Miten myötäelää ilo kumppanin löytymisestä ja suru suhteen päättymisestä, kun nämä tapahtuvat noin 1-2 kuukauden välein?

En oikeasti jaksanut enää " myötäelää" niissä jutuissa, sanoin vain aina aika rutiinilla jotain yleisluontoista minkä tulkitsin tilanteeseen sopivaksi. Onnittelin tai esitin pahoittelujani, mutta en mennyt itse siihen tunteeseen mukaan.

Ehkä voisit olla vähän hyvätahtoisempi, etkä tuollainen pessimistinen pahanilmanlintu..

Sen jälkeen kun ystäväni pitkä suhde päättyi, noin 3 vuotta sitten, seura on vaihtunut aika tiuhaan tahtiin. Ja eipä siinä mitään, ettenkö toivoisi ystävälleni onnea, mutta kun alkaa olla vähän sellainen olo että toistan kliseisesti itseäni. " Voi miten ihanaa että olet nyt löytänyt sen Oikean kaikkien Väärien jälkeen" . " Mitä, ihan totta, tekö olette nyt sitten eronneet. No kyllä sä vielä löydät sen joka on se Oikea..."

itsellä oli aikoinaan vähän samanlaista, poikakaverit vaihtui usein. Aina oli parhaan ystävän luo ovi auki, ensimmisenä kävin aina hänelle miekkosen näyttämässä ja hän sitten seuraavana päivänä antoi oman arvionsa :)



Nykyisestä miehestäni sanoi heti että tässä on Se Oikea ja paikkaansa piti, nyt 5v naimisissa ja 2 lasta.



Mitäs se sua haittaa jos ystävällä ukot vaihtuu, toistat itseäsi mutta älä lähde tunteeseen mukaan. Älä ainakaan loukkaa ystävääsi sanomalla ettet jaksa enää jollet ole sitten todellakin niin täynnä että olet valmis laittamaan välit poikki.



Jos et halua teille ystävän sen hetkistä poikakaveria niin sano että jos oltais nyt omalla porukalla tms... Mutta mietippä olisko ystäväsi kiva olla sinun ja miehesi kanssa 3. pyöränä tai miehelläsi mukavaa kuunnella naisten juttuja?

mutta pelkään että sinänsä vilpittömän empatiani takaa näkyy ajatukseni " voi miksi tässä nyt taas kävi näin" ...