Sosiaalinen ihminen ei halua kavereita

Miten voi olla sosiaalinen, jos ei halua kavereita? Eihän ihminen silloin ole sosiaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla sosiaalinen, jos ei halua kavereita? Eihän ihminen silloin ole sosiaalinen.

On sellaisia ihmisiä, että puhuvat ihmisten kesken, ja ovat sosiaalisia mutta... Kavereita eivät ota elämäänsä.

Jakomielitautinen?

Kieltämättä minullakin vähän nousi kysymys, että mitä tässä aloituksessa ymmärretään sosiaalisuudella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla sosiaalinen, jos ei halua kavereita? Eihän ihminen silloin ole sosiaalinen.

On sellaisia ihmisiä, että puhuvat ihmisten kesken, ja ovat sosiaalisia mutta... Kavereita eivät ota elämäänsä.

Eiks kaverisuhteet muodostu ihan "ottamatta" jos vain tarpeeksi synkkaa?

Täytyykö asiaan liittyä jotain epämääräistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla sosiaalinen, jos ei halua kavereita? Eihän ihminen silloin ole sosiaalinen.

On sellaisia ihmisiä, että puhuvat ihmisten kesken, ja ovat sosiaalisia mutta... Kavereita eivät ota elämäänsä.

Puhelias ei ole sama kuin sosiaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla sosiaalinen, jos ei halua kavereita? Eihän ihminen silloin ole sosiaalinen.

On sellaisia ihmisiä, että puhuvat ihmisten kesken, ja ovat sosiaalisia mutta... Kavereita eivät ota elämäänsä.

Puhelias ei ole sama kuin sosiaalinen.

Totta totta.. . mutta sosiaalisesti vetäytynyt harvemmin on yleisesti kovin puhelias.

Minä olen sosiaalinen ja puhelias, mutta introvertti, enkä usein halua ketään käymään tai nähdä, vaikka ystävistäni kovasti pidänkin. Sitten kun taas tuntuu siltä, että jaksan, niin todellakin lähden lärpättämään ja viihtymään ystävieni kanssa jonnekin ja jopa pyydän käymään, kun tunne on oikea. Ihmiset ovat erilaisia.

Voihan sitä viihtyä ihmisten seurassa ja jutustella, mut kaveeraaminen vaatii jo vähän enempi yhteistä mielenkiintoa samoihin asioihin. Jos nyt vaan ei ole samantyylisiä ihmisiä sitten. Hienotunteinen osaa kuitenkin käyttäytyä, vaikkei kaveriksi jotakuta haluaisikaan.

Minä olen melkein aina yksin. Voin kuitenkin jutella vaikka tuntemattomille kaupungilla, moni näyttää kaipaavankin juttuseuraa. En saa siitä kuitenkaan oikein mitään muuta kuin tunteen, että olen olemassa ja kelpaan seuraan, voin auttaa monia jollain tavalla.

Itse ehkä rasitun eikä ole tukiverkkoja, jos joskus tarvitaan. Viihdyn aika hyvin yksin, usein seura rasittaa ja häiritsee harrastuksia. En pidä aikatauluista, olen aika köyhä joten joudun tinkimään perustarpeista, että voin esim. mennä ulos syömään ystävien kanssa, elokuviin tmv. En aina jaksa senkään takia.

Yksinäisyys on silti tuskaa. On ihmisiä ja ystäviä, mutta ei ketään, jonka kanssa olla ja jakaa asioita oikeasti. Osaan sentään small talkin, olen ihan sanavalmis ja aidosti iloinenkin yleensä seurasta ja juttelijoista, onhan se piristävääkin ja harvinainen poikkeus päiviini, usein kun menee vaikka viikko puhumatta juuri mitään.

Haluaisin ehkä sellaisen ystävän, jonka kanssa voi olla oma itsensä ja joka ehtisi tavata useammin kuin kerran vuodessa. Etten tuntisi, että häiritsen, jos kerron asioitani enkä vain kuuntele. Joka ei siis jatkuvasti keskeytä minua ja oli liian kiireinen. Kun näitä ei oikein ole, olen siis yksin. Tekee se vähän katkeraksi ja tulee ulkopuolisuuden tunne, joka taas tekee varautuneeksi. Taustalla mm. koulukiusaamista ym., mikä tekee vaikeaksi luottaa. Joskus tutustunkin jopa aika helposti ihmisiin, mutta olen saanut usein pettyä. Siksi en oikein jaksa enää.