Ahdistaako ihan ns. terveitäkin ihmisiä joskus niin paljon että tuntuu kuin kuolisi?

Nosto

Ei ole normaalia siinä mielessä, että olisi tervettä. Noin voimakas ahdistus on mt-ongelma, mutta yleinen toki. Voisit hakea noihin kohtauksiin rauhoittavaa lääkettä.

Tuttavalla oli vaikea ero. Oireili voimakkaasti psyykkisesti ja hakeutui terapiaan, josta sai apua.

Ero voi olla iso kriisi, jos se tulee täysin yllättäen ja ilman omaa toivetta.

En tiedä onko normaalia. Mulla alkoi ahdistuskohtaukset eron jälkeen ja siitä ne on sitten pahentunut ahdistuneisuushäiriöksi asti pakkoneurooseja myöten. Mulla on taustalla muutakin ahdistusta aiheuttavaa, kuin ero. Tiedän tunteen kun tuntuu että kuolee ahdistukseen, se tuskan voima on jotain mitä ei tajua ennen kuin kokee

Blaa...blaa...blaa...

Meinasin tulla tähän kommentoimaan että joskus olen ollut, syynä aina suhteet miehiin. Mutta niinpä näytti erot (miehistä?) olevan muillakin syynä ahdistuneisuuteen. Muuten olen omasta mielestäni henkisesti terve, mutta en enää uskalla lähteä suhteisiin miesten kanssa, pää ei vaan kestä. Olen onnellinen ja tasapainoinen näin.

Ero oli minun päätökseni, mutta sitä edelsi pitkä, ahdistava ja väkivaltainen liitto. Lisäksi ex haukkuu minua lapsille, jotka purkavat kaiken erotuskansa minuun. Äitini käy auttamassa, mutta se hetki kun hän lähtee, ja jään yksin kiukuttelevien lasten kanssa helteiseen asuntoon, ja pitäisi jotenkin selvittyä seuraavista päivistä... Tilasin uuden tiskikoneen, enkä tajunnut että se on samanlainen kuin entiseen kotiin jäänyt. Joka kerta kun näen koneen ja pitäisi käyttää sitä, tulee myös ahdistuksen aalto. Erosta on kolme vuotta, ja yhä tilanne päällä. Ap

Kauanko erosta on? Kriisin jälkeen on normaalia kokea voimakkaitakin oireita jonkin aikaa, mutta oireiden pitkittyessä on viisainta hakea apua. Tervettä ihmistä ahdistaa niin paljon että tuntuu kuin kuolisi silloin kun on "aihetta" - jonkun suuren menetyksen, traumaattisen kokemuksen tai ylitsepääsemättömän vastoinkäymisen äärellä. Mutta jos siihen vaiheeseen jää jumiin, se sairastuttaa mielen.

Vierailija kirjoitti:

Kauanko erosta on? Kriisin jälkeen on normaalia kokea voimakkaitakin oireita jonkin aikaa, mutta oireiden pitkittyessä on viisainta hakea apua. Tervettä ihmistä ahdistaa niin paljon että tuntuu kuin kuolisi silloin kun on "aihetta" - jonkun suuren menetyksen, traumaattisen kokemuksen tai ylitsepääsemättömän vastoinkäymisen äärellä. Mutta jos siihen vaiheeseen jää jumiin, se sairastuttaa mielen.

Oho, en huomannut viimeisintä viestiä ap:n kirjoittamaksi. Jos kolmen vuoden takainen ero ja sitä edeltänyt liitto aiheuttaa edelleen tuollaisia kohtauksia, ei ole tervettä siinä mielessä että sen kanssa pitäisi yksinään porskuttaa ja että menisi ohitse itsestään. On syy hakeutua hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko normaalia. Mulla alkoi ahdistuskohtaukset eron jälkeen ja siitä ne on sitten pahentunut ahdistuneisuushäiriöksi asti pakkoneurooseja myöten. Mulla on taustalla muutakin ahdistusta aiheuttavaa, kuin ero. Tiedän tunteen kun tuntuu että kuolee ahdistukseen, se tuskan voima on jotain mitä ei tajua ennen kuin kokee

Jatkan vielä, että pahinta tässä mun tilanteessa on että en saa apua oikein mistään. Mulla on alaikäinen lapsi, ja luonnollisesti tarvin tässä vaikeassa tilanteessa tukea lapsen hoidossa, asioinneissa ym. Äitini onkin usein auttamassa. Mutta mikä pahinta, hän ei ymmärrä, että ahdistus ei ole mitenkään kontrollissani, vaan käskee lopettaa stressaaminen.

Tuo tuntuu siltä, että puukkoa hinkkaa haavassa, tuntuu henkiseltä väkivallalta. No, hänhän kieltää kaiken, ei kuulemma ole henkistä väkivaltaa. Mielestäni vähättely on, aliarvioiminen ja arvostelu. Ei aikoinaan huomannut edes anoreksiaani vaikka melkein tein jo kuolemaa..

Mun ainoa päämäärä on päästä tästä helvetistä ulos ja tuosta ihmisestä eroon. En vain tiedä miten.

Minulla on aina ollut taustalla lievä ahdistuneisuushäiriö, joka  räjähti akuutiksi myös eron jälkeen. Usein on tuntunut siltä kuin joku istuisi rinnan päällä ja huutaisi korvaan kaikkia epäonnistumisia ja epätoivoista tulevaisuutta peittäen kaikki muut äänet alleen. Joskus se kuristaa kurkkua ja polttelee poskia ja saa sydämen hakkaamaan. Olen muuten ihan terve.  Iloinen ja sosiaalinen. Aktiivinen siellä ja täällä. Mutta kotona olen saattanut itkeä neljä tuntia putkeen ilman mitään varsinaista syytä. Monta kertaa olen joutunut jäämään töihin yliajalle, kun en ole pystynyt lähtemään huoneestani ulos.

Olen jo kerran päässyt ahdistuksesta eroon lääkkeiden ja kovan keskittymisen ansiosta. Mutta taas pieleen mennyt tapailu puhkaisi sen niin, että välillä on tuntunut etten vain kestä. Että jos aina tuntuisi siltä, niin ei pystyisi elää. Ja vaikken halua edes sitä tapailua takaisin, niin ahdistusta on lähes mahdoton kontrolloida. Koitan hengitellä ja selittää itselleni että kaikki on hyvin samalla, kun tuntuu siltä että maailmanloppu tulee. Olen käynyt lääkärillä itkemässä, mutta ei sieltä saa sellaisia lääkkeitä, jotka veisivät ahdistuksen heti pois. Minä päätin että olen jo kitunut oman osuuteni ja itkenyt riittävästi. Ja hankin ahdistukseen auttavia lääkkeitä pimeästi. Jo se, että ne ovat olemassa lieventää oloa. Käytän niitä vain pahimmilla hetkillä ja keskityn hankkiutumaan ahdistuksesta eroon monin muinkin tavoin. En näe vaihtoehtona elää ahdistuksen kanssa enää. Kun saan olla ilman ahdistusta niin koko sisäinen olemukseni muuttuu. Kaikki tuntuu valoisalta ja hyvältä. Enkä kaipaa mitään tai ketään.

Vierailija kirjoitti:

Ero oli minun päätökseni, mutta sitä edelsi pitkä, ahdistava ja väkivaltainen liitto. Lisäksi ex haukkuu minua lapsille, jotka purkavat kaiken erotuskansa minuun. Äitini käy auttamassa, mutta se hetki kun hän lähtee, ja jään yksin kiukuttelevien lasten kanssa helteiseen asuntoon, ja pitäisi jotenkin selvittyä seuraavista päivistä... Tilasin uuden tiskikoneen, enkä tajunnut että se on samanlainen kuin entiseen kotiin jäänyt. Joka kerta kun näen koneen ja pitäisi käyttää sitä, tulee myös ahdistuksen aalto. Erosta on kolme vuotta, ja yhä tilanne päällä. Ap

Ero tuo mukanaan monenlaisia tunteita. Moni aon helpannu mm Bruce Fisherin kirja nimeltä Jälleenrakennus. Auttaa kun ymmärtää niitä tunteita. Ahdistus kumpuaa yleensä tunteista joita ei ole julkituonut tai käsitellyt ja ne ovat pakkutuneet sisimpään johon ihminen yrittää niitä painaa epätoivoisesti koska ajattelee että niin on tehtävä selvityäkseen arjesta.

Jos tiskikoneen näkeminen tuo ahdistuksen aallon se saattaa ilmentää esim myös surua menneen elämän vuoksi. Eron surutyö kun pääsee alkuun niin pikkuhiljaa alkaa helpottaa ja mennyt elämänvaihe siirtyy menneeseen eikä enää kummittele muistoillaan ja mielleyhtymillään nykyarjessa aiheuttaen ahistusta.

No kyllä minua ainakin toisinaan. En pidä sitä minään ongelmana. Annan ahdistuksen tulla, ja tiedän että aina se ohikin menee kun vaan jaksaa, on vaan ja katselee sitä. 

Mulla on kyllä nuoruudesta diagnosoidun paniikkihäiriön tausta, ja usein mietin mikä on ero että silloin tarvitsin lääkitystä, mutta nyt en, vaikka toki minua joskus vieläkin ahdistaa. Työstressaantuneena saatan jopa saada sellaisia ihan rehellisiä paniikkikohtauksia, jossa tuntuue ttä vaikka hengittää, ilma  ei jotenkin "vaikuta" ja teen kuolemaa juuri tähän nyt. Suurin ero on se, että siinä missä ennen ahdistuksen tunne ja sen fyysiset oireet oikeasti pelottivat minua ja saivat ihan kauheaan mielentilaan, nykyään katselen sitä ikään kuin sivusta, totean vaan, että jaa, taitaa tätillä olla vähän paineita, menee ohi itsestään ei hätää.

Silloin nuorena en jotenkin pystynyt tuollaiseen itseni etäyttämiseen vaan paniikkiolo nieli kaiken, ja ajatukset pyöri ratoja: "entä jos tämä nyt onkin oikea sairaskohtaus eikä paniikkikohtaus ja kuolen kun en soita apua, mutta toisaalta, tosi noloa soittaa ambulanssi jos on paniikkikohtaus", "entä jos sekoan niin että hyppään tuosta sillalta vaikka en missään nimessä haluaisi kuolla vaan pelkään kuolemista". Nykyään en päästä noita ajatuksia pyörimään vaan tarkkailen vain ahdistuksen "raakoja" fyysisiä oireita, annan niiden mennä ja tulla, hengittelen syvään - ja sitten se on jo ohi.

Ei ne fyysiset oireet ole ahdistuksessa pahimpia vaan ne henkiset. Jos joku kärsii vain fyysisitä oireista niin se on paniikkikohtaus eikä ahdistus.

13 vielä... Kyllä sieltä lääkäriltä saa semmoisiakin lääkkeitä millä ahdistuksen saa heti pois, itsellänikin oli nuorena - bentsoja. Niitä ei toki kovin herkästi määrätä riippuvuusriskin takia, mutta mulle oli ihan lifesaver silloin aikanaan. Mikä ihana tuki ja turva kun tiesi, että jos tulee liian paha olo, ottaa sen pillerin ja pian jo helpottaa. En edes käyttänyt niitä usein, kun usein jaksoi kohtauksen läpi sillä turvalla, että aina on apu käsilaukussa. 

Mutta eron jälkeiset voimakkaatkin ahdistukset on toki täysin luonnollisia, eikä tarkoita mt-ongelmaa. Silti niihin voi tilapäisesti monikin tarvita esim. uni- tai ahdistuslääkkeitä. Itsekin hain, kun äiti kuoli yllättäen kovin nuorena, työpaikkalääkäriltä pienen bentsoreseptin pystyäkseni hoitamaan hautajaisjärjestelyt, perunkirjoitusasiat yms romahtamatta, vaikka muuten en enää lääkkeitä ole 20 vuoteen tarvinnut. Jos elämä sallisi jäädä ajaksi itkemään ja huutamaan surunsa, ehkä niin moni terve ei tarvisi tilapäisestikään lääkkeitä, mutta kun elämän pitää pyöriä kotona, töissä ja muutenkin vaikka mikä olisi niin joskus tarvii hetkellistä helpotusta. Monihan tässä maassa hakee sen alkoholista, mutta sen riippuvuusriski on paljon vielä kovempi kuin bentsojenkaan siksi, että sitä saa jokainen ilman reseptiä lähikaupasta. Normitavis taas ei lähde huumekauppiailta hakemaan bentsoja, kun lääkärin määräys loppuu.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne fyysiset oireet ole ahdistuksessa pahimpia vaan ne henkiset. Jos joku kärsii vain fyysisitä oireista niin se on paniikkikohtaus eikä ahdistus.

Voiko sitä oikeastaan noin erotella? Minusta fyysiset oireet ja ajatukset menee noissa vaivoissa aina kimpassa. Ainakin mulla paniikkikohtaus oli sellainen tila, jossa jokin joko kehon tuntemus tai ajatus laukaisi ensin hätääntyneen ajatuksen, sitten hätääntynyt ajatus laukaisi todella hätääntyneen hermostollisen tilan, tämä tila taas loi lisää katastrofiajatuksia, ja siinä sitten oltiinkin henkisesti siinä tilassa että täysi paniikkikohtaus päällä. Se oli jonkinlainen ahdistuneisuuden äärimmäinen muoto minulla.

Minä en kuvailisi tunnettani paniikiksi. Se on vain sellainen käsittämätön musta, tyhjä, puristava ja toivoton olo. Vähän kuin kova nälkä, mutta ruoaksi pitäisi saada syliä, turvaa, seuraa, joku joka kannattelee ja sanoo että kaikki järjestyy. En tiedä onko varhaislapsuudessani ollut jotain häikkää, kun koko elämäni minua on ajoittain seurannut toive saada taas olla pieni lapsi jota joku hoitaa. Mutta nyt eron jälkeisinä vuosina tunne on voimistunut ahdistukseksi. Vaikea sitä on kyllä sanoiksi pukea mutta paniikkia se ei ole. Tämä on tavallaan rauhallinenkin tunne, kuin hidas hukkuminen sameaan, vesikasveja täynnä olevaan veteen. Kiitos kun osallistutte. Ap