Lue keskustelun säännöt.
Ehkä en vaan ymmärrä parisuhteita?
14.06.2018 |
Jos tapailen jotain miestä niin aika pian tulee sellainen olo että "missä pihvi?" Yhdessäolo ei koskaan tunnu niin erikoisen ihanalta että tuntuisi että haluaa jakaa toisen kanssa elämäänsä tai edes vapaa-aikaansa säännöllisesti. Voiko yksinäinen lapsuus tehdä niin vinksahtaneeksi että ei kykene pariutumaan? Kyllä mä kaipaan läheisyyttä mutta enemmän henkistä kuin fyysistä sellaista ja juuri siihen henkiseen läheisyyteen mulla ei taida olla kykyä.
Kommentit (6)
Vähän sama juttu minulla. Olen pitkään ajatellut, että haluan parisuhteen, mutta en muuttaa yhteen. Mutta nyt tämä on mennyt oikeastaan siihen, että käymme treffeillä ja itselläni on aivan hillitön ikävä, kun olemme erossa. Mutta tiedän, että yhteen muutosta ei tule mitään vielä pitkään aikaan, kun asumme eri paikkakunnilla ja molemmilla on lapsia jne. Juu, tiedän, että nyt pitäisi nauttia, mutta olen miettinyt, että tätäkö minä nyt sitten haluan loppuelämäni. Mitäs sitten, kun olemme "vanha pari" eikä treffeillä käyminen ja tutustuminen enää ole luontevaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä et ole vielä kohdannut oikeaa ihmistä?
Mahtaako sellaista ollakaan, tuskin.
Poistin taas nettideittiprofiilinikin kun ei jaksa sitä soopaa. Kun sinne menee niin alkuun tulee paljon viestejä mutta ei nekään silti tapaamiseen yleensä johda, viestittely lopahtaa. Haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi mutta en taida olla kovin rakastettava tai osata itse sen kummemmin rakastaa ketään. Olen ihmisenä varmasti liian varautunut, tylsä ja sisäänpäinkääntynyt parinmuodostukseen.
Voisko olla, että sulle riittäis ystävät läheisyydeksi? Vai ajatteletko, että kuitenkin kaipaisit ihmistä, jonka kanssa jakaa elämä ihan joka päivä?
Ehkä et ole vielä kohdannut oikeaa ihmistä?