Lue keskustelun säännöt.
tarvitsen reflektointiapua suhteen jatkumisen suhteen
kolmen yh
06.04.2018 |
Olen eronnut yli neljäkymppinen nainen kahden teinin ja yhden leikki-ikäisen äiti. Reilun vuoden ajan minulla on ollut suhde samanikäisen lapsettoman miehen kanssa. Nyt olen alkanut pohtimaan haluanko jatkaa tätä suhdetta, ja tarvitsisin av-ihmisten apua hahmottaakseni selkeämmin ongelmani.
Eli jossain mieleni sopukoissa pelkään, että olen oikeasti kohtuuton odotusteni suhteen ja, että minun pitää oikeasti vain nauttia hetkestä ja olla onnellinen siitä mitä minulla jo on. Miesystäväni on sympaattinen, jalat maassa, no nonsens tyyppinen ihminen. Meillä on todella hyvää seksiä, mikä saikin minut alunperin ihastumaan häneen. Tykkäämme molemmat kävelyistä ja ruuanlaitosta ja silloin tällöin hyvästä juomasta.
Se missä tökkii on romanttisuuden puute. Minä tykkään kosketella ja kainaloitua ja pitää käsistä, hän kyllä antaa minun tehdä näitä, mutta ei tee aloitteita itse. Näemme noin kaksi kertaa viikossa. Muutoin kommunikoimme whatsupp´n kautta. Varsinkin alussa viestittely oli todella vilkasta ja huumoripitoista. Nykyisin hiljaisempaa (mikä on kai ihan normaalia ajan mittaan), ja enemmän minun puoleltani, hänen puoleltaan enemmän sydämiä yms. Minä olen se joka yleensä ehdottaa tapaamisia, kutsuu syömään ja järjestää jotain hauskaa tekemistä yhdessä.
Olen kertonut hänelle, että kaipaisin häneltä aktiivisempaa kiinnostusta minuun, haluan nähdä että hän ajattelee minua ja pitää minua tärkeänä. Hän kyllä vakuuttaa näitä kun kysyn, mutta minulle se ei nyt tunnu riittävän. Yksi vaikea aspekti suhteessamme on minun lapseni. Hän tulee todella hyvin toimeen teinieni kanssa, mutta nuorimman kanssa on vaikeaa. Nuorimmaiseni onkin hyvin läsnäoleva ja melkoisen vaativa persoonallisuus, joka saa minutkin välillä todella kireäksi. Mutta en kestä sitä kun miesystäväni kritisoi nuorintani. Tai siis kestän silloin kun voimme puhua siitä kahdestaan, mutta en kestä sitä, että hän hermostuu lapselle suoraan.
Hän on ollut tosin vasta lyhyen aikaa oikeasti meillä kotonamme läsnä, joten tottumista on puolin ja toisin. Miesystäväni itse ajattelee suhteensa lapseeni paranevan ajanmittaan, mutta itse kaipaisin häneltä hieman analyyttisempaa ja kiinnostuneempaa otetta asian suhteen. En ole nyt kutsunut häntä muutamaan viikkoon syömään meille ihan vain säästääkseni itseäni ylimääräiseltä stressiltä. Näemme sitten vieläkin vähemmän ja minustaa tuntuu että vain etäännyn hänestä. Olen totaali yh (muutamia päiviä vuodessa lukuunottamatta).
Miltä kuulostaa. Jatkaisinko ja pitäisin tätä tällaisena kevytsuhteena ilman liikoja tulevaisuuden suunnitteluja ja nauttisin ajoittaisesta hyvästä seksistä ja mukavista kävelyistä. Vai lopettaisinko, koska ei ole hänenkään suhteensa reilua, että jatkuvasti kuitenkin kaipaan jotain enemmän...
Apua
Kommentit (16)
Lopettaisin suhteen, oma lapsi menisi edelle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten sitten olette aiemmin tapailleet niin että lapsi ei ole ollut läsnä, jos olet totaali-yh?
Vierailija kirjoitti:
Lopettaisin suhteen, oma lapsi menisi edelle
Totta. Oma lapsi menee ilman muuta edelle, mutta kai on aika normaalia, että uuteen tilanteeseen kestää kaikkien tottua. Ehkä mies on oikeassa, ja ongelma häviää ajan myötä. Ja toisaalta heillä on suurimman osan ajasta ihan ok ellei jopa kivaa keskenään. Lapsi tykkää kun mies tykkää riehua ja kutitella ja puhua ihan höpöhöpö kakkajuttuja. Mutta sitten kun lapsi riehaantuu liikaa tai hermostuu, hermostuu myös mies eikä hänellä ole lainkaan psykologista silmää selvittää tilannetta.
Ja mitä jos jatkaisnkin niin, että mies olisi todella vähän perheessäni läsnä?
Lopettaisin suhteen. Silloin kun on oikea ihminen osunut kohdalle oikeaan aikaan ei tarvitse miettiä.
Tsemppiä!
Nimim Vasta reilu 40-vuotiaana sen oikean tavannut ja sitä ennen aina reflektointiapua tarvinnut
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten olette aiemmin tapailleet niin että lapsi ei ole ollut läsnä, jos olet totaali-yh?
Isoveljet ovet olleet lapsenvahteina, tai nuorin on ollut äitini luona yökylässä. Nyt nuorin ei halua enää mennä äitini luokse, enkä halua liian usein rasittaa vanhempia lapsia. Silloin tällöin onnistuu. Ja usein meillä on molemmilla maanantaisin vapaata töistä, jolloin voimme viettää useamman tunnin yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä taida palstalta selvitä.. Koita puhua miehen kanssa, jos ei vastakaikua tule, tuskin tulee myöhemminkään. Ehkä pieni tauko, annat miehen tehdä aloitteita, jollei aktivoidu niin ehkä se on sitten siinä? Jos hyvä tyyppi on tullut vastaan niin ehkä hetki kuitenkin kannattaa tuumia tilannetta ennen ratkaisua
Koetko sitten, että kun mies ei osoita huomiointia sinulle millään tavalla, että olet hänelle vain mukava järjestely eikä hän sitten muuten kaipaa juuri sinua, on halunnut "mukavan akan" kainaloon ja saanut sellaisen, mutta sitten et muuten kiinnosta häntä tarpeeksi kun ei jaksa huomioda?
Vai onko vielä mahdollisuus, että hänellä on oma tapansa osoittaa se, jos välittää jostakusta tai sitten hän vaan on pökkelö, joka ei sellaista osaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lopettaisin suhteen. Silloin kun on oikea ihminen osunut kohdalle oikeaan aikaan ei tarvitse miettiä.
Tsemppiä!
Nimim Vasta reilu 40-vuotiaana sen oikean tavannut ja sitä ennen aina reflektointiapua tarvinnut
Oih. Tähän haluaisin uskoa. Että jossain olisi se ihminen, jonka kanssa palaset vain loksahtavat paikoilleen. Jossain vain epäilen todella paljon tämän mahdollisuutta. Olen aina ollut sellainen järkevä rakastuja. Ihastun mielenkiintoiseen ihmiseen ja tavallaan opettellen rakastamaan sitä toista. Ja tähän asti tämä on ollut ok, mutta huomaan aina kaipaavani sitä jotain. Ja toisaalta taas pitävänyt tätä kaipuuta lapsellisena hömpötyksenä. Ja vaikka pärjään ihan hyvin itsekseni, kaipaan ihan mahdottomasti sellaista läheistä ihmissuhdetta. Pelkään jääväni yksin...
Miten te tapasitte toisenne?
Vierailija kirjoitti:
Koetko sitten, että kun mies ei osoita huomiointia sinulle millään tavalla, että olet hänelle vain mukava järjestely eikä hän sitten muuten kaipaa juuri sinua, on halunnut "mukavan akan" kainaloon ja saanut sellaisen, mutta sitten et muuten kiinnosta häntä tarpeeksi kun ei jaksa huomioda?
Vai onko vielä mahdollisuus, että hänellä on oma tapansa osoittaa se, jos välittää jostakusta tai sitten hän vaan on pökkelö, joka ei sellaista osaa?
Luulen, että ennemminkin jälkimmäinen. Hän sanoi jo alussa, ettei ole romanttinen tai anna hirveästi huomiota. Ta-daa! Olen siis vaaleanpunaisin lasein edennyt tässä suhteessa. Jotenkin kuvitellut pystyväni tyytymään ja ehkä, että hän jopa jollain tavalla hieman muuttuisi tai toimisi toisin kuin entisissä suhteissaan... Voi ei.
Tämä tuntuu näin kirjoitettuna niin selvältä, mutta samalla tuntuu ihn hirveän kurjalta ajatukselta hyvästellä tämä suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kolmen yh kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopettaisin suhteen. Silloin kun on oikea ihminen osunut kohdalle oikeaan aikaan ei tarvitse miettiä.
Tsemppiä!
Nimim Vasta reilu 40-vuotiaana sen oikean tavannut ja sitä ennen aina reflektointiapua tarvinnutOih. Tähän haluaisin uskoa. Että jossain olisi se ihminen, jonka kanssa palaset vain loksahtavat paikoilleen. Jossain vain epäilen todella paljon tämän mahdollisuutta. Olen aina ollut sellainen järkevä rakastuja. Ihastun mielenkiintoiseen ihmiseen ja tavallaan opettellen rakastamaan sitä toista. Ja tähän asti tämä on ollut ok, mutta huomaan aina kaipaavani sitä jotain. Ja toisaalta taas pitävänyt tätä kaipuuta lapsellisena hömpötyksenä. Ja vaikka pärjään ihan hyvin itsekseni, kaipaan ihan mahdottomasti sellaista läheistä ihmissuhdetta. Pelkään jääväni yksin...
Miten te tapasitte toisenne?
Yritän vastata paremmin koneelta viikonlopun aikana,jos ehdin.
Minua harmittaa nyt, kuinka olenkaan ollut tyhmä ja sokea. Tämä suhde ei ole ollenkaan ruusuilla tanssimista, koska elämä ei ole, mutta kaikki turha vääntö, pohdiskelu, odottelu, turhat toiveet ja pettymykset, tulkinta ja ylitulkinta ovat kaikki poissa.
Juttele miehen kanssa. Kerro rehellisesti toiveesi ja huolesi. Hän ei ole ajatustenlukija ja lasten kanssa on toisinaan tai useinkin vaikeaa, jopa itsellä. Voi olla,että keskustelu johtaa lopulta siihen, että eroatte,mutta myöhemmin huomaat sen olleen oikean ratkaisun jos niin käy. Mikäli hänellä on osaamista ja halua kuunnella saatte suhteen uudelle tasolle.
kolmen yh kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koetko sitten, että kun mies ei osoita huomiointia sinulle millään tavalla, että olet hänelle vain mukava järjestely eikä hän sitten muuten kaipaa juuri sinua, on halunnut "mukavan akan" kainaloon ja saanut sellaisen, mutta sitten et muuten kiinnosta häntä tarpeeksi kun ei jaksa huomioda?
Vai onko vielä mahdollisuus, että hänellä on oma tapansa osoittaa se, jos välittää jostakusta tai sitten hän vaan on pökkelö, joka ei sellaista osaa?
Luulen, että ennemminkin jälkimmäinen. Hän sanoi jo alussa, ettei ole romanttinen tai anna hirveästi huomiota. Ta-daa! Olen siis vaaleanpunaisin lasein edennyt tässä suhteessa. Jotenkin kuvitellut pystyväni tyytymään ja ehkä, että hän jopa jollain tavalla hieman muuttuisi tai toimisi toisin kuin entisissä suhteissaan... Voi ei.
Tämä tuntuu näin kirjoitettuna niin selvältä, mutta samalla tuntuu ihn hirveän kurjalta ajatukselta hyvästellä tämä suhde.
Hmm, no varmaan joudut hyväksymään miehen jotain piirteitä semmoisina että "se nyt vaan on tuommoinen". Mutta siis yleensä toisen huonot puolet ovat itselle ok suhteessa, jos ne hyvät puoletkin on hyvällä mallilla. Mitkä siis hyvistä puolista ei nyt sit ole tarpeeksi hyvin ja onko ne todella tärkeitä asioita suhteen kannalta? Ainakin sun teksti on kuitenkin sellaista aikuista pohdintaa, että et ole miestä jonkun ihan lillukanvarsien takia hylkäämässä, mutta silti kuitenkin on kysymykset auki, kuten sanoitkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
kolmen yh kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopettaisin suhteen. Silloin kun on oikea ihminen osunut kohdalle oikeaan aikaan ei tarvitse miettiä.
Tsemppiä!
Nimim Vasta reilu 40-vuotiaana sen oikean tavannut ja sitä ennen aina reflektointiapua tarvinnutOih. Tähän haluaisin uskoa. Että jossain olisi se ihminen, jonka kanssa palaset vain loksahtavat paikoilleen. Jossain vain epäilen todella paljon tämän mahdollisuutta. Olen aina ollut sellainen järkevä rakastuja. Ihastun mielenkiintoiseen ihmiseen ja tavallaan opettellen rakastamaan sitä toista. Ja tähän asti tämä on ollut ok, mutta huomaan aina kaipaavani sitä jotain. Ja toisaalta taas pitävänyt tätä kaipuuta lapsellisena hömpötyksenä. Ja vaikka pärjään ihan hyvin itsekseni, kaipaan ihan mahdottomasti sellaista läheistä ihmissuhdetta. Pelkään jääväni yksin...
Miten te tapasitte toisenne?
Yritän vastata paremmin koneelta viikonlopun aikana,jos ehdin.
Minua harmittaa nyt, kuinka olenkaan ollut tyhmä ja sokea. Tämä suhde ei ole ollenkaan ruusuilla tanssimista, koska elämä ei ole, mutta kaikki turha vääntö, pohdiskelu, odottelu, turhat toiveet ja pettymykset, tulkinta ja ylitulkinta ovat kaikki poissa.Juttele miehen kanssa. Kerro rehellisesti toiveesi ja huolesi. Hän ei ole ajatustenlukija ja lasten kanssa on toisinaan tai useinkin vaikeaa, jopa itsellä. Voi olla,että keskustelu johtaa lopulta siihen, että eroatte,mutta myöhemmin huomaat sen olleen oikean ratkaisun jos niin käy. Mikäli hänellä on osaamista ja halua kuunnella saatte suhteen uudelle tasolle.
Kiitos vastauksestasi.
Olen tästä samasta asiasta puhunut hänelle jo aikaisemminkin. Pohdin näitä samoja asioita, mitä tännekin olen kirjoittanut ja jopa pohtinut ääneen eron mahdolisuutta näistä johtuen. Hän vaikutti ymmärtäväiseltä ja myönsi ymmärtävänsä kaipuuni. Toisella kertaa kysyin häneltä, että pyytäisikö hän minua useammin ulos tai muuta vastaavaa jos minulla ei olisi näitä lapsia. Ja hän myönsi niin tekevänsä. Pyysinkin häntä toimimaan ikäänkuin olisin lapseton vaikka sitten useimmiten joutuisinkin sanomaan ettei minulle käy. Mutta ainakin tietäisin hänen ajattelevan minua. Ei hän sitten kuitenkaan muuttanut toimintatapojaan.
Onneksi minulla on taas harvinainen lapseton ilta kahdestaan hänen kanssaan huomenna, joten aijon ottaa nämä minua vaivaavat asiat taas puheeksi.
Taidan olla vain niin sopeutuvainen ja myötäilevä persoona, että minun on liian helppoa siirtää omat tarpeeni jonnekin pois...
Mielelläni kuulen lisää tästä suhteestasi lisää, jospa se auttaisi hahmottamaan omia toimintatapojani paremmin.
Vierailija kirjoitti:
kolmen yh kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koetko sitten, että kun mies ei osoita huomiointia sinulle millään tavalla, että olet hänelle vain mukava järjestely eikä hän sitten muuten kaipaa juuri sinua, on halunnut "mukavan akan" kainaloon ja saanut sellaisen, mutta sitten et muuten kiinnosta häntä tarpeeksi kun ei jaksa huomioda?
Vai onko vielä mahdollisuus, että hänellä on oma tapansa osoittaa se, jos välittää jostakusta tai sitten hän vaan on pökkelö, joka ei sellaista osaa?
Luulen, että ennemminkin jälkimmäinen. Hän sanoi jo alussa, ettei ole romanttinen tai anna hirveästi huomiota. Ta-daa! Olen siis vaaleanpunaisin lasein edennyt tässä suhteessa. Jotenkin kuvitellut pystyväni tyytymään ja ehkä, että hän jopa jollain tavalla hieman muuttuisi tai toimisi toisin kuin entisissä suhteissaan... Voi ei.
Tämä tuntuu näin kirjoitettuna niin selvältä, mutta samalla tuntuu ihn hirveän kurjalta ajatukselta hyvästellä tämä suhde.
Hmm, no varmaan joudut hyväksymään miehen jotain piirteitä semmoisina että "se nyt vaan on tuommoinen". Mutta siis yleensä toisen huonot puolet ovat itselle ok suhteessa, jos ne hyvät puoletkin on hyvällä mallilla. Mitkä siis hyvistä puolista ei nyt sit ole tarpeeksi hyvin ja onko ne todella tärkeitä asioita suhteen kannalta? Ainakin sun teksti on kuitenkin sellaista aikuista pohdintaa, että et ole miestä jonkun ihan lillukanvarsien takia hylkäämässä, mutta silti kuitenkin on kysymykset auki, kuten sanoitkin.
Hm. Ehkä tässä on taustalla se, että tämä on ensimmäinen suhde, jonka ei ikäänkuin tarvitse johtaa sen kummempaan. Tarkoitan siis sitä, että tähän asti olen tarkastellut suhteitani sen suhteen, että voinko rakentaa loppuelämän yhteisen elämän tämän ihmisen kanssa, olla yhdessä vanhempia, olla perhe, tukea toista elämänmyrskyissä. Nyt kun olen tuon perheen jo saanut ja kokenut sen yhdessä rakentamisen ja vanhempina olon, en oikein enää tiedä mitä odottaa suhteelta.
En halua muuttaa yhteen kenenkään kanssa niin pitkään kun minulla on vielä lapsia kotona asumassa. Kumppanuus jotenkin huipentuu minun silmissäni vanhemmuuteen. Missä minun tähtäimeni on. Tai siis meidän. Tarvitaanko sellaista edes.
Miesystäväni parhaimpia puolia ovat juuri sellainen rauhallisuus eikä tavoittele liian suuria unelmia. Seksi on elämäni parasta. Tykkää luonnosta. Voidaan jutella linnuista ja yritetään tunnistaa kasveja. Valokuvataan jonkin verran molemmat. Tykkää myös lukea. Huumori on meillä usein hyvinkin samanlaista ironista ja hieman mustaa.
Toisaalta on hieman sellainen grumpy old man, mutta toistaiseksi en ole liikaa äärsyyntynyt hänen marmatuksestaan, se pysyy kuitenkin sellaisella pinttasolla. Toisaalta kyllä hieman harmittaa ettei hänen kanssaan synny sellaista analyytisempaa keskustelua, mutta sitä voin saada muualtakin... Haluaisin siis ensisijaisesti enemmän sellaista rakkauden paloa tai edes ihastusta hänen puoleltaan. Sellaista, että se näkyisi ja tuntuisi. Nyt luotan kyllä hänen sanaansa että hän näin tuntee, mutta tuntuu välillä typerältä kun lähettelen viestejä ja niihin vastataan vasta paljon myöhemmin (vaikkei ole tehnyt muuta kuin katsellut telkkaria esim.) tai kun näen hänet yllättäen jossain ja ilahtuneena menen halaamaan ja hän vastaa siihen jotenkin velvollisuuden tuntoisesti, hieman liian hillitysti. Tuntuu kuin joutuisin pidättelemään itseäni rakkaudenosoituksissani, vaikka mieleni tekisi heittäytä (välillä, ei todellakaan jatkuvasti) sellaiseen ihanaan nössöhuumaan :) Koska jos en pidättele, tuntuu minusta pidemmän päälle hölmöltä. En saa sellaista vastakaikua kuin mitä kaipaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeahan sitä täältä on kommentoida. Kerrot asioista ja ilmiöistä, joiden vakavuuteen on vaikea ottaa täältä kantaa.
Mietin vain sitä, että sinulla on hyvin ristiriitaiset odotukset. Toisaalta haluat suhteen pysyvän erillisenä, mutta silti kaipaat toiselta heittäytymistä ja vakavaa rakastumista tai muuten vastaavaa itsensä ylittämistä, jos kerran puhutaan hiukan jähmeästä miehestä. Miten ajattelit sovittaa nämä asiat yhteen?
Toisaalta, et kerro lainkaan riittävästi. Haihattelet tuntemuksissa samaan aikaan, kun et edes kerro nuorimmaisen ikää ja sukupuolta ja reagointitapoja komentamiseen tai aikuisen hermostumiseen. Niillä on tosi paljon merkitystä tilanteen jatkumiselle.
Siitä asiasta en osaa sanoa mitään, miten noin nuori lapsi suhtautuisi siihen, että kevytpoikaystävä seuraa toistaan. Itse olen kuitenkin häkeltyneenä teininä seurannut isäni seikkailuja. Kyllähän ajatukseen tottui, että tässä nyt testataan naiskunnan riittoisuutta. Ja otti opiskelun kannalta, minkälaisia kaikkia kuvioita oikein piisaa. Mutta hän oli kuitenkin etäisä, joten oli helppo ottaa asia viihteen kannalta. Jos äidilläni olisi hypännyt miehiä kotona, olisin ollut ihan toisella tapaa ahdistunut, koska olisi ollut koko ajan pelko, että joku sietämätön kolli alkaa pitää meillä majaa ja komennella minua ymmärtämättä ja tuntematta minua oikeasti lainkaan.
Ja vaikka näin onkin, niin silti mietin, että riittävän nuori lapsi voi hyötyä parisuhteestasi, ja ihastua uuteen isänkuvatukseen. Ja silloin teet väärin roikottaessasi tyyppiä hänen hollillaan, vaikka ajattelet lempata tämän. Missä oikea isä on ja mikä suhde nuorimmaiseen?
Vierailija kirjoitti:
Vaikeahan sitä täältä on kommentoida. Kerrot asioista ja ilmiöistä, joiden vakavuuteen on vaikea ottaa täältä kantaa.
Mietin vain sitä, että sinulla on hyvin ristiriitaiset odotukset. Toisaalta haluat suhteen pysyvän erillisenä, mutta silti kaipaat toiselta heittäytymistä ja vakavaa rakastumista tai muuten vastaavaa itsensä ylittämistä, jos kerran puhutaan hiukan jähmeästä miehestä. Miten ajattelit sovittaa nämä asiat yhteen?
Toisaalta, et kerro lainkaan riittävästi. Haihattelet tuntemuksissa samaan aikaan, kun et edes kerro nuorimmaisen ikää ja sukupuolta ja reagointitapoja komentamiseen tai aikuisen hermostumiseen. Niillä on tosi paljon merkitystä tilanteen jatkumiselle.
Siitä asiasta en osaa sanoa mitään, miten noin nuori lapsi suhtautuisi siihen, että kevytpoikaystävä seuraa toistaan. Itse olen kuitenkin häkeltyneenä teininä seurannut isäni seikkailuja. Kyllähän ajatukseen tottui, että tässä nyt testataan naiskunnan riittoisuutta. Ja otti opiskelun kannalta, minkälaisia kaikkia kuvioita oikein piisaa. Mutta hän oli kuitenkin etäisä, joten oli helppo ottaa asia viihteen kannalta. Jos äidilläni olisi hypännyt miehiä kotona, olisin ollut ihan toisella tapaa ahdistunut, koska olisi ollut koko ajan pelko, että joku sietämätön kolli alkaa pitää meillä majaa ja komennella minua ymmärtämättä ja tuntematta minua oikeasti lainkaan.
Ja vaikka näin onkin, niin silti mietin, että riittävän nuori lapsi voi hyötyä parisuhteestasi, ja ihastua uuteen isänkuvatukseen. Ja silloin teet väärin roikottaessasi tyyppiä hänen hollillaan, vaikka ajattelet lempata tämän. Missä oikea isä on ja mikä suhde nuorimmaiseen?
ouh, tulipa paljon asiaa ja kysymyksiä.
Totta, minulla on hyvin ristiriitaiset odotukset. En ota selvää itsestänikään, joten miten voisin edes olettaa toisen toimivan jotenkin selkeästi. Mun ideaaliini kuuluisi mm tällaista: molemmat asuvat omillaan, mutta niinkuin minä välilä yllätän hänet tulemalla lyhyellä varoitusjalla hänen luokseen kun tuli mahdollisuus, niin hänkin välillä yllättäisi tulemalla luokseni ilman erillistä kutsua. Mutta kuten kirjoitit, hän on mitä ilmeisimmin sellaine jähmeä mies. Pystynkö hyväksymään hänet sellaisenaan ja joudunko tukahduttamaan jonkin tärkeän kaipuun itseltäni. En tiedä. Sitä yritän selvittää. Sen ainakin tiedän, että mitä harvemmin näemme, sitä enemmän pettymyksiä joudun kohtaamaan. Asumme noin 10 min pyörämatkan päässä toisitamme, joten välimatka on mitätön. Toisaalta hän joutuu heräämään todella varhain töihin (neljältä) mistä johtuen vuorokausirytmimme ovat hyvin erilaiset arkisin.
Nuorimmaiseni on 5v tyttö. Hän on tempperamenttinen ja itsepäinen. Toisaalta myös hyvin valloittava ja fiksu ja luova. Koska vanhemmat veljet ovat niin paljon vanhempia (15 ja 18) on hän kasvanut ikäänkuin ainoana lapsena, saanut aina paljon huomiota ja toisaalta käynyt nyt vanhempana useamman ihmisen hermoille. Johtuen vaikeasta elämäntilanteesta olen taatusti antanut hänelle liian paljon periksi mikä ei ole ainakaan helpottanut hänen persoonaansa. Komentaminen ei oikein toimi hänen kohdallaan, pistää jarrut lukkoon heti. Mutta välillähän sitä kertakaikkiaan joutuu komentamaan, usein sitten turhautuneena suutun, jolloin hän jatkaa rajojen hakemista tai tulee todella surulliseksi. Kaipaa hirveästi hyväksyntää ja huomiota, jollei hyvällä niin sitten pahalla...
En ikinä altistaisi lapsiani millekään poikaystävien kavalkadille! Minulla on ollut muutamia tapailuja eron jälkeen, mutta niitä lapseni eivät kohdanneet. Yksi on jäänyt ihan vain ystäväksi mukaan ja hän on kuin kuka tahansa ystävä välillä syömässä, tai käydään yhdessä eläintarhassa tai muuta vastaava, mutta ei ole ollut öitä. Miesystäväni toin kotiin ja esittelin lapsille vasta yli puolen vuoden tapailun jälkeen.
Kukaan ei ole ottamassa isän paikkaa missään tapauksessa. Ja jos miestä tulisi edes mielensopukoissa mieleen kuvailla kuvatukseksi, niin en jatkaisi yhtään pidemmälle! Hyviä, tärkeitä aikuisia ei taas mielestäni voi lapsen elämässä olla liikaa. Lapsillani on niin hyvä kuin vain olosuhteiden mukaan voi olla suhde isäänsä. Isänsä asuu ulkomailla.
up