Loppuraskaus ja itsetuhoiset ajatukset

Tuntuu siltä että kaikki muut odottajat elää vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa ei malteta odottaa että vauva tulee maailmaan. Odotan kauhulla sitä päivää, kun tämä painajainen käy toteen. Alku- ja keskiraskaus oli vielä mukavaa ja olen jopa tuntenut kiintymystä, rakkautta vauvaa kohtaan. Mutta mitä lähemmäs laskettu aika tulee, sitä pimeämmältä tunnelin päässä näyttää. 

Ihanaa, että sinulla on lähipiiriä. Tukeudu heihin! Ja ole avoin ahdistavista ajatuksista, pyydä neuvolasta lähete psykologille. Sekä itsesi, että lapsen takia pidä huolta itsestäsi.

Mun mielestä sun kannattais puhua ihan avoimesti mieltä painavasta asiasta jonkun kanssa. Ei tuossa ole mitään hävettävää, ihan ymmärrettävää että sinua pelottaa. Mutta älä jää yksin pelon kanssa, vaan puhu rehellisesti tunteistasi. Hyvä että sinulla on läheisiä tukenasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että sinulla on lähipiiriä. Tukeudu heihin! Ja ole avoin ahdistavista ajatuksista, pyydä neuvolasta lähete psykologille. Sekä itsesi, että lapsen takia pidä huolta itsestäsi.

Noh, "lähipiiri" on näennäinen asia. Kaikkiin läheisimpiin matkaa yli 200km ja nykyisellä paikkakunnalla muutama lapseton ja työssäkäyvä kaveri, jotka varmaan vierailee silloin tällöin. En siis uskalla toivoakkaan, että arjessa olisi ketään apuna. Edes lapsen isää :( 

Pyydä kaikki mahdollinen apu ja tuki itsellesi. Olet aivan uudessa tilanteessa ja koet suurta pelkoa ja turvattomuutta. Huolesi äitiyden sujumisesta kertoo jo siitä, että kannat huolta vauvasta. Se kertoo sinusta paljon hyvää! On surullista että noin herkässä tilanteessa et saa tukea hyvästä parisuhteesta. Neuvolapsykologin kautta saat tukea tilanteeseesi. Itsekin kävin raskausaikana neuvolassa erittäin suuren ahdistuksen takia. Siellä halutaan varmistaa, että äidillä on kaikki hyvin ja lapselle saadaan tarjottua riittävät eväät (ja turvallinen kiintymyssuhde) ensimmäisinä elinkuukausina.

Vauvan ja äidin suhteen tukeminen on se juttu, antaudu sille ja ota apu vastaan!

Saatat myös yllättyä positiivisesti siitä mitä vauvan syntymä sinussa herättää. Vaikka minulle raskaus oli henkisesti aivan kamalan rankkaa, toi vauva todella ison onnen ja merkityksellisyyden kokemuksen minulle.

Raskauden aikainen masennus jota todennäköisesti seuraa synnytyksen jälkeinen masennus. aima.fi ja ehdottomasti puhu neuvolassa. Ei lasta noin vain viedä pois vaan saat apua ja tukea lapsiarkeen.

Entäpä lapsen antaminen adoptioon? Onko ihan mahdoton ajatus? Elämäntilanne ei aina ole paras lapselle ja adoptio voisi olla ihan hyvä ratkaisu.

Kiitos kannustavista kommenteista. Kävin alkuraskaudesta psykologilla, mutta tuolloin hetki oli kai väärä ja käynti tuntui turhalta. Ehkä nyt voisi kokeilla uudestaan ja rohkaistua kertomaan, miltä todella tuntuu. Äimä ry oli minulle uusi tuttavuus, kiitos vinkistä, voisin tutustua heidän toimintaansa. 

Lapsen antaminen adoptioon ei ole vaihtoehto valitettavasti. On se toki mielessä käynyt, mutta kun kaikki jo tietää raskaudesta ja itse olen kuitenkin joskus muka vauvakuumettakin potenut niin ei. Toki voisi yrittää helpottaa oloaan ajattelemalla että lapsen voi antaa pois jos mitään tunteita ei herää. Mutta en jotenkin voi sallia tällaista itselleni edes ajatuksen tasolla. Elämä ei joka tapauksessa palaa enää entiselleen, kävi miten kävi. 

sen verran tulee telkkarista noita äitiys ohjelmia seurattua että monesti huomaa kuinka vauva-arjen lopulta alettua moni negatiivisista ajatuksista kärsinyt äiti rentoutuu aivan silmissä! Kaikki se tukala olo, muutokset, pelot tunteista tai siitä ettei niitä ole niinkuin ”pitäisi” ja epävarmuus itsestä ja omasta pärjäämisestä monesti väistyvät stressaavan odotusajan jälkeen. Joten puhu murheista edes jollekkin ja yritä olla avoin ja antaa uudelle tilanteelle aikaa ja mahdollisuus kehittyä. Sanovatpa monet ettei sittenkään mikään entinen loppunutkaan vaikka aluksi niin luuli, vaan elämään tuli vaan vielä lisää sisältöä entisen lisäksi, tsemppii :)

Vanha ketju, mutta kuulostaa ihan itseltäni. Rv 38 menossa ja ainoa hyvä ajatus on se, että koko minun perhe on innoissaan lapsesta. Samalla mietin ite etten tuu pärjää, en taloudellisesti enkä pääni kanssa. Pelottaa, ahdistaa, masentaa. Kaikki meni ihan päälaelleen lapsen isän kanssa, kun yhdessä tätä toivottiin ja nyt jäätiin lapsen kanssa alkoholin varjoon ja se satuttaa enemmän ku mikään.

Jos ap eksyy vielä tänne, niin miten teillä menee nyt lapsen kanssa?

Tässä on tullutkin jo kannustusta. Sanon vielä minäkin kokemukseni.

Minulla oli ihan vastaavia ajatuksia loppuraskaudessa. Ne pahenivat vielä vauvan synnyttyä. Silti en tilanteen ollessa päällä oikein tunnistanut sitä masennukseksi: kaikki ei ollut paskaa, välitin vauvasta, olisin halunnut tehdä kaikkea mitä ei uudessa elämäntilanteessa voinut.

Olen tottunut elämässä aika suureen itsenäisyyteen ja vapauteen, ja minulle oli kärsimystä olla riippuvainen toisten avusta. Loppuraskauden vaivojen takia en pystynyt selviytymään edes pienistä fyysisistä töistä, jotka ennen tein spontaanisti kun huvitti. Joka asia piti suunnitella etukäteen, ja sekös sitten ahdisti vielä lisää kun mies ei edes huolellisesti selittämällä tajunnut mitä häneltä tarvitsin.

Voimia. Ei kannata ehkä tehdä radikaaleja koko elämää koskevia päätöksiä juuri nyt kumminkaan. Tuossa sopassa on niin vahvat hormonit, mutta myös niin paljon muutosta ja luopumista yhtä aikaa. Pikkuvauva-ajassa on oma ohikiitävä ainulaatuisuutensa, mutta vähän isomman vauvan kanssa elämä on jo paljon parempaa. Paljon parempaa kuin silloin kuin olin yksin, mitä kaipailin niin paljon.

Lastensuojelu on aika pieni murhe siinä vaiheessa jos on itsetuhoinen, tietysti se tulee kuvioon mukaan, mistä muualta sitä apua saisi.