttömyys on aiheuttanut minulle persoonallisuuden muutoksen. Olen todella kateellinen ja kaunainen entisille kurssikavereilleni, jotka ovat olleet työssä viimeiset parikymmentä vuotta. Minun yliopisto-opintoni menivät hukkaan. Kuten koko elämäni. Mieheni olisi ansainnut paremman puolison, tehokkaan, energisen ja aikaansaavan. Ei ainakaan työtöntä. Hän on joutunut vastaamaan perheemme taloudesta sillä seurauksella, että hänellä on rintakipuja stressistä. Anoppini ei arvosta minua, kun en tuo rahaa perheeseen.

Mun voimat ovat lopussa elämänmuutokseen tai työn etsimiseen. Keikkatyötä olen korkeintaan tehnyt. Se ei todellakaan rakenna terveellistä rutiinia elämään. Se vain lisää epävarmuutta kaikesta. Ei tulevaisuutta mulla.

Vajaa viikko sitten iski tunnetasolla se, miten paljon elämää meni tavallaan hukkaan, kun en jo nuorena tajunnut nykyisen kumppanini kiinnostusta enkä uskonut olevani hänelle riittävän hyvä (olemme tunteneet yli 30 vuotta; hänellä oli täyspäiset, rakastavat vanhemmat, mulla taas kotona ainaista riitelyä, väkivaltaa ja lopulta isän itsemurha).

Lapseni ovat ihania, yhtäkään heistä en vaihtaisi, mutta on aika sydäntäsärkevää välillä huomata, kuinka paljon vapautuneempia ja eloisampia he ovat nyt isäpuolensa seurassa kuin mitä olivat isänsä = mun exän kanssa asuessamme.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tietenkin, mutta aina välillä nuo menneisyydestä jossittelut kirpaisevat.

Tänään aamulla. Yksinäinen ja tyhjä elämä (lapsettomuus). Nyt menen kahville raskaana olevan ystäväni kanssa. Illalla sitten uudet itkut.

Koiran kuoleman takia enkä yleensä itke

Itkin exäni itsemurhaa. Säälin itseäni kaiken kokemani takia, koska ajallaan omaa pettymystä ei ollut tilaisuutta surra kunnolla.

Itkin viimeksi tänään kun en tiedä miten saan joululahjat ostettua lapsille ja se on ehkä pinnallista, mutta haluaisin edes yhden lahjan heille antaa.

Yh-äidin eli itseni pyykinpesukoneen hajoaminen juuri näin joulun alla.

Itkin eilen suihkussa, kun mietin eksääni ja hänen uutta naistaan. Erostamme on vasta kuukausi, hänellä oli jo viikon päästä toinen kainalossa.

Yksinäisyys.