Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin ja kaipaa muiden hyväksyntää
Olen lomani aikana huomannut, että vaikka olen kuvitellut olevani täysin tyytyväinen ollessani koko ajan yksin ja etten kaipaa kenenkään huomiota ja hyväksyntää, niin nyt kun on ollut paljon vapaa-aikaa ja olen mennyt ulkoilemaan enemmän, minulle jää päivän päätteeksi pettynyt olo, kun tunnen, etten ole edes olemassa.
En haluaisi ajatella näin. Tämän pitäisi olla vastoin kaikkia ajatuksiani omassa mielessäni luomastani ihanteellisesta ihmisestä, joka on täysin riippumaton muiden huomiosta.
En kaipaa sellaista huomiota, jota somesta voisi saada. Se ei ole minulle aitoa.
En kaipaisi niinkään seksuaalista huomiota, vaan ihan perushuomioimista sekä miehiltä että naisilta. Ystävällisyyttä, lempeitä katseita. Tunteen siitä, että olen olemassa.
Mietin pitkään, kannattaako minun edes tehdä tällaista aloitusta, sillä jollain tasolla tämä hävettää, vaikka anonyymipalstalla ollaankin.
Koetteko te koskaan samoja tuntemuksia? Tai heräsikö muita ajatuksia aiheesta?
Kommentit (7)
Kyllä. Minulla on vastaavia tuntemuksia. Olen introvertti, mutta kaipaan silti muiden seuraa. Ihan normaaliahan se on.
En kaipaa, surullista jos määrittelet oman olemassaolosi muilta ihmisiltä saadun huomion kautta.
Ihminen on laumaeläin, totta. Pärjää jonkin aikaa yksinkin mutta ei voi silloin hyvin.
Alfa ihminen kuppaa muita ei kaipaa muiden hyväksyntää.
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa, surullista jos määrittelet oman olemassaolosi muilta ihmisiltä saadun huomion kautta.
Trollollooloo.
En. Ei.