Lue keskustelun säännöt.
Olen täysin riippuvainen miehestäni ja pelkään hänen kuolemaa
19.08.2018 |
Olen niin taloudellisesti kuin henkisestikin täysin riippuvainen miehestäni. Hän alkaa tuntua omaishoitajaltani tai sitten olen perheemme toinen lapsi. Tausta: kaikki oli normaalisti kunnes vuosia sitten olin liikenneonnettomuudessa, jonka seurauksena jäivät loppuelämän kivut. Työkykyiseksi mut on kuitenkin luokiteltu, vaikka asian kanssa taisteltiin pitkään. Maksimi-sairausloman jälkeen en päässyt edes kuntoutustuelle ja tuloksena se, että lopulta irtisanouduin töistä. Yritin etsiä toisenlaisia töitä, mutta eipä niitä töitä nykyään niin vaan löydy. Koko rumba, krooninen kipu, työttömyys ja hyödyttömyyden tunne saivat aikaan masennuksen.
Mies on suht hyväpalkkaisessa työssä, ja pärjäämme jotenkuten hänen palkallaan plus työmarkkinatuellani. Kivut ja masennus ovat tehneet arjestamme sellaista, että mies on vastuussa lähes kaikesta. Mies vie lapsen harrastuksiin ja on muutenkin se henkilö, joka harrastusasioista vastaa. Hän käy kaupassa töitten jälkeen ja tämä on johtanut siihen, että hän myös tekee ruoan, kun kerran ostaakin sen.
Hän on myös aamulla se, joka herättää lapsen kouluun ja laittaa aamupalan, koska mä en kipujen ja ahdistuksen takia nuku hyvin ja yleensä valvon 04-06 ja sit nukahdan uudelleen ja nukun jonnekin ysiin, puoli kymppiin.
Mies myös otti onnettomuuden jälkeen tosi tomerasti vastuun kaikesta arjesta, kun olin vielä tosi huonossa kunnossa fyysisesti. Hän pesi pyykit, tyhjäsi ja täytti astianpesukoneen, tsekkasi että lapsella on säänmukaiset vaatteet päällä ja hoiti kaikki yhteydet kouluun, harrastuksiin, lasten kavereiden vanhempiin jne. Sit tämä tilanne vaan alkoi muuttua vallitsevaksi olotilaksi. En osaa selittää, en oikeasti osaa, miten luiskahdin toimettomuuden tilaan. Masennus varmaan edesauttoi tätä. En ollut ennen onnettomuutta laiska ihminen, päinvastoin. Nyt mua vaan ahdistaa täällä kotona, kun asunto on sekainen mutta en kykene siivoamaan, enkä tosiaan rupea miestäni komentamaan enää mihinkään, hän tekee jo liikaakin. Mut välillä tuntuu, että hän saa jotain outoa nautintoa siitä, että on yksin vastuussa, hän menee ihan hämilleen jos olen itsekseni käynyt yllättäen kaupassa ja tehnyt ruokaa ja saattaa sanoa moittien, että ”mä olin kyllä ostanut jo eilen meille kalakeittoainekset”. Sotken hänen suunnitelmansa. Jos pyydän päästä kauppaan mukaan, hän ihmettelee, että pitääkö häntä siellä vahtia, että mähän voin levätä sen ajan. Kun mähän en mitään muuta teekään kuin lepää ja tunnen itseni ihan hyödyttömäksi painolastiksi!
Olen niin riippuvainen miehestäni, että pelkään ihan järjettömästi hänen kuolemaansa. Saatan yöllä kuunnella, hengittääkö hän. Jos hänellä kestää normaalia pidempään tulla töistä kotiin, oon varma että hän on ajanut kolarin. Kun hän lähtee kavereiden kanssa ulos, oon varma että hän loukkaa itsensä ja valvon siihen asti, kunnes hän tulee. Ja niin edelleen.
En oikeasti tiedä, miten pystyisin pyörittämään arkea yksin. Ei siihen ole henkisiä tai taloudellisia resursseja. Ja mitään tukiverkkoja meillä/mulla ei ole. Mulla on vain kaksi etappia: että lapsi pystyisi käymään ainakin peruskoulun loppuun, ennen kuin mies kuolee. Toinen etappi on, että hän ehtisi jopa täysi-ikäiseksi. Siten hän saisi jotenkin normaalit eväät elämään. Kahdestaan mun kanssa hän ei saa.
Onko ketään muita, joilla jotenkin vastaava tilanne? Korostan, että mies on super-ihana kaikin tavoin, hän ei siis alista mua, että sen seurauksena olisin riippuvainen, vaan syyt kuvioon lukee tossa ylempänä.
Kommentit (24)
Onpa hyvin surullinen tilanne. Tossa on varmaan jotain post-traumaattista stressiä vielä päällä. Saitko henkistä apua onnettomuuden jälkeen? Terapia auttaisi varmasti paljon. Itse pelkäsin mieheni kuolemaa, kun peräjälkeen syntyneet lapset olivat ihan pieniä. Tiedän että se syö voimat. Jos pääset siitä eroon, se voisi auttaa muutenkin tuohon riippuvuuteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos itse alkaisit ottamaan vastuuta asioista, aloita vaikka soitsiivoamisesta, jokaisen joutuu joskus menemään niiden omien mukavuus alueiden ulkopuolelle.
Se varmaan hämmentyy ruuanteostasi siksi kun oletti että tekisi sen taas itse.
Ja se miksi kuvittelet että mies kuolee ja pelkäät hänen puolestaan, niin johtuu mökkihöperyydestä. Jotain sun tarvis nyt saada sun elämään, ennen kuin sekoat.
Mulla mies muuttui ylisuojelevaksi, ja tavallaan ymmärrän, koska sairastuin masennukseen ja olin itsetuhoinen. Mut sit musta alkoi tuntua just tuolta. Koti muuttui nukkekodiksi, jossa mä olin nukke, josta pidettiin huolta. En sen pitkän masennuskauden takia saanut enää oman alan töitä, joten aloin opiskella ihan toiseen ammattiin. Aluksi kouluun meno tuntui ihan helvetiltä mut vähitellen aloin nauttia niin paljon, kun mulla oli muutakin tekemistä kuin kotona passattavana olo. Nyt oon töissä ja mieskin taas luottaa, että pärjään hyvin.
Aloita pienestä. Siivoa tänään vaikka eteinen, huomenna kylpyhuone ja etene huone kerrallaan. Saat otteen takaisin elämästä ja huomaat, että pärjäät vielä ihan hyvin.
Miehesi on kiltti huolehtiessaa sinusta, mutta et sinä ole täysin avuton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo nuppihan sulla on sekaisin. Piiloudut onnettomuuden taakse.
Taloudellinen puoli: onhan miehellä kunnon henkivakuutus, jossa _sinut_ on nimetty edunsaajaksi? Ja olettehan naimisissa (leskeneläke).
Kun ne ovat kunnossa, voit pelätä taloudellista katastrofia vähemmän.
Muuhun pelkäämiseen voisit kokeilla keskusteluapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli masennus kun asuin yksin (pieni kaksio) ja vaikka olin jo lähes toipunut, niin olin jämähtänyt just kotitöitten osalta. Sit päätin, että nyt alan pitää edes keittiöstä vimpan päälle huolta. Puunasin sen joka päivä kaappien ovia myöten. Sit otin ohjelmaan kylppärin. Vähitellen normaalit siivousrutiinit palasivat.
Mut siis, kuinka paljon pystyt tekemään ruumiillista työtä? Pyykkien pesu voisi olla helppoa ja silitys, jos ei vaik voi nostella raskaita juttuja. Aloitat JOSTAKIN. Tämmöinen käytännönläheinen neuvo. Ihminen voi oikeasti laitostua kotonaankin. Semmoinenkin, joka pystyisi vielä moneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mies kokee syyllisyyttä sun onnettoomudesta ja koittaa sitä tavallaan hyvittää? Ihmismieli voi toimia omituisin tavoin. Ala vaan itse tehdä asioita.
Ihminen voi tosiaankin muuttua avuttomaksi, kun joku muu hössöttää vieressä ja vastaa kaikesta. Kun saimme ekan lapsemme, äitini tuli ekaa kertaa mummiksi ja hän aloitti ihan järjettömän hössötyksen jo ennen syntymää. Jälkikäteen ajateltuna se oli ihan sairasta. Hän oli päättämässä kaikesta lastenhuoneen kalustuksesta alkaen, ja lapsen synnyttyä hän lähes asui meillä ekat puoli vuotta. Jos vaihdoin vaippaa, hän oli vieressä kyttäämässä ja neuvomassa. Menin tästä kaikesta vähän sekaisin ja mulle tuli tunne, että oon ihan turhake koko kuviossa. Kun sit mulle tuli joskus öisin kuvitelmia, että vauvani varmaan vihaa mua, tajusin missä mennään ja komensin äitini meiltä pois. Toki tästä oli seurauksena riitaa ja syyllistämistä mut se oli pakko. Ja oudot kuvitelmat hävisivät. Sano miehellesi, miltä susta tuntuu ja tee kotona sellaista mitä jaksat. Minkä ikäinen lapsi? Ota vaikka iltarutiinit (iltapalan teko, pesulle käskeminen, peittely, iltasatu jos viel tarvii) kokonaan itelles jos ei jo ole. Jos kerran mies vastuussa aamuista. Joskus ihan käytännön tason pikkujutuilla voi olla iso merkitys mielenterveydelle.
Nuo kuolemanpelotkin saattaa väistyä, kun tajuat pärjääväsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kerta pystyt ruokaa tekemään niin miksi edes annat miehesi tehdä ruoan töiden ja kauppareissun jälkeen? En voi edes kuvitella miten miehesikin pärjää kun tekee niin paljon. Jos vain kykenet niin tee sen minkä voit, jotta miehesi ei pala loppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
14 jatkaa
ja hei , sulla on uskomaton mies. Moni ottaa hatkat kun arki käy raskaaksi ja tulee vastoinkäymisiä. Kannattaa pitää hyvää huolta myös hänen henkisestä puolesta ja auttaa sen minkä voit.
Vierailija kirjoitti:
Jos kerta pystyt ruokaa tekemään niin miksi edes annat miehesi tehdä ruoan töiden ja kauppareissun jälkeen? En voi edes kuvitella miten miehesikin pärjää kun tekee niin paljon. Jos vain kykenet niin tee sen minkä voit, jotta miehesi ei pala loppuun.
En mäkään käsitä, miten hän jaksaa. Olen itsekin huolissani.
Mut jos hän tulee vaikka kanasuikaleiden ja kermapurkin kanssa kotiin ja sanon, että voin tehdä ruoan, hän vaan sanoo että hän tekee kyllä, tää tulee niin äkkiä. Jos alan kattaa pöytää, niin hän sanoo että äkkiä hän olisi nekin laittanut. Tää on kirjaimellisesti tämmöistä. Olen puhunut tästä hänelle mut hän sanoo haluavansa vain auttaa, kun mulla on ne kivut ja kaikki.
Onnettomuudesta hän ei voi syyllisyyttä kantaa, hän ei ollut siihen osallisena mitenkään. -ap
Olet kuitenkin elossa. Älä korosta mitä puuttuu, vaan sitä mitä on.
Tärkeintä että jaksat olla normaali iloinen lapselle, kysy ja kuuntele. Älä näytä itsesääliäsi. Olisiko terveyskeskuksen toimintaterapeutista apua?
Nuo käytännölliset neuvot on ihan hyviä. Pystyn kyllä tekemään kotitöitä, jos ne eivät edellytä kovasti kiertoliikettä tai kumartumista. Imurointi ja moppaus pahimmat ja ihan vaan tavaroiden, pientenkin, nostaminen lattialta. Tää kumartumisvaikeus on just se, mikä hankaloittaa eniten arkiaskareita.
Kyllä mä tiedän olevani niin sanotusti kotiin laitostunut ihminen ja mökkihöperöitynyt. Tästä kierteestä on vaan tosi vaikea päästä irti. Ja tuo kuoleman pelkääminen on ihan epärealistista, tiedän. En voi sille vaan mitään. Kävin lyhytterapiassa onnettomuuden jälkeen ja nyt on toka vuosi Kelan terapiaa mut ei siitä tunnu olevan hyötyä. Terapeutti vain kuuntelee ja kyselee, miltä mikäkin juttu tuntuu. Mitään konkreettisia neuvoja ei anna. Täältäkin saa parempia neuvoja.
-ap
-ap
Katso rehellisesti peiliin ja kysy itseltäsi kuinka paljon tuossa kaikessa on jo laiskuutta. Sulla sentään kädet ja jalat toimii! Et vaan käytä niitä kun keskityt vatvomaan murheitasi.
Vierailija kirjoitti:
Olet kuitenkin elossa. Älä korosta mitä puuttuu, vaan sitä mitä on.
Tärkeintä että jaksat olla normaali iloinen lapselle, kysy ja kuuntele. Älä näytä itsesääliäsi. Olisiko terveyskeskuksen toimintaterapeutista apua?
Oot oikeassa. Ja joo, lapsen aikana ja kanssa jaksan olla pirteämpi ihminen. En tiedä, mitä tukimuotoja enää saan, kävin fysioterapeutilla ja lyhytkestoisessa psykoterapiassa aikoinaan ja nyt Kelan terapiassa.
Ihan semmoinen juttu, että parisuhteen dynamiikka voi välillä mennä tommoiseksi. Miehesi on varmasti tosi huolissaan, ja ehkä jotain vanhaa syyllisyydentunnrtta taustalla jostain. Ja hän nyt paikkaa tilannetta olemalla ylihuolehtiva. Oma äitini ajautui vähän kuvaamasi kaltaiseen tilanteeseen ja isäni, reilu ja fiksu mies, jollain kummallisella tavalla alkoi ”lietsoa” tilannetta. Sukulaisille hän sit kertoili, miten ja millä tavoin hän on tälläkin viikolla äitiäni auttanut. Hän alkoi jopa kuskata äitiäni joka paikkaan, ”ettei vaan sattuis mitään”, vaikka äitini olisi kyennyt ajamaan itsekin. Siinä oli ylihuolehtivaisuutta mutta myös jotain vähän neuroottisempaa takana. Me lapset näimme tämän, kaikki muut vaan ylistivät isää, miten huolehtiva hän on. Äiti taantui henkisesti ihan olemattomiin. Kunnes sit isäni sairastui pitkäaikaissairauteen, joka haittaa elämää. Se herätti äidin ja hän alkoi palautua omaksi itsekseen ja hyysää nyt isää. Nää riippuvuudet parisuhteissa on tämmöisiä ja niistä olisi hyvä päästä eroon. Aloita vaikka yksi ihan vaan oma harrastus, jonne kuljet omin neuvoin, tai hanki huonekasveja, (jos ei jo ole) joista huolehdit yksin. Näin saat suhteessa sitä omaa tonttiasi, joka voi auttaa monin tavoin muutenkin.