Onko tämä ujous ja sos. fobia enää normaalia?
Mistä tietää, onko ujous enää normaalia ujoutta? Olen todella ujo ja estynyt ja tämä on vain pahentunut. Olen yli 30-vuotias ja olen mielestäni epätavallisen ujo aikuiseksi ihmiseksi. En saa missään oikein sanaakaan sanottua. Minun on vaikea hoitaa asioitani ja käydä esim. lääkärissä, koska en saa selostettua asiaani.
Jähmetyn tilanteissa koko kehollani enkä pysty liikkumaan muiden katsoessa. Inhosin koulussa liikuntatunteja tämän takia. En pysty esiintymään ja koulussa aloin saada vapautuksen kaikista esiintymisistä. En voi kuvitellakaan meneväni mihinkään kouluun enää.
Kävin psykiatrian polilla nuorempana juttelemassa ja olin lääkityksellä, mutta nykyään en käy missään. Syön beetasalpaajia, mutta niistä ei ole juurikaan apua.
Olen niin estynyt, että olen epäillyt itseäni jopa lievästi autistiseksi. Olin nuorena yksinäinen ja kiusattu, joten sosiaaliset taitoni eivät ole edes päässeet kehittymään.
Kommentit (26)
Ei taida olla ns. normaalia, mutta itse arvostan kaltaisiasi paljon. En tykkää "sosiaalisesti kyvykkäistä" ihmisistä.
Silloin psykiatrian poliklinikalla sain ssri-lääkkeen, joka ei auttanut sosiaalisten tilanteiden pelkoon yhtään. Beetasalpaajia sain vasta tänä vuonna ja niitä määrättiin oikeastaan rytmihäiriötuntemuksiin.
Kuvailemasi perusteella kuulostaa todella elämää haittaavalta ujoudelta, siis kai voisi sanoa että epänormaalilta.
Mutta onko mitään sosiaalisia tilanteita, joissa et jännitä? Tai ihmisiä, joiden seurassa olet rento? Mites perheenjäsenet? Tuntemattomat vastaantulijat, joille ei tarvitse sanoa mitään?
Miten tilanne on muuttunut niistä ajoista, kun viimeksi kävit psykiatrian polilla juttelemassa? Olisiko mahdollista mennä sinne uudestaan? Sieltä voisi tarvittaessa kai päästä terapiaankin, jos se nähdään sinulle tarpeelliseksi. Mutta jännittäisitkö liikaa ajan varaamistakin?
Olen rento vain perheeni seurassa, siis vanhempieni ja sisarusteni. Omaa perhettä minulla ei ole ja olen varmaan tuomittu ikisinkuksi. En ole seurustellut koskaan. Jännitän lähimpien sukulaistenikin seurassa. En jännitä tuntemattomia vastaantulijoita ja saan sanottua naapureille jotain yleistä säästä tms.
Kävin psyk. polilla noin 10 vuotta sitten ja sen jälkeen tilanne on pahentunut, mutta tavallaan helpottanutkin. Tuohon aikaan en puhunut yhtään mitään, mutta nykyään kyllä pystyn puhua jossain tilanteissa ihan kokonaisilla lauseilla. Silloin olin useamman vuoden ajan työtön, mutta nykyään käyn töissä. Olen siivoojana ja sain sen paikan, koska olin siellä ensin kuntouttavassa työtoiminnassa. Ahdistus ja jännittäminen on silti jokapäiväistä ja elän aika rajoittunutta elämää.
Tarvitsisin jotain apua, mutta jännitän jo pelkää ajanvaraustakin.
Etkö voisi laittaa vaikka hakemusta sossuun tai jotain, että voisit kertoa kirjallisesti huolistasi? Jos siis puhuminen puhelimessa jännittää? Tai ottaa yhteyttä vaikka seurakunnan auttavaan chattiin tms. Jotainhan tuohon nyt pitäisi saada.
Moni pitää kaltaisiasi ihmisiä hyvin sympaattisina, jos se yhtään lohduttaa. Ja ymmärtää hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Moni pitää kaltaisiasi ihmisiä hyvin sympaattisina, jos se yhtään lohduttaa. Ja ymmärtää hyvin.
Sitä voi olla vaikea muistaa, jos kokee jatkuvaa huonommuutta, kun tuntuu ettei selviä arkipäiväisistä tilanteista tai niistä jää aina epäonnistunut olo.
Kiitos teille sanoistanne. Mukavaa kuulla, että joku voi pitää tällaista tapausta sympaattisena. Itse näen itseni todella negatiivisesti ja itsetuntoni on huono. Koen jatkuvasti häpeää, mietin epäonnistumisiani ja ajattelen olevani ruma. Kaikkien tilanteiden jälkeen on epäonnistunut olo ja hävettää.
Mitenhän estynyt persoonallisuushäiriö eroaa sosiaalisten tilanteiden pelosta?
Olin noin 12-vuotiaaksi asti aika normaali, vaikka olin ujo jo silloin. Siitä lähtien olen kärsinyt näistä ongelmista ja ollut masentunutkin välillä. Olin yksinäinen ja kiusattu teini-iän ja koen, että minulla on tavallaan jäänyt nuoruus väliin kokonaan.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Mitenhän estynyt persoonallisuushäiriö eroaa sosiaalisten tilanteiden pelosta?
Noh voin vastata omalta osaltani. Minulla on estynyt pershäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Jälkimmäinen on iän ja kokemusten myötä helpottanut, pystyn siis esim. varaamaan aikojA lääkäriin ym. (vaikkakin edelleen viivyttelen ja panttaan sitä) sellaisia asioita, jotka eivät suoranaisesti liity oman persoonan esiintuomiseen.
Mutta kaikki mikä liittyy oman itsensä ja kykyjen esiintuomiseen on edelleen aina vaan vaikeaa. Juurikin ystävyyssuhteet/kumppanit/työ/opiskelujutut ynnä muut.
Minun tilanteeni ei ole ihan noin vaikea kuin ap:lla, sinulla voi myös olla hyvinkin estynyt persoonallisuus ja havaittavasti myös melko paha sos. pelko.
Itse aloin lääkitä itseäni alkoholilla ja muilla aineilla, olenkin sitten alkoholisoitunut,vaihtelevasti masentunut ja pitkäaikaistyötön tämän vaivan takia.
Ystäviä sentään olen vihdoin saanut ja muutakin sutinaa ollut, siitäkin suuri kiitos kuuluu kuningas alkoholille mutta en suosittele aloittamaan juomista, minusta tuskin koskaan raitista enää tulee tai edes kohtuukäyttäjää...
Sun kannattaisi kyllä hakeutua johonkin terapiaan. Et ole ainoa jolla on vaikeuksia varata aikaa ja puhua ongelmistaan, kyllä he ymmärtävät eikä sinun tarvitse hävetä itseäsi siinä tilanteessa, päin vastoin ainakin osaavat ottaa asian vakavasti. Tsemppiä, toivotaan että saat apua ja tilanne alkaa helpottaa edes vähän
Ujous on normaalia ja luonteenpiirre. Itseään ei voi täysin toisenlaiseksi muuttaa. Mutta sos.fobiat ei ole normaalia ja siihen tarvitset apua ja tukea.
Periaatteessa sanoit jo syyn tilanteeseesi viimeisessä lauseessa. Sosiaaliset taitosi eivät ole kehittyneet eivätkä ne kehity, jos kommunikoit ihmisten kanssa pelkästään netin välityksellä. Sinun pitäisi uskaltautua ihmisten ilmoille ja kehittämään niitä sosiaalisia taitoja ja ymmärtää, että varmasti alussa tulee sanottua ja tehtyä väärin, mutta sillä tavalla ne sosiaaliset taidot kehittyvät.
Se on raskasta jos on ollut rankka teini-ikä ja se vaikuttaa varmasti loppuelämän. Mutta nyt et ole teini enää ja voit pikkuhiljaa alkaa rakentaa omannäköistä aikuisen ihmisen elämää. Yritä hyväksyä menneisyys ja keskity tähän hetkeen ja päivään. Älä anna katkeruudella liikaa valtaa äläkä kelaa jatkuvasti mennyttä sillä sitä ei voi enää muuttaa. Tulevaisuuteen voit itse vaikuttaa!
Miksi olet niin ankara itseäsi kohtaan? Ei kukaan ole täydellinen ja on ok mokata ilman että sitä tarvitsee jatkuvasti miettiä ja hävetä. Negatiiviset ajatukset ovat paha kierre. Yritä edes joskus löytää kaikesta jotain hyvääkin. Arnahda itsesi! Se että edes yrittää on jo hyvä alku ja siitä voi aina olla ylpeä ettei anna täysin periksi eikä tee mitään. Itseänsä voi kohdella hyvin tai sitten huonosti. Tuskin olet muita kohtaan yhtä tuomitseva kuin itseäsi?
Sinuna tekisin kaikkeni voittaakseni elämää rajoittavat perusasiat. Elämäsi valuu hukkaan kun kärvistelet kammojesi kanssa :-(
Jokin terapia tms?
Saa olla ujo. Mutta silloin kun ujoudesta on haittaa normaalissa elämässä, niin se ei ole enää normaalia.
Sanot, ettei ihmissuhteesi ja sosiaaliset taitosi ole päässeet kehittymään. Ja ettet pysty hoitamaan asioitasi. Nuo ovat merkki siitä, että ujous on liiallista ja haittaavaa. Eikä ongelma katoa toivomalla, vaan kyllä siihen apua tarvitsee.
Onko sinulla työterveyshuoltoa? Sieltä voisit saafa apua. Jos sellaista ei ole, niin terveuskeskuksesta tai mielenterveystoimistosta. Onko sinulla luottohenkilöä, joka voisi auttaa avun hakemisessa. Jos sellaista ei ole, niin seurakunnan diakoni voisi ehkä auttaa alkuun.
En tiedä, miksi olen näin ankara itselleni. Moitin itseäni joka asiasta. Kenestäkään muusta en ajattele tällä tavalla ja mielestäni muiden tekemät virheet ovat inhimillisiä. Kuvittelen kaikkien muidenkin ajattelevan minusta näin syyllistävästi.
Kiitos myös sinulle, joka kerroit estyneestä persoonallisuushäiriöstäsi. Kertomasi kuulostaa tutulta ja moni asia täsmää minuun. Toivottavasti sinäkin saat jotain apua, koska tilanteesi vaikuttaa todella vaikealta.
Minulla ei ole ystäviä ollenkaan "oikeassa elämässä". Juttelen netissä ihmisten kanssa ja olen löytänyt netin kautta hyviä ystäviä, mutta emme tapaa koskaan. Osa asuu ulkomailla. Sen takia en tunne olevani täysin yksin, vaikka kaipaan sellaista ystävää, jota näkisi oikeasti. Onneksi on hyvät välit perheeseen ja sukuun. Muuten olisin aivan täysin yksin ja eristäytynyt muista ihmisistä. Yksinäisyydestä on tullut noidankehä. Luulen, ettei kukaan halua olla ystäväni ja jään aina sivuun joka paikassa.
ap.
Olisi helpompaa, jos joku auttaisi hakemaan apua. Tuntuu todella vaikealta soittaa itse. On helpompi soittaa ja sanoa kipeästä kädestä tai flunssasta, mutta tällaisesta henkisestä asiasta on niin vaikea kertoa kenellekään. Silloin nuorempana päädyin psykiatrian poliklinikalle työkkärin kautta. Siellä kiinnitettiin huomiota työllistymisvaikeuksiini. Sain kerrottua ahdistuksestani ja he laittoivat minulle ajan työkkärin psykologille, joka laittoi lähetteen psykiatrian poliklinikalle.
ap.
Ei tietty ole normaalia. Etkö ole saanut reseptiä rauhoittaviin?