Sinä pienen lapsen äiti! Jos vieras hymyilee lapsellesi ja ottaa katsekontaktin myös sinuun hymyillen myös sinulle...

Ehkä osa niistä jotka ei hymyile takaisin ei ole vain ehtineet reagoida tilanteeseen.

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ehkä osa niistä jotka ei hymyile takaisin ei ole vain ehtineet reagoida tilanteeseen.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

On huonoja päiviä, ei hymyilytä. Ja pienen lapsen kanssa ei aina saa matkustaa rauhassa, joidenkin mielestä yksityisyys katoaa, jos liikkuu pienen lapsen kanssa, tullaan törkeästi kyselemään ja utelemaan, katsomatta yhtään onko sopiva hetki. Siksi en aina hymyile takaisin.

Lue ketju "Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä" ja et ihmettele enää mitään. Et myöskään halua itse enää jatkossa hymyillä pienille lapsille. Äitien joukossa vaikuttaa joukkio täysin päästään sekaisin olevia yksilöitä , jotka ovat valmiita käymään kimppuusi kiintymyssuhteen sekoittamisesta. Älä leiki hengelläsi....

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

No ei ainakaan mulla ole elämä ikävää pakkopullaa. Mulla on vain neurologisia ongelmia, jonka vuoksi sosiaaliset tilanteet tuntuvat hankalilta. Mulle on vaikeaa luoda katsekontaktia ja humyily vieraalle ihmiselle tuntuu vähän kiusalliselta. Tosin yritän kyllä väläyttää pienen hymyn tai jonkin hyväksyvän eleen, kun joku suhtautuu positiivisesti lapsiini ja kyllä minusta jollain tasolla tuntuu hyvältä, että vieras ihminen on ystävällinen lapselleni. Olen vain itse vähän kankea vieraiden ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

On huonoja päiviä, ei hymyilytä. Ja pienen lapsen kanssa ei aina saa matkustaa rauhassa, joidenkin mielestä yksityisyys katoaa, jos liikkuu pienen lapsen kanssa, tullaan törkeästi kyselemään ja utelemaan, katsomatta yhtään onko sopiva hetki. Siksi en aina hymyile takaisin.

Mutta eikö molemminpuolinen hymy voisi juuri piristää kummankin päivää? Ainakin itselleni jonkun ystävällinen ele tai hymy on pelastanut montakin kurjaa päivää. Ehkei se sitten kaikkiin tehoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

Huomaa, että et ole lainkaan ylimielinen. Vastasin, että hymyilen aina, mutta täytyy myöntää, että useampaan tuntemattoman vaisuun hymyyn on varmasti jäänyt vastaamatta koska oma huomioni on yhtälailla lapsessa ja hänen valvomisessaan. Jos joku vieras ohikulkija hymyilee minulle ja lapselleni vaikka marketissa tai parkkipaikalla niin en valitettavasti ehdi adoptoida kasvojeni ilmeitä täydellisesti tilanteen mukaisiksi. Jos esim. purtsilla tai puistossa joku jää pidemmäksi aikaa jututtamaan niin aina hymyilen.

Otat turhaan itseesi tai voisiko jopa olla, että pidät lapsista niin paljon, että pieni osa sinua haluaisi ehkä omiakin ja pieni kateuden poikanen saa sinut ajattelemaan pahaa lastensa kanssa liikkuvista äideistä. Ei kaikkien ole pakko haluta lapsia, mutta heille jotka haluavat, on päätös yleensä yksi elämän parhaista. "monien elämä on varmaan niin ikävää.." kohtuuton päätelmä siitä, ettei sinulle ehditty hymyillä kauniisti. Ajatteletko aina pelkkää hyvää muista ihmisistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

No ei ainakaan mulla ole elämä ikävää pakkopullaa. Mulla on vain neurologisia ongelmia, jonka vuoksi sosiaaliset tilanteet tuntuvat hankalilta. Mulle on vaikeaa luoda katsekontaktia ja humyily vieraalle ihmiselle tuntuu vähän kiusalliselta. Tosin yritän kyllä väläyttää pienen hymyn tai jonkin hyväksyvän eleen, kun joku suhtautuu positiivisesti lapsiini ja kyllä minusta jollain tasolla tuntuu hyvältä, että vieras ihminen on ystävällinen lapselleni. Olen vain itse vähän kankea vieraiden ihmisten kanssa.

Kiitos asiallisesta ja valaisevasta vastauksesta! ☺

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

Huomaa, että et ole lainkaan ylimielinen. Vastasin, että hymyilen aina, mutta täytyy myöntää, että useampaan tuntemattoman vaisuun hymyyn on varmasti jäänyt vastaamatta koska oma huomioni on yhtälailla lapsessa ja hänen valvomisessaan. Jos joku vieras ohikulkija hymyilee minulle ja lapselleni vaikka marketissa tai parkkipaikalla niin en valitettavasti ehdi adoptoida kasvojeni ilmeitä täydellisesti tilanteen mukaisiksi. Jos esim. purtsilla tai puistossa joku jää pidemmäksi aikaa jututtamaan niin aina hymyilen.

Otat turhaan itseesi tai voisiko jopa olla, että pidät lapsista niin paljon, että pieni osa sinua haluaisi ehkä omiakin ja pieni kateuden poikanen saa sinut ajattelemaan pahaa lastensa kanssa liikkuvista äideistä. Ei kaikkien ole pakko haluta lapsia, mutta heille jotka haluavat, on päätös yleensä yksi elämän parhaista. "monien elämä on varmaan niin ikävää.." kohtuuton päätelmä siitä, ettei sinulle ehditty hymyillä kauniisti. Ajatteletko aina pelkkää hyvää muista ihmisistä?

Juu no. Eikös myös se hymyilemätön äiti voi olla kateellinen minulle.

Ap

Niin ja en tosiaan koe että olisin kateellinen kenellekään siitä että hänellä on lapsi. Voisinhan minä itsekin saada lapsen, mutta en ole edes yrittänyt, sillä en halua äidiksi vaikka lapsista pidänkin.

Hymyyn vastaamattomuus on se, mikä tuntuu pahalta ihan missä tilanteessa tahansa.

Ap

Itse myös hymyilen paljon toisten lapsille ja koitan jakaa hymyn äidin kanssa.

Omien lasten kohdalla kuitenkin on ehkä jollakin tavalla tarkkaavainen vieraiden ihmisten seurassa. Pitää tulkita ihmisen kasvoista onko hänellä ärtynyt hymy tai yrittääkö viestittää jotain "sulla on jäänyt puklua rinnuksiin" tyyliin. Epävarmuutta.

Toinen asia on, että en käytä silmälaseja (vaikka pitäisi!) joten ilmeiden tulkitseminen ei ole ihan nopeaa.

Sitten vielä foorumeita lukeneena on ymmärtänyt, että kaikki eivät katso hyväntahtoisesti pieniä lapsia. Ei voi vain rennosti ottaa hymyä vastaan ja hymyillä takaisin ennenkuin on varmistanut että kaikki on hyvin. Tilanne on usein siinä vaiheessa jo ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 3-kymppinen lapseton nainen mutta pidän lapsista ja minua alkaa aina hymyilyttää katsellessani pienen lapsen suloisia kasvoja ja uteliasta maailmanmenon tarkkailua. Jostain syystä vain yksi tai kaksi äitiä on hymyillyt minulle takaisin, kun olen ensin hymyillyt lapselle ja sitten äidilleen. Näistä jää aina lievästi ikävä fiilis. No ymmärrän toisaalta että monien elämä on varmaan niin ikävää pakkopullaa ettei paljon huvita tuhlata niitä vähäisiä hymyjään vieraisiin ihmisiin.

Ap

Huomaa, että et ole lainkaan ylimielinen. Vastasin, että hymyilen aina, mutta täytyy myöntää, että useampaan tuntemattoman vaisuun hymyyn on varmasti jäänyt vastaamatta koska oma huomioni on yhtälailla lapsessa ja hänen valvomisessaan. Jos joku vieras ohikulkija hymyilee minulle ja lapselleni vaikka marketissa tai parkkipaikalla niin en valitettavasti ehdi adoptoida kasvojeni ilmeitä täydellisesti tilanteen mukaisiksi. Jos esim. purtsilla tai puistossa joku jää pidemmäksi aikaa jututtamaan niin aina hymyilen.

Otat turhaan itseesi tai voisiko jopa olla, että pidät lapsista niin paljon, että pieni osa sinua haluaisi ehkä omiakin ja pieni kateuden poikanen saa sinut ajattelemaan pahaa lastensa kanssa liikkuvista äideistä. Ei kaikkien ole pakko haluta lapsia, mutta heille jotka haluavat, on päätös yleensä yksi elämän parhaista. "monien elämä on varmaan niin ikävää.." kohtuuton päätelmä siitä, ettei sinulle ehditty hymyillä kauniisti. Ajatteletko aina pelkkää hyvää muista ihmisistä?

Juu no. Eikös myös se hymyilemätön äiti voi olla kateellinen minulle.

Ap

Voihan toki vaan aika ankea ilme pitää olla kasvoilla, että voi päätellä hänen kärsivän ikävästä elämästä ja olevan kateellinen.

Pienen lapsen kanssa liikkuessa pitää olla jatkuvasti valppaana ja äiti vajoaa helposi ajatuksiinsa kun yrittää keskittyä lapsen seuraamiseen ja samalla muihin tärkeisiin asioihin kuten vaikka kauppalistaan ja suojatien ylittämiseen pika puoliin. Lasittunut katse ei välttämättä ole henkilökohtaisesti sinulle osoitettu "hymyttömyys". Voi olla, että lapsen kanssa huomio on niin tiiviisti muissa asioissa, että ohikulkijalle hymyily on tärkeysjärjestyksessä viimeinen asia, johon ehtii kiinnittää huomiota.

Todennäköisesti sinun hymysi kuitenkin jonkin sekunnin viiveellä ilahduttaa äitiä, aina ei vain ehdi reagoida. En tiedä oletko itse esimerkiksi vahtinut kuinka usein nelivuotiasta kauppakeskuksessa tai parkkipaikalla? Hyvin nopeasti huomaat, että huomiointikykysi on rajallinen ja ehkä lapsettoman silmin näytät zombilta vaikka salaa olisitkin onnesi kukkuloilla.

Onhan sitten varmasti heitä, jotka eivät hymyile kellekään, eivät varmasti moikkaa naapureitakaan, mutta tuskin ovat naapurille kateellisia. Kiva kuitenkin, että hymyilet äideille, minulle tulee siitä ainakin aina hyvä mieli. Minulla on myös lapsettomia ystäviä ja uskon heidän olevan täydellisen tyytyväisiä valintaansa ja vapauteensa. Hekin ymmärtävät mitä iloa minä ja mieheni saamme lapsistamme vaikka emme julkisilla paikoilla olekaan edustavimmillamme.

Melko mielenkiintoista kyllä ettei kukaan ehdottanut että nämä hymyyn vastaamattomat äidit voisivat olla kateellisia ja katkeria, mutta minä hymyilevänä olen heti kateellinen, kun minusta tuntuu pahalta ettei hymyyni vastata.

Ap

Tästä lähtien yritän olla huomioimatta pieniä lapsia. Ehkä niin on kaikille parempi! ☺

Ap

Vierailija kirjoitti:

Melko mielenkiintoista kyllä ettei kukaan ehdottanut että nämä hymyyn vastaamattomat äidit voisivat olla kateellisia ja katkeria, mutta minä hymyilevänä olen heti kateellinen, kun minusta tuntuu pahalta ettei hymyyni vastata.

Ap

Nyt tuo kateellisuus sana jäi turhaan soimaan korviisi.

Lähinnä päätelmäsi siitä, että äidit eivät hymyile sinulle koska elämänsä on niin kurjaa on erikoinen. Tuli varmaan jo selväksi, että pienten lasten vanhemmat eivät välttämättä ehdi hymyillä yhtä kohteliaasti kuin ihmiset, joilla ei ole pieniä lapsia vahdittavanaan. Joidenkin kohdalla syy voi olla myös terveydellinen, hymyily ei tule luonnostaan oli lapsia ei tai oli hymyilevä vastaantulija kuka tahansa.

On lievästi epäkypsää olettaa kaiken liittyvän sinuun, kukaan ei hyödy turhasta mielensäpahoittamisesta. Tässä on sinulle nyt selkeät perustelut miksi hymyysi ei aina vastata, ei selvästikään syytä tuntua pahalta.

Se että haluat perusteluista huolimatta tulkita satunnaisen hymyilymättömyyden kateudeksi itseäsi kohtaan kertoo ehkä jostain muusta mistä olet itse paitsi. Pönkittääkö tämä kateustulkinta jotain itsessäsi? Ei ole välttämättä kyse kateudesta lapsiperheitä kohtaan, mutta jokin tarve sinulla on kai tulkita äitien hymyttömyys vihemieliseksi ja kateudeksi. Kun se on kerran osoitettu vääräksi niin mitä saat tuosta ajatuksesta?

Itselleni on jäänyt mieleen hymyjä, joita lapseni ja minä olemme saaneet:

- r-kioskin myyjä katsoi lastani ja hymyili lämpimästi

- puistossa aasialainen turisti videoi lastani, kun lapsi juoksenteli pulujen perässä ja kuvattuaan nyökkäsi minulle kohteluaasti

- Anna Hanski hymyili lapselleni jollain päiväkeikalkaan kun lapsi oli olkapäilläni

On muitakin. Nämä tilanteet lämmittävät mieltäni vieläkin melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Itsekin hymyilen lapsille, joskus kommentoinkin vanhemmille lasten suloisuutta. Olen varmaan tulossa semmoiseksi höpöttäväksi mummeliksi. Voihan joku pahastua, mutta moni tulee varmaan iloiseksi, että omaa lasta ”kehutaan”.

Yleensä vastaan hymyyn, se on vähän sellainen automaattinen toiminto.

Pienten lasten äitinä olen joskus niin ajatuksiini uppoutunut (tai vaan niin äärettömän väsynyt havainnoimaan mitään ylimääräistä), etten varmaan edes huomaisi jos viereiselle autotielle tekisi lentokone hätälaskun. Jää varmasti monet hymyt huomaamatta.

Vähän OT: Pienten lasten kanssa liikkuminen tuntuu toisinaan olevan myös sellaista aistiryöpytystä, että meinaa pää seota. Isompi (3v) tahtoo itse kävellä ja selittää taukoamatta jotakin. Vuoronperään pysähtelee, juoksee, tasapainoilee reunakivillä. Milloin on kuuma, milloin jano, toinen kitisee rattaissa sitten perässä. Pienempi (1v) osoittelee milloin mitäkin ja vaatii sanoittamista. Tavaroita tipahtelee kyydistä, vaatteet eivät tahdo pysyä päällä. Vielä pitää huomioida muut liikkujat, kävelijät, pyörät, autot, mopot, koirat (esikoinen pelkää, huutaa ja huitoo hulluna, joten hänet on pidettävä piilossa jotta koira pääsee rauhassa ohitse). Harvemmin siis ehtiikään havainnoimaan kasvoja, sillä kaikki huomio kiinnittyy lähinnä hengissä perille asti pääsemiseen :D.

Ei tänne kannata kertoa tällaisia ajatuksia. Täällä on aina hyvät perustelut ilkeydelle ja tylyydelle. Ilkeä tai tyly ihminen ei ole koskaan kateellinen, jos palstalaisia on uskominen. Hymyttömyydellekin on ihan muut syyt kuin katkeruus ja kateus.

Meidän lapsille ei hymyillä. Ovat jotain pedareita kuitenkin ne hymyilevät ihmiset. Toiset lapsetkaan ei saa hymyillä, niistä kuiteskin kasvaa pedareita. Myös valkoiset pakettiautojen kuljettajat on pervoja. Ne autot kans.