Lue keskustelun säännöt.
Ajatus kuolemasta tuntuu vapauttavalta
21.10.2018 |
En koskaan pystyisi tappamaan itseäni, mutta ajatus kuolemasta tuntuu kuitenkin helpottavalta. En usko, että olen masentunut. Elämä tuntuu vaan noin ylipäätään järjettömältä ja turhalta, eikä minulla ole sen suhteen enää suuria odotuksia. Työ, kuluttaminen, turhanpäiväiset ihmissuhteet. Haluaisin, että tämä loppuisi jo. Muita samoin ajattelevia?
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
Niinpä. Kauhea ajatus, että syntyisi tänne uudestaan. Kenties vielä paljon surkeampiin oloihin. Elämä ei ole mikään lahja, vaan kärsimystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
-onko olemassa mitään muuta todellista kuin nyt?
-onko olemassa ketään muuta kuin joku joka sen havaitsee?
-kun tältä joltain kysytään kuka hän on, voiko vastaus olla mitään muuta kuin ”minä”?
-huolimatta erillisten minuuksien tulemisista ja menemisistä, tämä ”minä” on aina nykyhetken vankina.
-kuitenkin näiden erillisten minuuksien kautta voimme rakentaa abstraktia järjestelmää jota kutsumme yhteiskunnaksi ja jättää tuleville eri minuuksillemme perintöä jonka päälle rakentaa, ja niin matka jatkuu planeettamme matkatessa ympäri ja ympäri keskustähtensä mukana erään galaksin laidalla joita on enemmän maailmankaikkeudessa kuin valtamerissämme vesimolekyylejä.
Kyllä, tuntuu siltä että kaikki tarpeellinen on jo nähty. Ei tämä enää tästä kummemmaksi muutu. Käydään töissä, nukutaan, syödään ja paskotaan, eläköidytään ja kuollaan. Turhaa hommaa kaikkinensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
Niinpä. Kauhea ajatus, että syntyisi tänne uudestaan. Kenties vielä paljon surkeampiin oloihin. Elämä ei ole mikään lahja, vaan kärsimystä.
Mutta mikä olisikaan sen suurempi lahja kuin kyky lievittää kanssaihmisiemme kärsimystä, kenties auttaa heitä pääsemään kärsimyksestä irti jotta he voivat puolestaan auttaa muita kanssaihmisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
Niinpä. Kauhea ajatus, että syntyisi tänne uudestaan. Kenties vielä paljon surkeampiin oloihin. Elämä ei ole mikään lahja, vaan kärsimystä.
Mutta mikä olisikaan sen suurempi lahja kuin kyky lievittää kanssaihmisiemme kärsimystä, kenties auttaa heitä pääsemään kärsimyksestä irti jotta he voivat puolestaan auttaa muita kanssaihmisiä?
Mihin? Kestämään jokaisen osalle lankeava muutaman vuosikymmenen kärsimysmatka elämässä ja kuolemaan ”sivistyneesti”?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
No jos helvetti pelottaa, niin mikset kääntyisi Jeesuksen puoleen? Sanot vain että Jeesus, tässä olen. Jos Sinä olet olemassa, todista se minulle. Vastaa minulle.
Sama homma, ainut asia mikä pitää minut pinnalla on mieheni. Työtäni inhoan (etsin uutta, mutta vaikea saada), hukun vastuisiin, paineisiin ja odotuksiin. Inhoan itseäni ja pelkään kaikkea. Tosin joskus voin paremmin, mutta vain hetken. Haluaisin nauttia elämästä, mutten pysty. Ajatus kuolemasta tuntuu lohdulliselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama homma, ainut asia mikä pitää minut pinnalla on mieheni. Työtäni inhoan (etsin uutta, mutta vaikea saada), hukun vastuisiin, paineisiin ja odotuksiin. Inhoan itseäni ja pelkään kaikkea. Tosin joskus voin paremmin, mutta vain hetken. Haluaisin nauttia elämästä, mutten pysty. Ajatus kuolemasta tuntuu lohdulliselta.
Tämä on niin kuin omasta kynästäni. Jonkinlainen totaalinen merkityksettömyyden tunne vaivaa ja tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Tuntuu, että esimerkiksi työni, johon menee kolmasosa vuorokaudesta, on täysin turhaa sähköpostien lähettelyä ja dokumenttien tekemistä. Jos jättäisin sen tekemättä, ei todellakaan tapahtuisi yhtään mitään.
Joo siinä vaiheessa, kun kadehtii tuttavan syöpädiagnoosia, tietää että syvissä vesissä mennään. Näin olen itse kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
Niinpä. Kauhea ajatus, että syntyisi tänne uudestaan. Kenties vielä paljon surkeampiin oloihin. Elämä ei ole mikään lahja, vaan kärsimystä.
Mutta mikä olisikaan sen suurempi lahja kuin kyky lievittää kanssaihmisiemme kärsimystä, kenties auttaa heitä pääsemään kärsimyksestä irti jotta he voivat puolestaan auttaa muita kanssaihmisiä?
Mihin? Kestämään jokaisen osalle lankeava muutaman vuosikymmenen kärsimysmatka elämässä ja kuolemaan ”sivistyneesti”?
Elämä on kärsimystä, mutta tämä kärsimys on kontrastina kaikelle hyvyydelle. Ilman pahaa ei olisi hyvää. Kaikki on suhteellista. Olen itse mestari vellomaan negatiivisuudessa. Niinkutsutut Metta-harjoitukset ovat auttaneet minua valtavasti sen jälkeen kun tajusin vuosia ja vuosia lyöneeni päätäni seinään: vaadin aina maailmalta jotain. Lopulta tajusin, tai kuhmuni saivat minut tajuamaan pikku hiljaa että en voi vaatia muilta tai maailmalta yhtään mitään. Elämä on juuri sellaista miksi me me sen ajattelemme. Aivomme ja sen myötä ruumiilliset reaktiot seuraavat perässä. Kun muutamme ensin itsemme muutamme samalla maailmamme ja samalla ”kaikki muut”. Kärsimyksen meditointi on hyödyllistä, mutta se on vain mitalin toinen puoli. Toisella puolella on iso kasa myötätuntoa piilossa :) keskitie, tasapaino, nämä ovat hyviä periaatteita.
Luin reportaasin kahdesta ruotsalaisesta kodittomasta. He olivat päättäneet irrottautua kaikista yhteiskunnn luomista ns. pakoista eli työstä, asunnosta jne. Asuivat missä milloinkin ja jotenkin vaikuttivat onnellisemmilta kuin moni oravanpyörässä juokseva. Ei rahaa muttei vastuitakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema lopettaa elämän. Se on meillä kaikilla edessä varmasti. Miksi kiirehtiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
Niinpä. Kauhea ajatus, että syntyisi tänne uudestaan. Kenties vielä paljon surkeampiin oloihin. Elämä ei ole mikään lahja, vaan kärsimystä.
Mutta mikä olisikaan sen suurempi lahja kuin kyky lievittää kanssaihmisiemme kärsimystä, kenties auttaa heitä pääsemään kärsimyksestä irti jotta he voivat puolestaan auttaa muita kanssaihmisiä?
Mihin? Kestämään jokaisen osalle lankeava muutaman vuosikymmenen kärsimysmatka elämässä ja kuolemaan ”sivistyneesti”?
Elämä on kärsimystä, mutta tämä kärsimys on kontrastina kaikelle hyvyydelle. Ilman pahaa ei olisi hyvää. Kaikki on suhteellista. Olen itse mestari vellomaan negatiivisuudessa. Niinkutsutut Metta-harjoitukset ovat auttaneet minua valtavasti sen jälkeen kun tajusin vuosia ja vuosia lyöneeni päätäni seinään: vaadin aina maailmalta jotain. Lopulta tajusin, tai kuhmuni saivat minut tajuamaan pikku hiljaa että en voi vaatia muilta tai maailmalta yhtään mitään. Elämä on juuri sellaista miksi me me sen ajattelemme. Aivomme ja sen myötä ruumiilliset reaktiot seuraavat perässä. Kun muutamme ensin itsemme muutamme samalla maailmamme ja samalla ”kaikki muut”. Kärsimyksen meditointi on hyödyllistä, mutta se on vain mitalin toinen puoli. Toisella puolella on iso kasa myötätuntoa piilossa :) keskitie, tasapaino, nämä ovat hyviä periaatteita.
Ajatuksesi on kaunis - mutta illuusio. Ei ole keskitietä, on vain tyhjyys. Ei hyvää eikä pahaa - ei sellaista voi ”päättää”. On hienoa, jos harjoitukset toimivat sinulla, mutta tuo on samaa dualistista scheissea kuin ns ”elämäkin”. Tyhjyyttä, ei-mitään, totuutta on vaikeampi kestää kuin kärsimystä, siksi kärsimys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.
Niinpä. Kauhea ajatus, että syntyisi tänne uudestaan. Kenties vielä paljon surkeampiin oloihin. Elämä ei ole mikään lahja, vaan kärsimystä.
Mutta mikä olisikaan sen suurempi lahja kuin kyky lievittää kanssaihmisiemme kärsimystä, kenties auttaa heitä pääsemään kärsimyksestä irti jotta he voivat puolestaan auttaa muita kanssaihmisiä?
Mihin? Kestämään jokaisen osalle lankeava muutaman vuosikymmenen kärsimysmatka elämässä ja kuolemaan ”sivistyneesti”?
Elämä on kärsimystä, mutta tämä kärsimys on kontrastina kaikelle hyvyydelle. Ilman pahaa ei olisi hyvää. Kaikki on suhteellista. Olen itse mestari vellomaan negatiivisuudessa. Niinkutsutut Metta-harjoitukset ovat auttaneet minua valtavasti sen jälkeen kun tajusin vuosia ja vuosia lyöneeni päätäni seinään: vaadin aina maailmalta jotain. Lopulta tajusin, tai kuhmuni saivat minut tajuamaan pikku hiljaa että en voi vaatia muilta tai maailmalta yhtään mitään. Elämä on juuri sellaista miksi me me sen ajattelemme. Aivomme ja sen myötä ruumiilliset reaktiot seuraavat perässä. Kun muutamme ensin itsemme muutamme samalla maailmamme ja samalla ”kaikki muut”. Kärsimyksen meditointi on hyödyllistä, mutta se on vain mitalin toinen puoli. Toisella puolella on iso kasa myötätuntoa piilossa :) keskitie, tasapaino, nämä ovat hyviä periaatteita.
Ajatuksesi on kaunis - mutta illuusio. Ei ole keskitietä, on vain tyhjyys. Ei hyvää eikä pahaa - ei sellaista voi ”päättää”. On hienoa, jos harjoitukset toimivat sinulla, mutta tuo on samaa dualistista scheissea kuin ns ”elämäkin”. Tyhjyyttä, ei-mitään, totuutta on vaikeampi kestää kuin kärsimystä, siksi kärsimys.
Myös tyhjyyden tyhjyys on illuusio. Linkissä erittäin hyvä, buddhistista filosofiaa voimakkaasti sivuava artikkeli aiheesta. (Englanniksi)
https://emptinessteachings.com/2014/09/11/the-two-truths-of-buddhism-an…
Vierailija kirjoitti:
En koskaan pystyisi tappamaan itseäni, mutta ajatus kuolemasta tuntuu kuitenkin helpottavalta. En usko, että olen masentunut. Elämä tuntuu vaan noin ylipäätään järjettömältä ja turhalta, eikä minulla ole sen suhteen enää suuria odotuksia. Työ, kuluttaminen, turhanpäiväiset ihmissuhteet. Haluaisin, että tämä loppuisi jo. Muita samoin ajattelevia?
Niin, ja sitten samana päivänä kun kuolee miljoonat ihmiset harrastaa työpaikoilla ja kodeissa seksiä ja menevät tyytyväisinä punaviinipullon nautittunaan nukkumaan, ja heräävät aamulla hyvin nukutun yönjälkeen ja kuoleelle aletaan tekemään ruumiinavausta. Sen pituinen se. Anna pusu mulle Lumikki ja jätä ne 7 kääpiötä.
Vierailija kirjoitti:
Joo siinä vaiheessa, kun kadehtii tuttavan syöpädiagnoosia, tietää että syvissä vesissä mennään. Näin olen itse kokenut.
Tuntuu hirveältä että kadehdin niitä jotka ”pääsee” pois täältä. Kadehdin myös niitä jotka on jo kuolleet, mikä helpotus olisi olla jo poissa. Ja sitten siinä käy tietenkin niin, että jos elämä alkaisi jostain ihmeen syystä maistua paremmalta eikä haluaisi kuolla niin sitten kuoleekin.
Kaikki vaan on turhaa. Tämän kun syvällisesti oivaltaa, ei paluuta ole entiseen. Vaatii kuitenkin ehkä suurtakin kärsimystä ennen kuin alkaa tuntea näin, tässä näkeekin, että itseäni suuri kärsimys ei jalostanut siis millään lailla.
Usein mietin, että miten ihmeessä tähän maailmaan mahtuu niin paljon eri tietoisuuksia. Siis kun kaikilla on se oma tietoisuus. Koen että oma tietoisuus on jotenkin kauhean laaja, en tiedä miten muut kokee. Miten paljon erilainen se on kaikilla? Mua kiinnostaa tämä :D
Mua pelottaa kuolema, koska pelkään joutuvani Helvettiin.
N25
Eiköhän olisi järkevää etsi vapauttavia kokemuksia ihan elämänsä aikana, koita jotain uutta, toisen elämässä se voi olla kutominen toiselle laskuvarjohyppy, etsi vaan se oma kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Joo siinä vaiheessa, kun kadehtii tuttavan syöpädiagnoosia, tietää että syvissä vesissä mennään. Näin olen itse kokenut.
Tiedän tämän. Autoin vielä saattohoidossa ja kadehdin. Pääsi pois.
Kyllä, samat tuntemukset mutta en haluaisi aihettaa kenellekään vaivaa kuolemallani. Siis jälkien siistimistä, yms. Ja toisaalta läheisteni kohtalo huolettaa, yritän vielä ennen kuolemaani kerätä heille hieman varallisuutta pahan päivän varalle.
Joskus tosin pelottaa se että jospa uskovien lupaama iankaikkinen elämä onkin totta. Silloinhan kuolema ei olekaan vapautus vaan sama paska jatkuu ikuisesti ilman exit-mahdollisuutta.