Mikä elämässäsi on vialla?

Elääämä menee yleeensä syy seuraussuhteeiden sarjoiina. Sen taakia huoolestuuttaakin se etttä pojat lukevatt nykyäään vähemmmän.

Vähän kaikki. Olen hukassa ja suuntaa vailla, sekä erittäin yksin tässä. En oikein jaksaisi.

Terveys on pas kana. Rumat rinnat, ei paljon ystäviä. Joku kurkkuongelmani, jonka takia laulaminen takkuaa. Vaikuttaa, että mihinkään musta ei ole, kitaraakaan en osaa soittaa.

Olen elämääni oikein tyytyväinen. Osan unelmista olen saavuttanut, osan eteen teen töitä että ne joskus toteutuisivat ja osa on sellaisia jotka jäävät vain unelmoinnin tasolle.

Vialla on erään ystäväperheen elämä, heidän pärjäämistään murehdin aika paljon.

Yksinäisyys. 

Työ sakkaa.

Sosiaalisten tilanteiden pelko.

Huono muisti.

Huonot jalat.

Sairas äiti.

Valitsin väärän miehen puolisoksi ja lasteni isäksi

Kukaan ei rakasta ketään missään. Vaikka Jumala on rakkaus, eivät uskovat edes pyri rakastamaan toisia.

Ei työtä, ei rahaa, ei ystäviä, ei perhettä, ei terveyttä.

Koko elämä lapsuudesta asti ollut traagista.

Kaikki miinus se, että käyn töissä.

En ole saanut lapsia hoidoista huolimatta. Yksi keskenmeno vähän aikaa sitten.

Mielenterveys. Olen hakenut apua ihan alusta asti kun ongelmia alkoi ilmetä ja turhauttaa, kun ei se silti ole tässä useamman vuoden aikana kamalasti helpottanut. Kohta aloitan lääkityksen ja vaikka toivonkin että se edes helpottaa, niin on jotenkin tosi lyöty olo, kun olen aina halunnut pärjätä pelkällä keskusteluavulla.

Elämä erityislapsen vanhempana on rankkaa. Voimat ovat loppu.

Elämässä ei ole oikeastaan mitään vikaa. Vähän yksinäistä juuri tällä hetkellä, kun ystävät on ympäri maata omien juttujensa kanssa, mutta kohtapa tilanne taas muuttuu. Minussa se ongelma on, kun olen niin saakelin estynyt, sosiaalisesti kyvytön junttura ja todennäköisesti niitä ihmisiä, jotka on sinkkuna koko elämänsä.

Tajusin, että jotain on vialla kun eräs entinen deittini jäi luokseni yöksi. Mitään ei tapahtunut, halailtiin vaan ja minä tärisin ihan paniikissa ja purskahdin itkuun ihan vain siksi, että sen toisen läheisyys tuntui niin vaikealta ja ahdistavalta. Elämäni noloimpia tilanteita. Koen myös ahdistavaksi, jos joku tulee juttelemaan mukavia ja vähän yrittää viedä asiaa "eteenpäin", eli tulee iskemään. Menen ihan vaikeaksi ja yritän paeta tilanteesta kaikin keinoin ja tavallaan ärsyynnyn ja tunnen oloni nurkkaan ajetuksi.

Uskaltauduin tässä pyytämään, nyt entistä, ihastustani ulos ja sain lempeät pakit. Syö itsetuntoa tehokkaasti ja mietin, että milloinkahan löydän jonkun toisen, jonka kanssa oli yhtä helppo olla, kuin hänen. Ensikertaa ei ollut vaikea olo. Varmaan odotan toiset 21 vuotta, että löytyy.

Kiitos.

N21

Vierailija kirjoitti:

Ei työtä, ei rahaa, ei ystäviä, ei perhettä, ei terveyttä.

Juu. Ne jotka uskoo että masennuksesta asenteenmuutoksella selviää, vois kokeilla joskus tätä lajia elämää. Miksi yksinäisyyttä on niin vaikea helpottaa? Mullekaan ei ole ystäviä ja ihan mielelläni voisin tavata ja autella jotain toista yksinäisyydestä kärsivää mutta miten? Onko ne vapaaehtoistyöt ainoa keino ja nekin on suunnattu lähinnä vanhuksille ja sairaille eikä siinä mitään mutta nuoretkin ja perheettömät työikäiset sinkut kärsii yksinäisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Elääämä menee yleeensä syy seuraussuhteeiden sarjoiina. Sen taakia huoolestuuttaakin se etttä pojat lukevatt nykyäään vähemmmän.

Usskon etttä vanhempaana se onn helpompaaa kun kaiikki on joo takanaa ja vanhuuuseläke edeessä, muttta maaailman meno on selllaista etttä jos käsityyskyky ei riiitä niiin yksi ihhmiinen ahdistuuu ja siitä muoodostuu kokonaiinen kulltuuuri lopulta josssa kaikkki onkivat omaan särkensä vedesstä jotta jaksaaavat kävellä.

En oikein keksi. No ehkä se, että olen tällä hetkellä korkeakoulussa joka ei ollut mun ykkösvaihtoehto, mutta tämäkin on aivan erinomaisen hyvä vaihtoehto. Eipä siis ole paljonkaan valitettavaa.

Vanhempina alkoholisti ja mielisairas.

Omat fyysiset ja psyykkiset vaivat.

Yksinäisyys.

Keskivaikea toistuva masennus joka yleensä pahenee juuri syksyisin. Kesän aktiivinen liikkuminen sortuu syksyn masennukseen, ja mielikuvat tulevaisuudesta kerta kaikkiaan häviävät.

Karmea, sielua riipivä yksinäisyyden tunne. Silloin tällöin kohdalle osuu voimia antava keskustelu, mutta fyysistä läheisyyttä olen kokenut viimeksi kuusi vuotta sitten. Seksistä en uskalla nykyään edes unelmoida.

Merkityksetön työ: minulle ei ole mitään väliä saako työpaikkani omistava miljonääri vähän paremman katteen sijoitukselleen vai ei.

Työttömyys ja rahattomuus. Ihmiset kaikkoaa ympäriltä, kun ei ole varaa mitään tehdä.