Yksinäisyydestä yksinoloon ja sen autuus

Olen aina kokenut sisimmissäni olevani jollain yksinäinen ja hylätty, vaikka aina kavereita ja hyviäkin ystäviä on ollut pitkin elämää enemmän tai vähemmän.
Jossain vaiheessa oli suunnaton pelko siitä, että jään yksin ja loputkin kaverit hylkää mut.
Siis ihan järjetöntä, miten ihmisistä ja heidän hyväksynnästään riippuvainen olinkaan, kun en vain ennen tuntenut itseäni ja luullakseni kaikista eniten pelkäsin sitä, että joutuisin olemaan ihan yksinäni omien ajatusten kanssa.
Kunnes sit lopulta oli pakko alkaa viettämään aikaa yksin ja pitkään, silläkin uhalla että mut hylätään ja unohdetaan täysin.

Mut yllätyksekseni kaiken alkupaniikin jälkeen, huomasin, että mähän olen itseasiassa aika onnellinen, ihan vaan omissa oloissani ! Kun ite en ainakaan pysty olemaan ihan 100% luonnollinen ja sellainen kun haluaisin olla, vaikka ois kuinka hyvä kaveri seurana, niin koin suurta vapautta olla vain todellisen itseni kanssa!

Tästä alkoikin matka itseen, mikä ei pääty milloinkaan ja opin paljon asioita elämästä, kuten opetuksen juurikin siitä, että ihminen kokiessaan musertavaa yksinäisyyttä on oman persoonansa/egonsa vankina, joka kaipaa ulkopuolelta tulevaa vahvistusta. Ja kun sitä ei tule, niin tunnemme tappavaa ja kiristävää yksinäisyyttä ja ahdistumme.
Mutta en itsekään ollut käsittänyt, että todellinen luontomme on olla yksin, sillä yksin me tämän elämän elämme joka tapauksessa, siinä vierellä ja samaa matkaa voi kulkea muita, mutta jokatapauksessa olemme aina yksin. Ja usein pakenemme itseämme harrastuksiin, ystäviin, kumppanin etsintään ja jos näitä ei löydykään, niin muserrumme ja olemme onnettomia, koska emme osaa olla yksin. Luulemme yksinoloa yksinäisyydeksi ja se tappaa meidät, ellemme tajua kääntyä sisäänpäin ja opetella elämään itsemme kanssa!

Kun tuntee itsensä ja on juurtunut todelliseen olemukseensa, ei mikään ulkopuolinen tilanne tai tapahtuma voi saada surulliseksi, koska kelpaa ja riittää itselleen.