Milloin oivalsit mikä elämän tarkoitus on?

Täh, onko ihan oikeasti olemassa ihmisiä, jotka tuon luulevat keksineensä??? Ai niin, tietysti on. Yksi syy kärsimykseen, kun niin tolloja ihmisiä todellakin on olemassa.

Erään matkan jälkeen tai jo sen aikana (pitkä reissu erillään perheestä, sisälsi fyysistä rasitusta ja pääkopan tuuletusta) ymmärsin, että minulla ei ole mitään valittamista elämässäni. Sen tarkoitus kirkastui, elämäni tarkoitus on olla hyvä ihminen, hyvä läheisilleni, itselleni ja tuntemattomillekin. Ei se tarkoita mitään kynnysmattoelämää, vaan sitä, että voi joka päivä laittaa pään tyynyyn sillä mielin, että olen tehnyt parhaani. 

Tässä muutama viikko sitten, isäni kuoltua tajusin, että kokonaisuuden kannalta (ihmis)elämällä ei ole yhtään mitään merkitystä...

Hiljalleen, vähitellen. Joskus tuntuu kirkkaammin, joskus peittyy häiriöiden ja niihin reagoimisen alle. Koitan lempeästi pitää itseni polulla.

Jatkoksi viestiin numero 4 vielä: Kiitos muistutuksesta!

Vierailija kirjoitti:

Hiljalleen, vähitellen. Joskus tuntuu kirkkaammin, joskus peittyy häiriöiden ja niihin reagoimisen alle. Koitan lempeästi pitää itseni polulla.

:) Tulee päivä, jolloin siellä pysyy pitämättäkin ja asiat menevät mittasuhteisiin. Rauhaa tiellesi.

Olla onneton ja kärsiä. Nuorena oli kavereita, mutta ei paikkoja mihin mennä. Nyt taas vanhempana on kiva kämppä, rahaa ja omaisuutta, mutta ei ketään, jonka kanssa nauttia niistä

Pikkuhiljaa olen tajunnut, että joka hetki voin valita onnellisuuden kärsimyksen sijaan.

Itse ole ajat sitten tajunnut, ettei elämällä ole mitään, toistan, mitään tarkoitusta. Kukaan ei meitä tänne ole laittanut mitään tarkoitusta varten, vaan kaikki on silkkaa sattumaa.

Se on vapauttava ajatus. Elämästä voi nauttia ja maailmaa voi parantaa vaikkei tarkoitusta olekaan. Me ihmiset itse olemme ainoat jotka voimme maailmaa muuttaa sellaisiksi kuin haluamme.

Oivalsin joskus liki viisikymppisenä. Ajan myötä, kirjoja lukemalla. Muuttui kyllä, tosin hitaasti. En stressaa enkä huolehdi enää mistään.

Toivoin 40 vuotta, että elämällä olisi ollut jokin tarkoitus.

Sitten eräänä päivänä dramaattisten elämänmuutosten jälkeen tajusin, ettei mitään tarkoitusta ole olemassakaan.

Me tulemme tyhjyydestä ja menemme tyhjyyteen, ja koko olemassaolo on vain sarja sattumia syntymästä kuolemaan.

Elämä on kemiallinen reaktio, jossa atomeista ja molekyyleistä muodostuu sopivissa olosuhteissa soluja, jotka elämän päättyessä hajoavat jälleen atomeiksi.

On aivan sama, mitä me tällä elämällä teemme, sillä 10 000 vuoden kuluttua kukaan ei muista meidän olleen olemassakaan ja 100 000 vuoden kuluttua koko ihmiskunnastakaan ei liene jäljellä enää muuta kuin ydinjätteitä maakerrostumissa.

Maailmankaikkeuden tai edes mitättömän kiviplaneettamme aikaskaalaan sovitettuna nuo vuosituhannet ovat kuin hyttysen pieru Saharassa.

Ja muuttiko tämän kaiken ymmärtäminen minua jollain tavoin? Totta kai muutti. Mutta ei välttämättä millään tavoin parempaan suuntaan.

Tarkkailen nyt lajimme absurdia poukkoilua lähinnä inhorealististen ja ajoittain kyynistenkin lasien lävitse.

Vierailija kirjoitti:

Täh, onko ihan oikeasti olemassa ihmisiä, jotka tuon luulevat keksineensä??? Ai niin, tietysti on. Yksi syy kärsimykseen, kun niin tolloja ihmisiä todellakin on olemassa.

Olen tämän viestin kirjoittaja. Tähdennän vielä, että minulle noi kaikki mitä ootte tänne kirjoitelleet, on itsestään selvyyksiä sinällään, että yritetään elää ihmisiksi, kaikella ei välttämättä ole mitään tarkoitusta ja merkitystä jne. Mutta en usko, että varsinaisesti mitään elämän tarkoitusta tällainen minä pieni hetken elävä tavallinen ihmisolento voin koskaan tajuta, edes kuolemani hetkellä tai/saatikka sen jälkeen.

Mielestäni elämän tarkoitus on sen verran suuri asia, että jos jokin tarkoitus on olemassa, se on niin suuri ja monimutkainen asia, että joka sen väittää keksineensä, on todennäköisesti ainakin osittain väärässä, tai käsittää tarkoituksesta vain yhden puolen. Kavahdan ihmisiä, jotka väittävät tietävänsä elämän tarkoituksen.

Väitän, että elämässä täytyy kokea jokin trauma tai kriisi, ennen kuin antaa periksi ja heittäytyy elämälle. Täytyy tutustua itseensä ja tulla omaksi itsekseen. Ei ole mitään absoluuttista yhtä totuutta.

Hyvin sanottu. Lisäksi mielestäni on vähän tyhmää ns. lyödä lukkoon mitään tällaista näkemystä, päättäen että näin se on, minä olen oikeassa, enkä enää tästä muuta mieltäni.

Itse olen esim. näiden reilun 40 elinvuoteni aikani, erilaisten kokemusten kautta, päätynyt agnostikoksi. Kun ihan todella on mahdollista, että jonkinlainen Jumala on olemassa, tai sitten ei ole. Ei sen seikan tarvitse vaikuttaa mun elämääni sen kummemmin. Ns. yliluonnollinen tai henkimaailma voi olla olemassa, tai sitten ei. Itsellä voi silti olla voimakkaanakin pyrkimys olla mahdollisimman hyvä ihminen, koska se nyt vain tuntuu olevan se asia, joka tekee maailmasta edes pikkasen paremman kaikille. Ihan vaan loogisella päättelyllä, ilman että siihen mitään uskontoa tai muuta katsomusta tarvittaisiin.

Voisi tietenkin ajatella, että sellainen voisi olla hyvä elämän tarkoitus ihan itsellään, että pyrin kehittämään itseäni ihmisenä. Kasvattamaan itseäni, kohtaamaan heikkouteni ja puutteeni, ja kehittämään myös niitä hyviä puoliani vielä paremmiksi. Mikäs siinä. Parhaimmallaan se tuo paljon hyvää ympäristönkin. Mutta sitten kun ajattelee, että lopulta ja suhteellisen piankin kuolen kuitenkin pois, ihmiselämä on hirmuisen lyhyt, meitä on ihan älyttömästi täällä - onko se itsensä kehittäminenkään sitten varsinaisesti se tarkoitus ihan kaikelle? Tietenkin lähes jokaisesta kuolleesta jää enemmän tai vähemmän vaikutusta ja muistoja elämään jääneille. Mutta onko sillä tarpeeksi vaikutusta loppupeleissä? Mene ja tiedä.

En ole koskaan ajatellut että elämällä olisi mitään muuta tarkoitusta kuin vain elää.

Se riippuu lähtökohdista ja elämän kehityskaaresta.

En ole vielä oivaltanut. Ikää kohta 30. Mun elämälläni tuskin tulee olemaan minkäänlaista tarkoitusta. Olen halunnut kuolla 12-vuotiaasta asti.

Uskon Jumalaan. Siinä on tavallaan järki, miksi olla täällä.

Toisaalta ja ihan Jumalankin taholta tarkoitus on lisääntyminen ja omien geenien jatkaminen. Siinä en ole kunnolla onnistunut. Nyt jo liian vanha.

Mikä siinä geenien jatkamisessa on niin tärkeää? Ei ainakaan mun suvun geenit niin hyviä ole, että niitä kannattaisi jatkaa. Ihan vaan siksikö niin pitäis tehdä, kun Jumala käskee? Jumala käskee että elämän tarkoitus on se mitä Jumala käskee? Miten pääsen Jumalaksi ?

Elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin lisääntyä ja toivon mukaan tehdä jollakin tavalla jotakin ihmiskuntaa mullistavaa. Jos jokin muuta väittää niin valehtelee itselleen.