Lue keskustelun säännöt.
Muita äidittömiä äitejä?
20.10.2018 |
Onko linjoilla muita äitejä, joiden oma äiti on jo kuollut tai ei muuten ole elämässä mukana? Miltä elämä/äitiys ilman omaa äitiä on tuntunut?
Lapseni on kohta 1 v., ja vieläkin on vaikea hyväksyä, että en saa jakaa äitiyttäni oman äitini kanssa. Hän olisi ollut ihana mummo. Ajattelin, että nämä fiilikset helpottaisivat (raskaus ja vauva-aika pahimmat) mutta ainakaan vielä niin ei ole käynyt, jopa päinvastoin. Välillä menee ihan hyvin, mutta suru palaa kyllä todella usein. Niin moni asia arjessa muistuttaa äidistä ja hänen menetyksestään.
Todella kateellinen olen ystävilleni, joiden äidit puuhaavat lastenlastensa kanssa. Toki olen iloinen heidän puolestaan, mutta kyllä vaan epäreilulta tuntuu. Ja siltä, että jotain puuttuu. Äidinäitihän usein on tutkimusten mukaan lastenlasten läheisin isovanhempi.
Äitini siis kuoli sairauteen 4 v. sitten. Hän oli 59-vuotias ja minä silloin 28.
Kommentit (17)
Minun äitini kuoli myös sairauteen 56vuotiaana.Esikoinen oli tuolloin 2v.Nyt lapsia on 4 ja kyllä minuakin välillä harmittaa kun äiti ei ole tavannut mun muita lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli vaikea ihminen. Edelleen on hirveän ristiriitainen olo hänen kuolemansa takia. Toisaalta olisin ollut kiinnostunut näkemään millainen hän olisi ollut isoäitinä, toisaalta olen helpottunut vaikean ihmisuhteen päättymisestä. Toki ilman äitiä oma äidin rooli tuntuu aika yksinäiseltä, kun siinä ei ole sellaista suvussa kulkevaa jatkuvuutta. Voisi puhua äidin kanssa vanhemmuudesta ja mitä tapoja haluaa siirtää eteenpäin yms.
Isäni ja äitini erosivat 50-luvulla, mikä ei silloin ollut tavallista. Mummo kasvatti minut ½-vuotiaasta saakka. Mummo oli ihana ja kerkisi nähdä esikoisenikin.
"Äiditön" elämäni teki minusta omien lasteni kanssa sellaisen, että halusin olla mahdollisimman hyvä äiti lapsilleni. En aina onnistunut siinä, mutta ihania lapsia heistä kasvoi ja heillä on omat perheet jo.
Jonkunlaisen ikävän se äidin puute kuitenkin elämääni jätti.
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli vaikea ihminen. Edelleen on hirveän ristiriitainen olo hänen kuolemansa takia. Toisaalta olisin ollut kiinnostunut näkemään millainen hän olisi ollut isoäitinä, toisaalta olen helpottunut vaikean ihmisuhteen päättymisestä. Toki ilman äitiä oma äidin rooli tuntuu aika yksinäiseltä, kun siinä ei ole sellaista suvussa kulkevaa jatkuvuutta. Voisi puhua äidin kanssa vanhemmuudesta ja mitä tapoja haluaa siirtää eteenpäin yms.
Sama juttu, olisi mukava keskustella omasta lapsuudesta jne. Isältäni olen yrittänyt kysellä, mutta ei hän sillä tavoin muista. Isää ei muutenkaan lapsenlapsi juuri kiinnosta, olen vähän katkera hänelle. Äitini olisi ollut ilolla elämässämme mukana.
-ap
Minun äitini on mielenterveysongelmainen. En halua olla missään tekemisissä.
En osaa nähdä kyllä minkään valtakunnan ongelmaa tässä äidittömyydessä. Olen kyllä itse jo aikuinen ja vanhemmuuden jaan lasten isän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli vaikea ihminen. Edelleen on hirveän ristiriitainen olo hänen kuolemansa takia. Toisaalta olisin ollut kiinnostunut näkemään millainen hän olisi ollut isoäitinä, toisaalta olen helpottunut vaikean ihmisuhteen päättymisestä. Toki ilman äitiä oma äidin rooli tuntuu aika yksinäiseltä, kun siinä ei ole sellaista suvussa kulkevaa jatkuvuutta. Voisi puhua äidin kanssa vanhemmuudesta ja mitä tapoja haluaa siirtää eteenpäin yms.
Sama juttu, olisi mukava keskustella omasta lapsuudesta jne. Isältäni olen yrittänyt kysellä, mutta ei hän sillä tavoin muista. Isää ei muutenkaan lapsenlapsi juuri kiinnosta, olen vähän katkera hänelle. Äitini olisi ollut ilolla elämässämme mukana.
-ap
Minun isäni on aivan samanlainen. Todellinen pettymys isoisäksi.
Molemmat on kuolleet, isäni ja äitini melko aikaisin sairauksiin. Myöskään toisella puolella lasten sukua ei ole käytännössä isovanhempia, toinenkin mummo on kuollut. Lapsen isä tapaa lasta harvoin, voi mennä monta kuukautta että ei näe lasta. Eli voi unohtaa sukusynttärit mitä monet pitää. Kaverisynttärit pidetään tietysti. Kyllä ikävöin äitiäni paljon ja isääni ja usein myös lapsen isää vaikka hän ei halunnut olla meidän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Molemmat on kuolleet, isäni ja äitini melko aikaisin sairauksiin. Myöskään toisella puolella lasten sukua ei ole käytännössä isovanhempia, toinenkin mummo on kuollut. Lapsen isä tapaa lasta harvoin, voi mennä monta kuukautta että ei näe lasta. Eli voi unohtaa sukusynttärit mitä monet pitää. Kaverisynttärit pidetään tietysti. Kyllä ikävöin äitiäni paljon ja isääni ja usein myös lapsen isää vaikka hän ei halunnut olla meidän kanssa.
Minäkin haluaisin jättää sukusynttärit väliin, omalta puolelta niissä ei käy käytännössä ketään. Miehen puolelta sentään joku. Miten lapsesi ovat tilanteeseen suhtautuneet?
Minäkin olen menettänyt äitini, eikä hän koskaan ole nähnyt lapsiani.
Ikävöin häntä juuri siksi, että tiedän miten tärkeitä lapseni hänelle olisivat.
Elämä olisi helpompaa jos olisi oma äiti tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleen tulee aika ajoin suru siitä ettei äitini ehtinyt kauaa mummona olla ja hänen kuolemastaan tulee ensikuussa jo 13v.
En varmaan toivu koskaan ihan 100%sti asian aiheuttamasta surusta ja joskus suru tuntuu niin pohjattoman pahalle, että tunnen fyysistä kipua ja itken kuin pikkuinen tyttö. Mitä menetin, mikä jäi kesken, mistä piti luopua, mitä hän ja lapseni menettivät.
Äitini sai diagnoosin 43v lahjakseen, muutama kk esikoiseni syntymän jälkeen, äiti oli jo silloin kun synnytin, löytänyt kyhmyn rinnastaan, mutta ei kertonut siitä minulle mitään, suojeli tuoretta äitiä <3.
Sairastettuaan n.4v äiti kuoli, 47v iässä. Lapseni olivat tuolloin juuri 4v täyttänyt esikoinen ja 2,5v kuopus.
Nyt lapseni ovat jo pitkällä teini-iässään ja kylläpä olisi äidille kerrottavaa, haluaisin ylpeydestä pakahtuen kertoa heistä ja vaikkapa opiskelumenestyksestään, vain äiti tietäisi ja ymmärtäisi senkin asian. Mutta nyt voin vain uskoa ja ajatella, että äiti kyllä tietää ja "näkee" asian, pakko ajatella niin, muuten tuntuu liian repivän pahalta.
Ja nyt tuli itku.
Vierailija kirjoitti:
Edelleen tulee aika ajoin suru siitä ettei äitini ehtinyt kauaa mummona olla ja hänen kuolemastaan tulee ensikuussa jo 13v.
En varmaan toivu koskaan ihan 100%sti asian aiheuttamasta surusta ja joskus suru tuntuu niin pohjattoman pahalle, että tunnen fyysistä kipua ja itken kuin pikkuinen tyttö. Mitä menetin, mikä jäi kesken, mistä piti luopua, mitä hän ja lapseni menettivät.Äitini sai diagnoosin 43v lahjakseen, muutama kk esikoiseni syntymän jälkeen, äiti oli jo silloin kun synnytin, löytänyt kyhmyn rinnastaan, mutta ei kertonut siitä minulle mitään, suojeli tuoretta äitiä <3.
Sairastettuaan n.4v äiti kuoli, 47v iässä. Lapseni olivat tuolloin juuri 4v täyttänyt esikoinen ja 2,5v kuopus.
Nyt lapseni ovat jo pitkällä teini-iässään ja kylläpä olisi äidille kerrottavaa, haluaisin ylpeydestä pakahtuen kertoa heistä ja vaikkapa opiskelumenestyksestään, vain äiti tietäisi ja ymmärtäisi senkin asian. Mutta nyt voin vain uskoa ja ajatella, että äiti kyllä tietää ja "näkee" asian, pakko ajatella niin, muuten tuntuu liian repivän pahalta.
Ja nyt tuli itku.
Surullista kuulla, että noinkin pitkän ajan jälkeen suru tuntuu ajoittain musertavalta. Minua surettaa sellaiset konkreettiset hetket, kuten leipomusten tekeminen lapsen juhliin. Äitini oli huippuleipuri ja olisi loihtinut upeat herkut juhliimme. Nyt joudumme tyytymään omiin vaatimattomiin luomuksiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun väsyttää, miettii miten epäreilua ettei voi soittaa tai saada apua. Äiti kuollut ja anoppia kiinnostelee muut lapsenlapset, meiltä kelpaa lähinnä apu eli pääosin pelkkää rasitetta. Kerran on lastenhoitoapua tarjonnut, mutta se ei tullut sydämestä vaan pakotettuna, kun oli tyttärensä päästänyt sinne sun tänne konserttiin melkein viikoittain ja taisi jo itseäkin hetkellisesti hävettää ns. suosiminen.
Omalle äidille olisi lapseni ollut sydämen asia, hänen aikansa vaan tuli ja sille ei mitään voi.
Mutta lapsi on terve ja olemme onnellisia, joten ei voi liikaa takertua poismenneisiin. Pitää vain pärjätä. Lapseni kasvatan kuten äitini kasvatti, hän oli hyvä ja reilu äiti, joka ei ikinä huutanut. Sen kautta hän elää lasten elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kuoli äkillisesti, kun odotin lastani. Siitä on nyt 10 vuotta. Edelleen ajattelen äitiä joka päivä. Pahin suru kesti viitisen vuotta. Vasta nyt olen pystynyt luopumaan esim. joistain äidin antamista tavaroista.
Edelleen tuntuu kauhealle se, että oma lapsi jää paitsi äitini mummoudesta.
15 jatkaa
Omalle lapselleni olen puhunut paljon äidistäni ja hän on tullut lapselle olemassaolevaksi sen kautta.
Otin mieheni äidin läheiseksi, se auttaa paljon. Äitini ja mieheni äiti ovat hyvin erilaisia mutta päätin rakastaa anoppia sellaisena kuin hän on ja nyt tuntuu kuin hän olisi varaäitini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molemmat on kuolleet, isäni ja äitini melko aikaisin sairauksiin. Myöskään toisella puolella lasten sukua ei ole käytännössä isovanhempia, toinenkin mummo on kuollut. Lapsen isä tapaa lasta harvoin, voi mennä monta kuukautta että ei näe lasta. Eli voi unohtaa sukusynttärit mitä monet pitää. Kaverisynttärit pidetään tietysti. Kyllä ikävöin äitiäni paljon ja isääni ja usein myös lapsen isää vaikka hän ei halunnut olla meidän kanssa.
Minäkin haluaisin jättää sukusynttärit väliin, omalta puolelta niissä ei käy käytännössä ketään. Miehen puolelta sentään joku. Miten lapsesi ovat tilanteeseen suhtautuneet?
Lapsilla ei ole koskaan ollut ns sukulaissynttäreitä eivätkä he ole osanneet sellaisia kaivata. Joskus on miettinyt jos kutsuisi kaukaisempi sukulaisia mutta ongelma on keitä heistä valitsisin. Heillä on kuitenkin ihan omat kuvionsa ja omat lapset ja lapsenlapset joita minun lapseni eivät yleensä edes tiedä nimeltä. Ongelmaa aiheuttaa myös se että ei ole ketään toista aikuista apuna järjestämässä juhlia vaan kaikki pitäisi tehdä yksin. Kaverisynttäreillä on menty ja joskus on kummitäti käynyt kylässä. Pitää vaan lopettaa vertaaminen niihin joilla on oma äiti tai anoppi elossa ja auttamassa.
Mun sikson äiti kuoli ennen kun se sai lapset. Olia luksi vähän surullinen mutta kysyi naapuria varamummisksi apselle ja hyvin lusitaa!!!!!!! lol