En pysty antamaan anteeksi itselleni virheitäni

Oletko tupakoinut tai telonut itsesi jotenkin?

Me ihmiset teemme jatkuvasti virheitä, ei siitä tarvitse syyllisyyttä tuntea. Itsekin olen töppäillyt ja aika paljon ottanut opikseni. En voi kuitenkaan palata ajassa ja toimia sillä viisaudella joka minulla nyt on asian suhteen.

Sinäkin olet toiminut silloisten vajavaisten tietojen varassa. On helpompi elää kun hyväksyy inhimillisen typeryyden joka on meissä kaikissa.

Tiedän tunteen. Olen miettinyt, että ainoa vaihtoehto on hyväksyä se, etten koskaan voi elää täysin vapaana syyllisyydestä tai olla niin onnellinen, mitä joskus olen ollut. Voin nauttia niistä hyvistä hetkistä, mitä välillä on, mutta siihen se jää.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Olen miettinyt, että ainoa vaihtoehto on hyväksyä se, etten koskaan voi elää täysin vapaana syyllisyydestä tai olla niin onnellinen, mitä joskus olen ollut. Voin nauttia niistä hyvistä hetkistä, mitä välillä on, mutta siihen se jää.

Huhhuh. Onpa surullista, jos tämä nykyinen elämänlaatu on ainoa mitä ikinä tulee olemaan. Mun nuoruus ja nuori aikuisuus ei ollut vailla surua, oli läheisen sairautta, köyhyyttä ja ikäviä tapauksia. Lyhyeksi jäi se vapaus ja nautinto, mitä elämässä sain. Tuntuu todella epäreilulta, että mä todella kiitin onneani siitä mitä mulla oli ja tajusin, että mun ongelmat ja vastoinkäymiset oli ihan normaaleja - esimerkiksi kun kärsin rahanpuutteesta, niin ajattelin juuri sitä, että mulla on terve ja kivuton vartalo. Ja kun mun luottamus oli pahasti petetty lähimpien ihmisten puolesta, niin olin todella pettynyt, mutta ajattelin, että tuska hellittää kyllä joskus, vaikka siihen menisi vuosia. Menetin ystäviä, niin ajattelin, että ennen pitkää tulee uusia. Kun jotkut sanoo, että vasta sitten tajuaa, kun menettää sen terveyden... Arvostin sitä ja muistin usein, että olen onnekas, mutta siitä ei kohtalo kiittänyt. Ap

Oikeastaan kyse on pohjimmiltaan siitä, että lähdin väärään suuntaan ja suljin sisäisen ääneni. Jo lukioiässä aioin muuttaa takaisin maaseudulle (mistä olen kotoisin), söin lisäaineettomia ruokia ja kulutin vähän. Tällainen ei kuitenkaan ollut mitenkään suosittua tuolloin ja lopulta menin vaan mukaan nykyiseen elämänmenoon. Jäin kaupunkiin parisuhteen päätyttyä, mikä onkin ihan luonnollinen ratkaisu toisaalta nuorelle, joka kaipaa sosiaalista elämää. Mutta suuri virhe tapahtui siinä vaiheessa, kun minulla diagnosoitiin vakava sairaus. Mietin että mitä tässä tilanteessa yleensä tehdään, ja tein kuten yleensä kuulemma tehdään eli kerroin perheelleni ja tutuille - vaikka oloni oli ihan se, että ei tarvitsisi sanoa mitään. Tästä seurasi se, että perhe, ystävät ja lääkärit alkoivat painostaa minua hoitoon, mitä en halunnut enkä kokenut tarvitsevani. Kaikki käskivät pysymään positiivisena ja vakuuttivat, että kaikki päättyy kyllä hyvin. Hoito kuitenkin aiheutti ongelman toisensa perään, ja lopputuloksena on siis pysyvä vaurio. Jos olisin vaan kuunnellut sitä ääntä, mikä sisälläni kertoi, mitä haluan tehdä, kaikki olisi hyvin, joten siinä mielessä voin syyttää vain itseäni - että kadotin itseni ja taivuin painostukseen ja muiden mielipiteisiin. Olen raivona nyt, kun parin vuoden päästä tiedekin todistaa, että intuitio on usein oikeassa ja että tietyt hoidot joita sain, ovat oikestaan hyödyttömiä. Ja monia luontaishoitoja on kehitetty ja todistettu toimiviksi. Asialle ei nyt enää mitään voi ja olen surullinen, pettynyt, katkera, vihainen itselleni ja kateellinen toisille. Ap

Viestin nro. 5 pointti on, että jollain tasolla tiesin koko ajan tekeväni virheen, ja tein sen silti. Ehkä voisin olla empaattisempi itseäni kohtaan, jos olisin vilpittömästi tuntenut tekeväni oikein silloin. Ap

En minäkään. Sen sijaan mieleni paisuttelee niitä.

T: Masennukseen sairastunut

nostan vielä kun risoo tänään erityisen paljon

Et vaikuta terveeltä persoonalta Ap.