Pienten lasten harrastukset

Kuulostaa kamalalta. Ehtivätkö lapset koskaan esim. kaverin luokse kylään?

Ei pienillä lapsilla tarvitse olla ohjattuja harrastuksia välttämättä. Eikä vähän isommillakaan.

Meillä 5-vuotiailla kaksosilla kaksi harrastusta viikossa. 45min. kestää sekä uinti että jumppa. Päiväkodissa ovat 7h/päivä. Viikonloppuihin ei haluta säännöllistä harrastusta. Olen iloinen, että vielä haluavat harrastaa samoja juttuja. Jos molemmilla olisi omat harrastukset niin, että lasten harrastuksia olisi neljänä iltana viikossa, olisi se meidän perheelle liikaa. Tämä on meille hyvä. Vapaa-ajalla kyllä pyöräillään, käydään uimassa, luistelemassa, retkellä, hiihtämässä jne. useinkin, mutta se ei ole mitään treenaamista, vaan tavallista ja rentoa koko perheen yhteistä olemista. Väliin mahtuu kyllä niitäkin päiviä, jolloin päiväkotipäivän jälkeen on ohjelmassa pelkästään leikkiä sisällä tai omassa pihassa ja Pikku Kakkonen.

Muskari, jumppailu tai kerho on hyviä harrastuksia. Jos lapsi on päiväkodissa, kodin ulkopuolisia aktiviteetteja tarvitaan vähemmän. "Harrastukset" ovat lapsille leikkiä ja sellaista niiden pitäisi olla vielä pitkään, kouluiässäkin. Urheilussa jää helposti sellainen normaali ikätasoon sopiva kehitys tapahtumatta, jos lähdetään treenauttamaan liian aikaisin.

Tohon aikaisempaan ketjuun viitaten sanon ainoastaan tämän:

Ensinnäkin tuskin kukaan vie lastaan luistelukouluun tai temppukouluun sitä silmällä pitäen, että hänestä tulee seuraava Kiira Korpi tai Jari Mönkkönen.

Useimmiten harrastus alkaa siitä, että lapsi innostuu jostain syystä jostain asiasta ihan mielettömästi ja/tai vanhempi laittaa vaan vaikka kiipeilyä rakastavan 3-vuotiaansa jonnekin temppujumppaan ja lapsi joku käy sitä jokusen kauden tai se vie mennessään.

Itse olen aloittanut 70-luvin lopulla telinevoimistelun 5-vuotiaana, koska halusin sinne ihan sikana. Katsoin Nadia Comanecia olympialaisissa ja TIESIN että tuota haluan tehdä. Tein ihan hyvän uran maajoukkuevoimistelijana. Se oli minun suuri intohimoni. Vielä yli nelikymppisenäkin menee voltit ja muut ja nautin siitä. Tulee suorastaan tarve välillä päästä seisomaan käsillä.

Oma tyttäreni hinkui luistelemaan jo 2-vuotiaana, mutta ei vaan uskottu. 3-vuotiaana sitten pääsi luistelukouluun ja siitä tuli hänelle intohimo. Yksinkertaisesti rakastaa sitä luistimilla olemista. Ymmärrän fiiliksen, koska itselläni on toiseen lajiin tällainen suhde.

Tässä nyt kaksi lajia, joissa se kouluikä on valitettavasti aivan auttamattomasti myöhäistä, luistelu taitaa näistä olla rajumpi. Jos lapsi vuosia haluaa harrastamaan, mutta vanhemmilla on periaate, että serkuilla kyläily ja leikkipuisto on meidän juttu, ei luistelukoulu, niin onhan se kurja sen lapsen kannalta jos sitten olisikin lahjoja ja sitä intohimoa, mutta juna meni jo, koska vanhemmilla oli periaate.

Lapsi on siitä metka juttu, että ei sitä voi pakottaa harrastamaan. Yhden kauden saa tietenkin lahjomalla, kiristämällä ja uhkailemalla tekemään ihan mitä vaan, oli se sitten serkuilla kyläilyä tai jääkiekkokoulua. Mutta matka kilpaurheilijaksi on niin pitkä, että jo ihan alkuvaiheissa yleensä huomaa onko tämä sen lapsen juttu vai eikö ole ja pakottamalla ei pääse mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä 5-vuotiailla kaksosilla kaksi harrastusta viikossa. 45min. kestää sekä uinti että jumppa. Päiväkodissa ovat 7h/päivä. Viikonloppuihin ei haluta säännöllistä harrastusta. Olen iloinen, että vielä haluavat harrastaa samoja juttuja. Jos molemmilla olisi omat harrastukset niin, että lasten harrastuksia olisi neljänä iltana viikossa, olisi se meidän perheelle liikaa. Tämä on meille hyvä. Vapaa-ajalla kyllä pyöräillään, käydään uimassa, luistelemassa, retkellä, hiihtämässä jne. useinkin, mutta se ei ole mitään treenaamista, vaan tavallista ja rentoa koko perheen yhteistä olemista. Väliin mahtuu kyllä niitäkin päiviä, jolloin päiväkotipäivän jälkeen on ohjelmassa pelkästään leikkiä sisällä tai omassa pihassa ja Pikku Kakkonen.

Meillä kyllä ihan normipäivä töiden jälkeen on sellainen, johin kuuluu leikkiä sisällä ja pihalla, läksyjen takoa, pikkukakkonen ja ruokailu. Väliinahtuu sitten päiviä, jollpin tehdään jotain muuta, voi olla lasten harrastus tai käydään luistelemassa, hiihtämäasä, kirjastossa, uimassa ym. Mutta kyllä työelämä rutistaa musta niin mehut, että ei se mitenkään tavallista ole. Miten te muut äidit jaksatte työn jälkeen vielä rehata jokapäivä jonnekin lasten kanssa?

Mulla kans yksi naispuoleinen kaveri, josta äiti halusi maajoukkuetason jääkiekkoilijan. Tämän äidin unelma kariutui aikanaan 80-luvulla, koska naisten joukkueurheilua ei tuettu. 

Kaverini alkoi harrastaa jääkiekkoa 4-vuotiaana. Varsinkin 4-luokalta lukion kakkoselle tuon perheen arki oli ihan älytöntä: aamulla klo. 5 piti olla jäähallilla ja meidän kylältä oli sinne matkaa 30 km. Sieltä kouluun, koulusta suoraan salille tai hallille, ja sieltä nukkumaan. Tätä samaa oli pahimmillaan 7 päivänä viikossa, myös kaikki loma-ajat. No kaverilleni kävi niin, että valittiin junnu-maajoukkueeseen mutta sitten vammat ja sairastelut tuhosivat melkein koko elämän. Ura päättyi 17-vuotiaana ja siihen heti perään tuli päihderiippuvuus. Valmistui ammattiin vasta kolmikymppisenä, selätti huume- ja alkoholiriippuvuuden, mutta on nykyään kuntoiluriippuvainen.

En ikinä antaisi omien lasteni harrastaa mitään, korkeintaan kotona tai 1 ilta viikossa -kerhossa jotain musiikkia tai kuvataidetta. 

Vierailija kirjoitti:

Tohon aikaisempaan ketjuun viitaten sanon ainoastaan tämän:

Ensinnäkin tuskin kukaan vie lastaan luistelukouluun tai temppukouluun sitä silmällä pitäen, että hänestä tulee seuraava Kiira Korpi tai Jari Mönkkönen.

Useimmiten harrastus alkaa siitä, että lapsi innostuu jostain syystä jostain asiasta ihan mielettömästi ja/tai vanhempi laittaa vaan vaikka kiipeilyä rakastavan 3-vuotiaansa jonnekin temppujumppaan ja lapsi joku käy sitä jokusen kauden tai se vie mennessään.

Itse olen aloittanut 70-luvin lopulla telinevoimistelun 5-vuotiaana, koska halusin sinne ihan sikana. Katsoin Nadia Comanecia olympialaisissa ja TIESIN että tuota haluan tehdä. Tein ihan hyvän uran maajoukkuevoimistelijana. Se oli minun suuri intohimoni. Vielä yli nelikymppisenäkin menee voltit ja muut ja nautin siitä. Tulee suorastaan tarve välillä päästä seisomaan käsillä.

Oma tyttäreni hinkui luistelemaan jo 2-vuotiaana, mutta ei vaan uskottu. 3-vuotiaana sitten pääsi luistelukouluun ja siitä tuli hänelle intohimo. Yksinkertaisesti rakastaa sitä luistimilla olemista. Ymmärrän fiiliksen, koska itselläni on toiseen lajiin tällainen suhde.

Tässä nyt kaksi lajia, joissa se kouluikä on valitettavasti aivan auttamattomasti myöhäistä, luistelu taitaa näistä olla rajumpi. Jos lapsi vuosia haluaa harrastamaan, mutta vanhemmilla on periaate, että serkuilla kyläily ja leikkipuisto on meidän juttu, ei luistelukoulu, niin onhan se kurja sen lapsen kannalta jos sitten olisikin lahjoja ja sitä intohimoa, mutta juna meni jo, koska vanhemmilla oli periaate.

Lapsi on siitä metka juttu, että ei sitä voi pakottaa harrastamaan. Yhden kauden saa tietenkin lahjomalla, kiristämällä ja uhkailemalla tekemään ihan mitä vaan, oli se sitten serkuilla kyläilyä tai jääkiekkokoulua. Mutta matka kilpaurheilijaksi on niin pitkä, että jo ihan alkuvaiheissa yleensä huomaa onko tämä sen lapsen juttu vai eikö ole ja pakottamalla ei pääse mihinkään.

Järkyttävää, että on lajeja, mitä on liian myöhäistä aloittaa kouluikäisenä. Ja sellaisia vielä tuetaan ja ihannoidaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tohon aikaisempaan ketjuun viitaten sanon ainoastaan tämän:

Ensinnäkin tuskin kukaan vie lastaan luistelukouluun tai temppukouluun sitä silmällä pitäen, että hänestä tulee seuraava Kiira Korpi tai Jari Mönkkönen.

Useimmiten harrastus alkaa siitä, että lapsi innostuu jostain syystä jostain asiasta ihan mielettömästi ja/tai vanhempi laittaa vaan vaikka kiipeilyä rakastavan 3-vuotiaansa jonnekin temppujumppaan ja lapsi joku käy sitä jokusen kauden tai se vie mennessään.

Itse olen aloittanut 70-luvin lopulla telinevoimistelun 5-vuotiaana, koska halusin sinne ihan sikana. Katsoin Nadia Comanecia olympialaisissa ja TIESIN että tuota haluan tehdä. Tein ihan hyvän uran maajoukkuevoimistelijana. Se oli minun suuri intohimoni. Vielä yli nelikymppisenäkin menee voltit ja muut ja nautin siitä. Tulee suorastaan tarve välillä päästä seisomaan käsillä.

Oma tyttäreni hinkui luistelemaan jo 2-vuotiaana, mutta ei vaan uskottu. 3-vuotiaana sitten pääsi luistelukouluun ja siitä tuli hänelle intohimo. Yksinkertaisesti rakastaa sitä luistimilla olemista. Ymmärrän fiiliksen, koska itselläni on toiseen lajiin tällainen suhde.

Tässä nyt kaksi lajia, joissa se kouluikä on valitettavasti aivan auttamattomasti myöhäistä, luistelu taitaa näistä olla rajumpi. Jos lapsi vuosia haluaa harrastamaan, mutta vanhemmilla on periaate, että serkuilla kyläily ja leikkipuisto on meidän juttu, ei luistelukoulu, niin onhan se kurja sen lapsen kannalta jos sitten olisikin lahjoja ja sitä intohimoa, mutta juna meni jo, koska vanhemmilla oli periaate.

Lapsi on siitä metka juttu, että ei sitä voi pakottaa harrastamaan. Yhden kauden saa tietenkin lahjomalla, kiristämällä ja uhkailemalla tekemään ihan mitä vaan, oli se sitten serkuilla kyläilyä tai jääkiekkokoulua. Mutta matka kilpaurheilijaksi on niin pitkä, että jo ihan alkuvaiheissa yleensä huomaa onko tämä sen lapsen juttu vai eikö ole ja pakottamalla ei pääse mihinkään.

Järkyttävää, että on lajeja, mitä on liian myöhäistä aloittaa kouluikäisenä. Ja sellaisia vielä tuetaan ja ihannoidaan.

Joo kuulosti aika rajulta minustakin. Lapsethan muuttuu koko ajan ja kehittyvätkin eri tahdissa. Mitä jos innostuu jostain lajista vasta kouluikäisenä. En kyllä sanoisi siinä vaiheessa, että sori, juna meni jo. Mistä sen tietää kuinka nopeasti lapsi lajissa kehittyy, jos motivaatiota riittää.

Kannattaa myös varoa sitä.että jos ei ole valträmättä harrastuksia niin varsinkin vanhemmat lapset saattaa kyllästyä helposti ja alkaa murjottamaan. En toki väitä että näin olisi kaikkien öasten kohdalla, mutta meidän teini on kinunut päästä pelaamaan jalkapalloa jo 10 vuotta. Olen kyllä ehdottanut shakkia tai postimerkkien keräilyä korvaavakdi harrastukseksi, sillä ne ovat sekä edullisia että turvallisia lajeja joissa ei voi sattua eikä loukkaantua, mutta en ole saanut nuorta kiinnostumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tohon aikaisempaan ketjuun viitaten sanon ainoastaan tämän:

Ensinnäkin tuskin kukaan vie lastaan luistelukouluun tai temppukouluun sitä silmällä pitäen, että hänestä tulee seuraava Kiira Korpi tai Jari Mönkkönen.

Useimmiten harrastus alkaa siitä, että lapsi innostuu jostain syystä jostain asiasta ihan mielettömästi ja/tai vanhempi laittaa vaan vaikka kiipeilyä rakastavan 3-vuotiaansa jonnekin temppujumppaan ja lapsi joku käy sitä jokusen kauden tai se vie mennessään.

Itse olen aloittanut 70-luvin lopulla telinevoimistelun 5-vuotiaana, koska halusin sinne ihan sikana. Katsoin Nadia Comanecia olympialaisissa ja TIESIN että tuota haluan tehdä. Tein ihan hyvän uran maajoukkuevoimistelijana. Se oli minun suuri intohimoni. Vielä yli nelikymppisenäkin menee voltit ja muut ja nautin siitä. Tulee suorastaan tarve välillä päästä seisomaan käsillä.

Oma tyttäreni hinkui luistelemaan jo 2-vuotiaana, mutta ei vaan uskottu. 3-vuotiaana sitten pääsi luistelukouluun ja siitä tuli hänelle intohimo. Yksinkertaisesti rakastaa sitä luistimilla olemista. Ymmärrän fiiliksen, koska itselläni on toiseen lajiin tällainen suhde.

Tässä nyt kaksi lajia, joissa se kouluikä on valitettavasti aivan auttamattomasti myöhäistä, luistelu taitaa näistä olla rajumpi. Jos lapsi vuosia haluaa harrastamaan, mutta vanhemmilla on periaate, että serkuilla kyläily ja leikkipuisto on meidän juttu, ei luistelukoulu, niin onhan se kurja sen lapsen kannalta jos sitten olisikin lahjoja ja sitä intohimoa, mutta juna meni jo, koska vanhemmilla oli periaate.

Lapsi on siitä metka juttu, että ei sitä voi pakottaa harrastamaan. Yhden kauden saa tietenkin lahjomalla, kiristämällä ja uhkailemalla tekemään ihan mitä vaan, oli se sitten serkuilla kyläilyä tai jääkiekkokoulua. Mutta matka kilpaurheilijaksi on niin pitkä, että jo ihan alkuvaiheissa yleensä huomaa onko tämä sen lapsen juttu vai eikö ole ja pakottamalla ei pääse mihinkään.

Järkyttävää, että on lajeja, mitä on liian myöhäistä aloittaa kouluikäisenä. Ja sellaisia vielä tuetaan ja ihannoidaan.

Joo kuulosti aika rajulta minustakin. Lapsethan muuttuu koko ajan ja kehittyvätkin eri tahdissa. Mitä jos innostuu jostain lajista vasta kouluikäisenä. En kyllä sanoisi siinä vaiheessa, että sori, juna meni jo. Mistä sen tietää kuinka nopeasti lapsi lajissa kehittyy, jos motivaatiota riittää.

Tietyissä laeissa vaan on ne herkkyyskaudet. Taitoluistelussa aloitetaan kilpaileminen yleensä n. 5-6 vuotiaana Tinteissä a se on todellakin leikkimieleistä, kilpailioita ei laiteta edes paremmuusjärestykseen. Mutta ole ihan huoleti, ne lapset jotka tonne yltää on yleensä muutenkin luonnonlahakkuuksia ja heitä on vaikea pitää pois jäältä. Esim. oma tyttöni meni viereiselle kentälle luistelemaan 6-vuotiaana ekaluokkalaisena niinä päivinä jolloin ei ollut treenejä.

Tietenkin taitoluistelemaan pääsee kouluikäisenä, pääsee aikuisenakin. Mutta harrastusmielessä sitten ja mitä vikaa siinä on? Ihan hyvä harrastus, vaikka kilpaurheilumahdollisuus ehkä menikin ohi. Mutta sitähän haluttiin, että ihan vaan rennosti harrastamalla ja sitä varten on omat harrasteryhmät. Kummasti niihin vaan ei oikeen ole tulioita. Kuten ei ole niihin harrastefudiksen höntsäryhmiin, oita aina täälläkin niin kiivaasti halutaa - "koululaiset vois vaan mennä pelailemaan". Kun sitten järkätään, niin ei sekään kelpaa. 

oku mietti siinä aikaisemmassa ketjussa, että jos lapsi laitetaan luistelemaan ja halua sitten 10-vuotiaana vaihtaa jalikseen. No, oman taitoluistelijani ryhmästä peräti kolme tyttöä on sittemmin vaihtanut sinne jalikseen ja pelaavat ihan edarissa käyden isoissa turnauksissa. Hyvä urheilutausta auttaa siirtyään lajista toiseenkin. Se sukulointi ja leikkipuistossa hengaaminen ei sitä edesauta - kyllä se futiskin on nykyisin aloitettava ennen kouluikää jos haluaa päästä eteenpäin. Harrastetasolla voi kaiken aloittaa vaikka aikuisena, baletinkin.

Mihin ihmiset tarvitsevat harrastuksia? Eikö yksin kotona köllötteleminen ja omasta ajasta nauttiminen kelpaa?

Vierailija kirjoitti:

Mihin ihmiset tarvitsevat harrastuksia? Eikö yksin kotona köllötteleminen ja omasta ajasta nauttiminen kelpaa?

Ihmisillä on erilaisia tarpeita. Myös lapsilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä 5-vuotiailla kaksosilla kaksi harrastusta viikossa. 45min. kestää sekä uinti että jumppa. Päiväkodissa ovat 7h/päivä. Viikonloppuihin ei haluta säännöllistä harrastusta. Olen iloinen, että vielä haluavat harrastaa samoja juttuja. Jos molemmilla olisi omat harrastukset niin, että lasten harrastuksia olisi neljänä iltana viikossa, olisi se meidän perheelle liikaa. Tämä on meille hyvä. Vapaa-ajalla kyllä pyöräillään, käydään uimassa, luistelemassa, retkellä, hiihtämässä jne. useinkin, mutta se ei ole mitään treenaamista, vaan tavallista ja rentoa koko perheen yhteistä olemista. Väliin mahtuu kyllä niitäkin päiviä, jolloin päiväkotipäivän jälkeen on ohjelmassa pelkästään leikkiä sisällä tai omassa pihassa ja Pikku Kakkonen.

Meillä kyllä ihan normipäivä töiden jälkeen on sellainen, johin kuuluu leikkiä sisällä ja pihalla, läksyjen takoa, pikkukakkonen ja ruokailu. Väliinahtuu sitten päiviä, jollpin tehdään jotain muuta, voi olla lasten harrastus tai käydään luistelemassa, hiihtämäasä, kirjastossa, uimassa ym. Mutta kyllä työelämä rutistaa musta niin mehut, että ei se mitenkään tavallista ole. Miten te muut äidit jaksatte työn jälkeen vielä rehata jokapäivä jonnekin lasten kanssa?

Lapsen harrastus ja lasten kanssa temuminen on se hetki, jolloin minä saan purkaa sitä omaa energiaa (tuleettaa aivoja töistä) ja  antaa sitä lisäenergiaa arkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä 5-vuotiailla kaksosilla kaksi harrastusta viikossa. 45min. kestää sekä uinti että jumppa. Päiväkodissa ovat 7h/päivä. Viikonloppuihin ei haluta säännöllistä harrastusta. Olen iloinen, että vielä haluavat harrastaa samoja juttuja. Jos molemmilla olisi omat harrastukset niin, että lasten harrastuksia olisi neljänä iltana viikossa, olisi se meidän perheelle liikaa. Tämä on meille hyvä. Vapaa-ajalla kyllä pyöräillään, käydään uimassa, luistelemassa, retkellä, hiihtämässä jne. useinkin, mutta se ei ole mitään treenaamista, vaan tavallista ja rentoa koko perheen yhteistä olemista. Väliin mahtuu kyllä niitäkin päiviä, jolloin päiväkotipäivän jälkeen on ohjelmassa pelkästään leikkiä sisällä tai omassa pihassa ja Pikku Kakkonen.

Meillä kyllä ihan normipäivä töiden jälkeen on sellainen, johin kuuluu leikkiä sisällä ja pihalla, läksyjen takoa, pikkukakkonen ja ruokailu. Väliinahtuu sitten päiviä, jollpin tehdään jotain muuta, voi olla lasten harrastus tai käydään luistelemassa, hiihtämäasä, kirjastossa, uimassa ym. Mutta kyllä työelämä rutistaa musta niin mehut, että ei se mitenkään tavallista ole. Miten te muut äidit jaksatte työn jälkeen vielä rehata jokapäivä jonnekin lasten kanssa?

Lapsen harrastus ja lasten kanssa temuminen on se hetki, jolloin minä saan purkaa sitä omaa energiaa (tuleettaa aivoja töistä) ja  antaa sitä lisäenergiaa arkeen.

Ja on se myös irtiotto  kotiympäristöstä, jossa kaikki tekemättömän työt on silmissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tohon aikaisempaan ketjuun viitaten sanon ainoastaan tämän:

Ensinnäkin tuskin kukaan vie lastaan luistelukouluun tai temppukouluun sitä silmällä pitäen, että hänestä tulee seuraava Kiira Korpi tai Jari Mönkkönen.

Useimmiten harrastus alkaa siitä, että lapsi innostuu jostain syystä jostain asiasta ihan mielettömästi ja/tai vanhempi laittaa vaan vaikka kiipeilyä rakastavan 3-vuotiaansa jonnekin temppujumppaan ja lapsi joku käy sitä jokusen kauden tai se vie mennessään.

Itse olen aloittanut 70-luvin lopulla telinevoimistelun 5-vuotiaana, koska halusin sinne ihan sikana. Katsoin Nadia Comanecia olympialaisissa ja TIESIN että tuota haluan tehdä. Tein ihan hyvän uran maajoukkuevoimistelijana. Se oli minun suuri intohimoni. Vielä yli nelikymppisenäkin menee voltit ja muut ja nautin siitä. Tulee suorastaan tarve välillä päästä seisomaan käsillä.

Oma tyttäreni hinkui luistelemaan jo 2-vuotiaana, mutta ei vaan uskottu. 3-vuotiaana sitten pääsi luistelukouluun ja siitä tuli hänelle intohimo. Yksinkertaisesti rakastaa sitä luistimilla olemista. Ymmärrän fiiliksen, koska itselläni on toiseen lajiin tällainen suhde.

Tässä nyt kaksi lajia, joissa se kouluikä on valitettavasti aivan auttamattomasti myöhäistä, luistelu taitaa näistä olla rajumpi. Jos lapsi vuosia haluaa harrastamaan, mutta vanhemmilla on periaate, että serkuilla kyläily ja leikkipuisto on meidän juttu, ei luistelukoulu, niin onhan se kurja sen lapsen kannalta jos sitten olisikin lahjoja ja sitä intohimoa, mutta juna meni jo, koska vanhemmilla oli periaate.

Lapsi on siitä metka juttu, että ei sitä voi pakottaa harrastamaan. Yhden kauden saa tietenkin lahjomalla, kiristämällä ja uhkailemalla tekemään ihan mitä vaan, oli se sitten serkuilla kyläilyä tai jääkiekkokoulua. Mutta matka kilpaurheilijaksi on niin pitkä, että jo ihan alkuvaiheissa yleensä huomaa onko tämä sen lapsen juttu vai eikö ole ja pakottamalla ei pääse mihinkään.

Järkyttävää, että on lajeja, mitä on liian myöhäistä aloittaa kouluikäisenä. Ja sellaisia vielä tuetaan ja ihannoidaan.

Joo kuulosti aika rajulta minustakin. Lapsethan muuttuu koko ajan ja kehittyvätkin eri tahdissa. Mitä jos innostuu jostain lajista vasta kouluikäisenä. En kyllä sanoisi siinä vaiheessa, että sori, juna meni jo. Mistä sen tietää kuinka nopeasti lapsi lajissa kehittyy, jos motivaatiota riittää.

Tietyissä laeissa vaan on ne herkkyyskaudet. Taitoluistelussa aloitetaan kilpaileminen yleensä n. 5-6 vuotiaana Tinteissä a se on todellakin leikkimieleistä, kilpailioita ei laiteta edes paremmuusjärestykseen. Mutta ole ihan huoleti, ne lapset jotka tonne yltää on yleensä muutenkin luonnonlahakkuuksia ja heitä on vaikea pitää pois jäältä. Esim. oma tyttöni meni viereiselle kentälle luistelemaan 6-vuotiaana ekaluokkalaisena niinä päivinä jolloin ei ollut treenejä.

Tietenkin taitoluistelemaan pääsee kouluikäisenä, pääsee aikuisenakin. Mutta harrastusmielessä sitten ja mitä vikaa siinä on? Ihan hyvä harrastus, vaikka kilpaurheilumahdollisuus ehkä menikin ohi. Mutta sitähän haluttiin, että ihan vaan rennosti harrastamalla ja sitä varten on omat harrasteryhmät. Kummasti niihin vaan ei oikeen ole tulioita. Kuten ei ole niihin harrastefudiksen höntsäryhmiin, oita aina täälläkin niin kiivaasti halutaa - "koululaiset vois vaan mennä pelailemaan". Kun sitten järkätään, niin ei sekään kelpaa. 

oku mietti siinä aikaisemmassa ketjussa, että jos lapsi laitetaan luistelemaan ja halua sitten 10-vuotiaana vaihtaa jalikseen. No, oman taitoluistelijani ryhmästä peräti kolme tyttöä on sittemmin vaihtanut sinne jalikseen ja pelaavat ihan edarissa käyden isoissa turnauksissa. Hyvä urheilutausta auttaa siirtyään lajista toiseenkin. Se sukulointi ja leikkipuistossa hengaaminen ei sitä edesauta - kyllä se futiskin on nykyisin aloitettava ennen kouluikää jos haluaa päästä eteenpäin. Harrastetasolla voi kaiken aloittaa vaikka aikuisena, baletinkin.

Täh, futiskin pitää aloittaa alle kouluikäisenä jos haluaa "päästä eteenpäin"?

Voisitko määritellä sen "eteenpäin pääsemisen"? Onko se joku meriitti, että on saanut parikymppiseksi mennessä hankittua ikuiset urheiluvammat kehoon, jonka pitäisi kestää 80 vuotta? Tai että on jo ihan väsynyt ja yhden epäonnistuneen uran kokenut, vaikka elämän pitäisi olla vasta edessä.

Jokainen huippu-urheiluun käytetty tunti on aina pois jostakin muusta. Tästäkin asiasta pitäisi avoimesti keskustella, ilman että vastapuoli kiihtyy ja alkaa syyttää lihavaksi sohvaperunaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä 5-vuotiailla kaksosilla kaksi harrastusta viikossa. 45min. kestää sekä uinti että jumppa. Päiväkodissa ovat 7h/päivä. Viikonloppuihin ei haluta säännöllistä harrastusta. Olen iloinen, että vielä haluavat harrastaa samoja juttuja. Jos molemmilla olisi omat harrastukset niin, että lasten harrastuksia olisi neljänä iltana viikossa, olisi se meidän perheelle liikaa. Tämä on meille hyvä. Vapaa-ajalla kyllä pyöräillään, käydään uimassa, luistelemassa, retkellä, hiihtämässä jne. useinkin, mutta se ei ole mitään treenaamista, vaan tavallista ja rentoa koko perheen yhteistä olemista. Väliin mahtuu kyllä niitäkin päiviä, jolloin päiväkotipäivän jälkeen on ohjelmassa pelkästään leikkiä sisällä tai omassa pihassa ja Pikku Kakkonen.

Meillä kyllä ihan normipäivä töiden jälkeen on sellainen, johin kuuluu leikkiä sisällä ja pihalla, läksyjen takoa, pikkukakkonen ja ruokailu. Väliinahtuu sitten päiviä, jollpin tehdään jotain muuta, voi olla lasten harrastus tai käydään luistelemassa, hiihtämäasä, kirjastossa, uimassa ym. Mutta kyllä työelämä rutistaa musta niin mehut, että ei se mitenkään tavallista ole. Miten te muut äidit jaksatte työn jälkeen vielä rehata jokapäivä jonnekin lasten kanssa?

Lapsen harrastus ja lasten kanssa temuminen on se hetki, jolloin minä saan purkaa sitä omaa energiaa (tuleettaa aivoja töistä) ja  antaa sitä lisäenergiaa arkeen.

Ehkä sinä olet jokin poikkeus, mutta useimmiten lapsen harrastus merkitsee sitä, että aikuinen ajaa autoa ja näprää kännykkää sen lyhyen ilta-ajan, jonka voisi vaikka olla leikkipuistossa lapsen kanssa.

Kyllä meilläkin kummallakin lapsella on yksi harrastus viikossa, mutta kivoimpia ovat ne päivät, kun saadaan mennä ja tulla ihan oman mielen mukaan.

30 minuuttia viikossa ja toisen vanhemman kanssa. Riittää hyvin sosiaalisen kontaktin opetteluun. Ei käydä paljon missään muualla, missä olisi muita lapsia paitsi pihalla. Lapsi 2-vuotias ja kotihoidossa.