Oletteko hylänneet jonkun niin, ettei tämä ole ymmärtänyt syytä?

Noin 2-3 kk tapailin yhtä tyyppiä  ja sitten sanoin, että ei tämä toimi.  Häntä harmitti kovasti ja itkuakin väänsi. Mutta varmaan ymmärsi mun pointin. Olen siis nainen ja hän on mies. Halusin tuolloin olla vapaalla jalalla ja keskittyä työhön ja muuhun elämään. Pakko myöntää, että hän oli myös minua lyhyempi aika paljon, se oli häiritsevää. Ihan kuin olisi ollut pikkuveli siinä vieressä sängyssä. Aina olen toivonut hänelle pelkkää hyvää ja kuulemani mukaan on nykyään naimisissa. Se tapa millä jätin hänet, on jäänyt vaivaamaan. Hän lähti luotani aamuyöllä ja katselin ikkunasta kun poistui, soitin ja sanoin, että tää oli tässä. Ja kaikille palstan lompakkoloinen-huutelijoille tiedoksi: Tämä ko.mies oli todella rikas. Silti halusin tuolloin elää itsenäistä elämää ilman parisuhteen vakavuutta. Nykyään mulla on mies, paljon mua pidempi, ja naimisissa olemme olleet 8v.

Ei voi millään muistaa enää kaikkia, mutta tosiaan liian monet eivät ymmärrä, että sitä jättämistä paljon pahempi on se epätietoiseen tilaan toisen jättäminen kun pahimmassa tapauksessa jää luuppaamaan ja arvuuttelemaan pitkäksikin aikaa, että mikä meni pieleen ja mikä itsessä oli oikein vikana kun ei kelvannut.

Sitten saa jotain hätäselityksiä, verukkeita ja muuta paskapuhetta ja hiljaisuutta...

Suhteen lopettamisen syy on aina se, ettei sittenkään rakastunut toiseen. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, oliko toinen liian lyhyt tai sivistymätön tai takertuva tai liian mitä milloinkin? Kaikissahan jotain huonoja puolia on. Syy on se, ettei tunteita ole tarpeeksi tai lainkaan, ja hylätyn täytyy se vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.

Näin ainakin olen yrittänyt ajatella, kun minut on hylätty. Jos en omana itsenäni kelpaa, ei sille mitään ole tehtävissä. En voi muuttua keneksikään toiseksi. Miksi kiduttaa itseään sen enempää miettimällä, mitä vikaa minussa tällä kertaa oli.

Vierailija kirjoitti:

Suhteen lopettamisen syy on aina se, ettei sittenkään rakastunut toiseen. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, oliko toinen liian lyhyt tai sivistymätön tai takertuva tai liian mitä milloinkin? Kaikissahan jotain huonoja puolia on. Syy on se, ettei tunteita ole tarpeeksi tai lainkaan, ja hylätyn täytyy se vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.

Näin ainakin olen yrittänyt ajatella, kun minut on hylätty. Jos en omana itsenäni kelpaa, ei sille mitään ole tehtävissä. En voi muuttua keneksikään toiseksi. Miksi kiduttaa itseään sen enempää miettimällä, mitä vikaa minussa tällä kertaa oli.

Kyse on ihmisen kontrollin tarpeesta. Asiat voi käsitellä loppuun vain jos niistä on tietoinen ylipäätään. Asioihin voi vaikuttaa ja tulevaisuuden virheiltä voi välttyä vain jos tietää mitä ne olivat. Tai mihin ei voi vaikuttaa, sen voi opetella hyväksymään, mutta vain mikäli siitä on ensin tietoinen.

Ei, kyllä olen aina sanonut, kuten asia on. Ystävyyssuhteissa olen kertonut, mistä olen hermostunut. Miessuhteissa olen kertonut, että en kaipaa siinä elämänvaiheessa suhdetta tai että mies on ihan ok, ei vaan herätä tunteita minussa - ja toivonut hyvää jatkoa ja parempaa onnea seuraavan naisen suhteen.

Minusta olisi raukkamaista jättää joku aivan hämmentyneenä miettimään, mikä meni mönkään ja olenko vaan kursaillut tai en ole saanut viestejä.

Ja kaverisuhteissa olisi oikeasti aika halpamaista katkoa välejä ilman, että antaa toiselle mahdollisuuden puolustautua tai korjata tapojaan.

Olen. Kaikki. Tykkään hylätä asioita ja aloittaa uudelta pöydältä. Aina uudestaan.

Alkoholisoituneella kaverilla ei tuntunut välähtävän, miksei meikää kiinnostanut olla enää tekemisissä. Illanistujaisten jälkeen tympäisi kun aamulla toinen vaan jatkoi ryyppäämistä ja minun olisi pitänyt kuskailla jokapaikkaan yms. yms. Ja se viikoittainen soittelu, argh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhteen lopettamisen syy on aina se, ettei sittenkään rakastunut toiseen. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, oliko toinen liian lyhyt tai sivistymätön tai takertuva tai liian mitä milloinkin? Kaikissahan jotain huonoja puolia on. Syy on se, ettei tunteita ole tarpeeksi tai lainkaan, ja hylätyn täytyy se vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.

Näin ainakin olen yrittänyt ajatella, kun minut on hylätty. Jos en omana itsenäni kelpaa, ei sille mitään ole tehtävissä. En voi muuttua keneksikään toiseksi. Miksi kiduttaa itseään sen enempää miettimällä, mitä vikaa minussa tällä kertaa oli.

Kyse on ihmisen kontrollin tarpeesta. Asiat voi käsitellä loppuun vain jos niistä on tietoinen ylipäätään. Asioihin voi vaikuttaa ja tulevaisuuden virheiltä voi välttyä vain jos tietää mitä ne olivat. Tai mihin ei voi vaikuttaa, sen voi opetella hyväksymään, mutta vain mikäli siitä on ensin tietoinen.

Juuri noin. En vain tajunnut, vaan uskoin kaikkeen sanottuun ja se oli virheeni sekä vikani. Olin niiiiiin sinisilmäinen etten kai koskaan. Mutta kaikesta voi oppia, en enää ikinä usko niin sanottuun ystävyyteen, vaan olen ymmärtänyt, että kaikessa on motiivi. Rakkaus on asia erikseen, se voi olla täysin puhdasta.

Tuntui että mitä paremmin toiseen tutustui, sitä vähemmän halusi edes tuntea. Koko ajan paljastui jotain uutta ja aloin pitämään koko ihmistä kuvottavana. En oikeasti keksinyt sanoja joilla jättää "ystävä", joten ghostasin hänet. Olen hirveä ihminen, tiedän, mutta lohduttaudun sillä tiedolla että niin on hänkin. Ehkä limaisin ja itsekeskeisin ihminen kenet tiedän ja olin oikeasti yhteen väliin ihastunut... Sitten kun otin ne sydämenmuotoiset lasit silmiltä, aloin huomaamaan millainen hän oikeasti on. Nyt kaduttaa että koskaan tunsin koko ihmistä. Varmaan kuvittelee kaikessa itseriittoisuudessaan että hylkäsin hänet, koska olin niin epätoivoisesti rakastunut etten kestänyt olla hänen lähellään :D

mies ei ymmärtänyt etten ole hetero. kun yritin selittää monesti, etten voi antaa hänen pitää kädestä tai halailla, käydä treffeillä jne... niin hän otti asian niin että "joo mut se on musta vaan kiihottavaa et tykkäät naisista ;)"

ei mennyt kaaliin. posti hukkui matkalla. estin ukon.

Olen haamuillut yhden kaverin pois elämästäni selittämättä. Kyseessä oli henkilö jolla oli aina vastaus ja ratkaisu kaikkeen, mutta ei liiemmin empatiskyky tai herkkyyttä havaita milloin hänen mielipiteitään kaivataan. Yritin kyllä suht pitkään koska toisaalta pidin tyypistä ja ajattelimme monista jutuista samoin, mutta jossain vaiheessa tunnistin että mulla on aina ikävä ja epävarma olo hänet tavattuani, kun hän pyytämättä kertoi miten minun pitäisi lapseni pukea, vapaa-aikani viettää tai ruokavalioni koostaa. En kaivannut hänen itseriittoista näkemystään siihen miten mun pitäisi tähänkin asiaan suhtautua joten jätin avautumatta ja aloin harventaa tapaamisia tekosyiden varjolla kunnes ne jäi kokonaan.

En kadu vaikka tunnistankin toimintatavan kumpuavan omasta heikkoudestani. Onneksi en sentään ollut niin heikko että olisin jäänyt siihen ystävyyssuhteeseen muuttumaan heikommaksi.

En kertonut syytä. Syy oli, että hän oli tylsä ja liian ripustautuva. Jälkeen päin harmittaa. Varmasti olisi halunnut tietää syyn.

Olen.

Jostain syystä en omannut tarpeeksi rohkeutta, joten kerroin kauniita valkoisia valheita.

Epäreilua ja itsekästä, vai epäitsekästä ja sensitiivisistä?

Minun olisi varmaankin täytynyt puhua enemmän - olimme n.kaksvitosia ja taisin olla tytön 1. rakkaus valitettavasti.

Itsekin olen tullut kerran ns. jätetyksi vilpittömän rakkauden kohteen aloitteesta.

Myöhemmin tajusin, että kuvio olisi ollut hyvä keskustella läpi.

Aiemmin joku kirjoitti hyvin epätietoisuudesta jne... kirjoittaisin enemmänkin, mutta kauppaan.

Olen, useasti ja tarkoituksella. Monesti olen vain livennyt paikalta, jättänyt asiat tahallaan epäselviksi tai tekaissut syyn. Tiedän, ettei tuollainen käytös ole kunnioitettavaa eikä siitä pidä olla ylpeä. Nuorempana pidin kumppaneitani lähinnä ajanvietteenä muiden joukossa enkä ymmärtänyt, miksi minä olisin kenellekään mitään selittelyjä velkaa. Suhteen loputtua tunsin lähinnä ärtymystä siitä, että suhteen huonoina aikoina he olivat tuhlanneet aikaani ja että heistä oli ollut minulle turhaa vaivaa. Vasta nykyään olen alkanut hahmottamaan, kuinka itsekeskeistä oma käytökseni ja ajatteluni on. En tiedä, missä kohtaa on jokin mennyt vikaan, mutta ehkä mä vain olen jotenkin viallinen kappale.

Olen, exäni. Oli kamalan riippuvainen ja ylianalysoi kaikkea, aina olisi pitänyt olla yltiöpositiivinen hymy korvissa tai muuten häntä ahdisti, kun olin kylmä. Siis normaalisti ei voinut olla (esim. ei voinut istua hiljaa tietokoneella tai keskittyä tv-sarjan seuraamiseen), kokoajan olisi pitänyt heittää läppää ja olla nauravainen, muuten oltiin kylmiä ja häntä ahdisti. Monta kertaa yritin puhua hänelle tästä, mutta häntä alkoi heti ahdistamaan kun olin niin kylmä, ettei suostunut kuuntelemaan.

Viimeinen tikki oli, kun perheenjäseneni kuoli, minä itkin silmät päästäni ja mies oli ulvomassa vieressä, että häntä ahdistaa kun olet tuollainen, niin kylmä ja etäinen.

Meni aika pitkään, että tuon kokemuksen jälkeen osasin olla oma itseni muiden ihmisten seurassa, jotenkin sellainen ylipirteän hölösuun rooli jäi päälle, kun sitä joutui exän kanssa jatkuvasti esittämään.

En ole, mutta minut kyllä on.. ärsyttää sellaset kiertelijät ja kaartelijat ja että vielä valehdellaan! Eikö ne ymmärrä että toinen kiinnostuneena jää sitten pohtimaan sitä ja sitten kun toinen ei edes halua antaa selitystä vaan tekee sen vaikeaksi toiselle niin se on pahempaa kuin se itse jättäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhteen lopettamisen syy on aina se, ettei sittenkään rakastunut toiseen. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, oliko toinen liian lyhyt tai sivistymätön tai takertuva tai liian mitä milloinkin? Kaikissahan jotain huonoja puolia on. Syy on se, ettei tunteita ole tarpeeksi tai lainkaan, ja hylätyn täytyy se vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.

Näin ainakin olen yrittänyt ajatella, kun minut on hylätty. Jos en omana itsenäni kelpaa, ei sille mitään ole tehtävissä. En voi muuttua keneksikään toiseksi. Miksi kiduttaa itseään sen enempää miettimällä, mitä vikaa minussa tällä kertaa oli.

Kyse on ihmisen kontrollin tarpeesta. Asiat voi käsitellä loppuun vain jos niistä on tietoinen ylipäätään. Asioihin voi vaikuttaa ja tulevaisuuden virheiltä voi välttyä vain jos tietää mitä ne olivat. Tai mihin ei voi vaikuttaa, sen voi opetella hyväksymään, mutta vain mikäli siitä on ensin tietoinen.

Ohis...siihen, että ei ihastukaan tai rakastukaan toiseen ei välttämättä ole mitään erityistä syytä. Toinen voi olla oikein mukava tyyppi, mutta siitä huolimatta suhteen edellyttämä tunne puuttuu. 

Vierailija kirjoitti:

Olen, exäni. Oli kamalan riippuvainen ja ylianalysoi kaikkea, aina olisi pitänyt olla yltiöpositiivinen hymy korvissa tai muuten häntä ahdisti, kun olin kylmä. Siis normaalisti ei voinut olla (esim. ei voinut istua hiljaa tietokoneella tai keskittyä tv-sarjan seuraamiseen), kokoajan olisi pitänyt heittää läppää ja olla nauravainen, muuten oltiin kylmiä ja häntä ahdisti. Monta kertaa yritin puhua hänelle tästä, mutta häntä alkoi heti ahdistamaan kun olin niin kylmä, ettei suostunut kuuntelemaan.

Viimeinen tikki oli, kun perheenjäseneni kuoli, minä itkin silmät päästäni ja mies oli ulvomassa vieressä, että häntä ahdistaa kun olet tuollainen, niin kylmä ja etäinen.

Meni aika pitkään, että tuon kokemuksen jälkeen osasin olla oma itseni muiden ihmisten seurassa, jotenkin sellainen ylipirteän hölösuun rooli jäi päälle, kun sitä joutui exän kanssa jatkuvasti esittämään.

No, miehesi ei vaikuta ihan terveeltä. Siitä huolimatta sinä mahdollistit tuon, ja olisit voinut ihan suoraan sanoa hänelle, miksi suhde päättyi. Laita vaikka tuo kirjoitukses hänelle jälkeenpäin kirjeenä, jos et edelleenkään saa suutasi auki.

Minua ärsyttää se, että ihmiset eivät ota mitään vastuuta omasta käytöksestään, vaan ajattelevat aina, että se toinen on ainoa syntipukki. Todellisuudessa esimerkiksi sinun olisi pitänyt alusta lähtien puolustaa oikeuttasi olla surullinen, vihainen tai alakuloinen. Mutta ei, sinä itse suostuit teeskentelemään, koska et tykännyt miehen pettymyksestä!

Ja tuo vain ruokkii hänen itsekeskeistä haluaan olla palvottu, ihailtu ja positiivisesti huomioitu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhteen lopettamisen syy on aina se, ettei sittenkään rakastunut toiseen. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, oliko toinen liian lyhyt tai sivistymätön tai takertuva tai liian mitä milloinkin? Kaikissahan jotain huonoja puolia on. Syy on se, ettei tunteita ole tarpeeksi tai lainkaan, ja hylätyn täytyy se vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.

Näin ainakin olen yrittänyt ajatella, kun minut on hylätty. Jos en omana itsenäni kelpaa, ei sille mitään ole tehtävissä. En voi muuttua keneksikään toiseksi. Miksi kiduttaa itseään sen enempää miettimällä, mitä vikaa minussa tällä kertaa oli.

Kyse on ihmisen kontrollin tarpeesta. Asiat voi käsitellä loppuun vain jos niistä on tietoinen ylipäätään. Asioihin voi vaikuttaa ja tulevaisuuden virheiltä voi välttyä vain jos tietää mitä ne olivat. Tai mihin ei voi vaikuttaa, sen voi opetella hyväksymään, mutta vain mikäli siitä on ensin tietoinen.

Ohis...siihen, että ei ihastukaan tai rakastukaan toiseen ei välttämättä ole mitään erityistä syytä. Toinen voi olla oikein mukava tyyppi, mutta siitä huolimatta suhteen edellyttämä tunne puuttuu. 

Tuo on sitä selittelyä. Mitään ei tapahdu tai aktiivisesti ole tapahtumatta ilman jotain syytä. Jostain syystä se tunne puuttuu, koska ei ole jotain X asiaa. Jos siitä taas ei itse ole tietoinen niin sille ei tietysti voi sitten mitään, mutta yleensä ihmiset eivät ole niin suomeksi sanottuna tyhmiä etteivät osaisi eritellä pienellä itsetutkiskelulla - ja tarkoitan siis tosiaan ettei siihen paljoa vaadita.

Kivikissa......