Olen täysin riippuvainen miehestäni ja pelkään hänen kuolemaa

Olen niin taloudellisesti kuin henkisestikin täysin riippuvainen miehestäni. Hän alkaa tuntua omaishoitajaltani tai sitten olen perheemme toinen lapsi. Tausta: kaikki oli normaalisti kunnes vuosia sitten olin liikenneonnettomuudessa, jonka seurauksena jäivät loppuelämän kivut. Työkykyiseksi mut on kuitenkin luokiteltu, vaikka asian kanssa taisteltiin pitkään. Maksimi-sairausloman jälkeen en päässyt edes kuntoutustuelle ja tuloksena se, että lopulta irtisanouduin töistä. Yritin etsiä toisenlaisia töitä, mutta eipä niitä töitä nykyään niin vaan löydy. Koko rumba, krooninen kipu, työttömyys ja hyödyttömyyden tunne saivat aikaan masennuksen.

Mies on suht hyväpalkkaisessa työssä, ja pärjäämme jotenkuten hänen palkallaan plus työmarkkinatuellani. Kivut ja masennus ovat tehneet arjestamme sellaista, että mies on vastuussa lähes kaikesta. Mies vie lapsen harrastuksiin ja on muutenkin se henkilö, joka harrastusasioista vastaa. Hän käy kaupassa töitten jälkeen ja tämä on johtanut siihen, että hän myös tekee ruoan, kun kerran ostaakin sen.
Hän on myös aamulla se, joka herättää lapsen kouluun ja laittaa aamupalan, koska mä en kipujen ja ahdistuksen takia nuku hyvin ja yleensä valvon 04-06 ja sit nukahdan uudelleen ja nukun jonnekin ysiin, puoli kymppiin.

Mies myös otti onnettomuuden jälkeen tosi tomerasti vastuun kaikesta arjesta, kun olin vielä tosi huonossa kunnossa fyysisesti. Hän pesi pyykit, tyhjäsi ja täytti astianpesukoneen, tsekkasi että lapsella on säänmukaiset vaatteet päällä ja hoiti kaikki yhteydet kouluun, harrastuksiin, lasten kavereiden vanhempiin jne. Sit tämä tilanne vaan alkoi muuttua vallitsevaksi olotilaksi. En osaa selittää, en oikeasti osaa, miten luiskahdin toimettomuuden tilaan. Masennus varmaan edesauttoi tätä. En ollut ennen onnettomuutta laiska ihminen, päinvastoin. Nyt mua vaan ahdistaa täällä kotona, kun asunto on sekainen mutta en kykene siivoamaan, enkä tosiaan rupea miestäni komentamaan enää mihinkään, hän tekee jo liikaakin. Mut välillä tuntuu, että hän saa jotain outoa nautintoa siitä, että on yksin vastuussa, hän menee ihan hämilleen jos olen itsekseni käynyt yllättäen kaupassa ja tehnyt ruokaa ja saattaa sanoa moittien, että ”mä olin kyllä ostanut jo eilen meille kalakeittoainekset”. Sotken hänen suunnitelmansa. Jos pyydän päästä kauppaan mukaan, hän ihmettelee, että pitääkö häntä siellä vahtia, että mähän voin levätä sen ajan. Kun mähän en mitään muuta teekään kuin lepää ja tunnen itseni ihan hyödyttömäksi painolastiksi!

Olen niin riippuvainen miehestäni, että pelkään ihan järjettömästi hänen kuolemaansa. Saatan yöllä kuunnella, hengittääkö hän. Jos hänellä kestää normaalia pidempään tulla töistä kotiin, oon varma että hän on ajanut kolarin. Kun hän lähtee kavereiden kanssa ulos, oon varma että hän loukkaa itsensä ja valvon siihen asti, kunnes hän tulee. Ja niin edelleen.

En oikeasti tiedä, miten pystyisin pyörittämään arkea yksin. Ei siihen ole henkisiä tai taloudellisia resursseja. Ja mitään tukiverkkoja meillä/mulla ei ole. Mulla on vain kaksi etappia: että lapsi pystyisi käymään ainakin peruskoulun loppuun, ennen kuin mies kuolee. Toinen etappi on, että hän ehtisi jopa täysi-ikäiseksi. Siten hän saisi jotenkin normaalit eväät elämään. Kahdestaan mun kanssa hän ei saa.

Onko ketään muita, joilla jotenkin vastaava tilanne? Korostan, että mies on super-ihana kaikin tavoin, hän ei siis alista mua, että sen seurauksena olisin riippuvainen, vaan syyt kuvioon lukee tossa ylempänä.