Lue keskustelun säännöt.
"No mut sähän olet kaunis!" - en haluaisi enää kuulla tätä, koska en halua että kaunis olo on onnellisuuteni edellytys
25.03.2018 |
Minulla on ruumiinkuvan häiriö, eli kärsin pahasta ulkonäköobsessiosta, epävarmuudesta ja pakko-oireisen häiriön kaltaisista oireista (esim. tarkistelen jatkuvasti peilistä miltä näytän ja välttelen sosiaalisia tilanteita). En ole koskaan elämässäni tuntenut itseäni kauniiksi ja olen kärsinyt siitä valtavasti, koska olen kasvanut perheessä, jossa ulkonäköä on arvostettu ja arvosteltu todella paljon.
Kun joskus kerron ihmisille sairaudestani, yleisin kommentti on: "No mutta sinähän olet nätti/kaunis/hyvännäköinen!" Ja totta kai se tuntuu kivalta. Mutta kun kääntöpuolena on se, että alan taas kommentin jälkeen enemmän fiksoitua ulkonäköön ja minulle tulee paineita siitä, että minun pitää 1. olla hyvännäköinen 2. tuntea olevani hyvännäköinen.
Vähän aikaa sitten minut lisättiin "Jokainen on kaunis" -Facebook-ryhmään ja aloin miettiä, että eihän tuo ajattelutapa edes ole mielestäni millään tavalla voimauttavaa. Kauneus on katsojan silmässä kyllä, mutta kun ajatellaan länsimaista kauneuskäsitystä, eli juuri sitä mistä itsekin kärsin, niin kyllä siinä jonkinlainen yleinen silmänmiellyttämisjärjestys on olemassa. Turha väittää, että vaikka katugallupeissa jokainen arvosteltaisiin yhtä kauniiksi.
Onko oikeasti voimauttavaa, että jokaiselle tyrkytetään ajatusta "Sinäkin olet kaunis"? Siis totta kai laajassa mielessä - voi olla persoonallisen kaunis ja kaunis ihminen - mutta jos puhutaan tuosta länsimaisesta kauneuskäsityksestä. Tuosta puheesta tulee olo, että on onnellisuuden edellytys, että tuntee itsensä kauniiksi. Minä en halua ajatella noin. Haluan olla onnellinen, vaikka en olisikaan tyytyväinen ulkonäkööni.
Tiedän ihan eletyn elämäni perusteella, etten todellakaan ole kaunis. Jos olen hyvännäköisen siskoni tai kaverini kanssa liikkeellä, miehet eivät todellakaan lähesty minua. Olen aina jäänyt siskojeni varjoon. Kyllä minua on kehuttu, mutta kaikki kehujat ovat olleet kavereitani, sukulaisia, miehen kavereita ja loput ulkomailla myyjiä yms., oma lehmä ojassa, ja sellaisissa maissa, joissa kuuluukin kehua toisen ulkonäköä.
Kaverini tarkoittavat hyvää, mutta kun tiedän etteivät heidän sanansa ole totta, niin se tuntuu vain pahalta ja väkinäiseltä. Ja kun haluan myös päästä tästä pakkomielteestäni eroon.
Pystyykö joku samastumaan?
Kommentit (37)
Minullekin on "ehdotettu" tuollaista ruumiinkuvan häiriötä, mutta minusta tilanteeni on siitä erilainen, että olen oikeasti ruma mutta kaikki ei vain tiedä sitä, vaikka näkisivätkin minut. Koska ihmiset luulee, että mun kuuluu näyttää tältä. Ihmiset luulee, että ulkonäköni on kohtuullinen ja edustaa minua, mutta oikeasti olen väärältä tuntuvassa kehossa eikä kukaan koskaan näe omaa itseäni, ei vaikka tekisin mitä, koska vain ulkonäkö vaikuttaa siihen mikä muiden mielestä olen "oikeasti".
Jos sanon itseäni rumaksi, niin ihmiset kieltävät asian, mutta kun kerron millä tavalla olen ruma, niin he hiljenevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mullekin sanotaan että olen kaunis, älykäs ja hauska, mutta kaikki parisuhteeni epäonnistuvat, olen yksinäinen ja masentunut.
Nyt alan 4v jälkeen piristyä ja vähän suunnittelen elämää. Pääsiäisen aion viettää kahvilan terassilla auringossa. Muutoin mäkötän aina yksin. Työpaikka on ainoa hyvä asia.
Ulkonäöllä ei ole elämässä mitään väliä. Elinvoima ja vahvuus sekä mielenrauha, niitä tavoittelen
On klisee mutta niin totta, että kauneus on katoavaista. Jos sen ympärille rakentaa elämänsä, on varmasti onneton. Hyvä, että olet piristymässä - elinvoima, vahvuus ja mielenrauha välittyvät ulospäin, ne tuovat ihmiseen kerroksia ja kiinnostavuutta, ne paistavat ulospäin. Ulkonäkö on vain muutama ensimmäinen sekunti.
Vierailija kirjoitti:
Mullekin sanotaan että olen kaunis, älykäs ja hauska, mutta kaikki parisuhteeni epäonnistuvat, olen yksinäinen ja masentunut.
Nyt alan 4v jälkeen piristyä ja vähän suunnittelen elämää. Pääsiäisen aion viettää kahvilan terassilla auringossa. Muutoin mäkötän aina yksin. Työpaikka on ainoa hyvä asia.
Ulkonäöllä ei ole elämässä mitään väliä. Elinvoima ja vahvuus sekä mielenrauha, niitä tavoittelen
Ei tietenkään ulkonäöllä ole väliä... jos ei ole ruma.
Vierailija kirjoitti:
Minullekin on "ehdotettu" tuollaista ruumiinkuvan häiriötä, mutta minusta tilanteeni on siitä erilainen, että olen oikeasti ruma mutta kaikki ei vain tiedä sitä, vaikka näkisivätkin minut. Koska ihmiset luulee, että mun kuuluu näyttää tältä. Ihmiset luulee, että ulkonäköni on kohtuullinen ja edustaa minua, mutta oikeasti olen väärältä tuntuvassa kehossa eikä kukaan koskaan näe omaa itseäni, ei vaikka tekisin mitä, koska vain ulkonäkö vaikuttaa siihen mikä muiden mielestä olen "oikeasti".
Jos sanon itseäni rumaksi, niin ihmiset kieltävät asian, mutta kun kerron millä tavalla olen ruma, niin he hiljenevät.
Ruumiinkuvan häiriö on vain siitä ilkeä, että juuri tuo kuvaamasi ajatus on sen ytimessä. About jokainen sitä sairastava uskoo olevansa vain ruma eikä oikeasti sairas. Mutta oikeasti BDD:n ytimessä on ulkonäköobsessiot ja niiden ajatusten haittaavuus. Käyn asiaan vihkiytyneellä terapeutilla ja olen aktiivisena BDD-vertaistukiryhmässä.
Hauskaahan tässä on se, että enhän minä itsekään voi tietää, olenko oikeasti ruma vai väittääkö BDD:ni minulle niin... huoh. Mutta siksipä haluaisinkin elää ihan kokonaan välittämättä ulkonäöstä.
Ap
Voi tsiisus taas näitä aloituksia!! 😂 On teillä ongelmat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pystyn samaistumaan. Mää en enää oikein edes jaksa kenellekään puhua tai avautua näistä tunteista, koska en jaksa kuulla enää tuota sähän olet hirmu nätti -vastausta, sillä se on ohi pointin. Kyllä mä järjen tasolla tiedän olevani aivan normaalin näköinen ja varsinkin tiedän sen, että ulkonäkö ei tosiaankaan ole ihmisessä tärkeintä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että tunnen olevani niin ruma että on vaikea poistua kotoa. Se on mulle todellinen tunne ja vaikeuttaa mun elämää joskus paljonkin. Tunteiden ohittaminen ei ikinä tunnu hyvältä, etenkään silloin, kun yrittää avautua itselleen tosi vaikeasta asiasta läheiselle ihmiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullekin on "ehdotettu" tuollaista ruumiinkuvan häiriötä, mutta minusta tilanteeni on siitä erilainen, että olen oikeasti ruma mutta kaikki ei vain tiedä sitä, vaikka näkisivätkin minut. Koska ihmiset luulee, että mun kuuluu näyttää tältä. Ihmiset luulee, että ulkonäköni on kohtuullinen ja edustaa minua, mutta oikeasti olen väärältä tuntuvassa kehossa eikä kukaan koskaan näe omaa itseäni, ei vaikka tekisin mitä, koska vain ulkonäkö vaikuttaa siihen mikä muiden mielestä olen "oikeasti".
Jos sanon itseäni rumaksi, niin ihmiset kieltävät asian, mutta kun kerron millä tavalla olen ruma, niin he hiljenevät.
Ruumiinkuvan häiriö on vain siitä ilkeä, että juuri tuo kuvaamasi ajatus on sen ytimessä. About jokainen sitä sairastava uskoo olevansa vain ruma eikä oikeasti sairas. Mutta oikeasti BDD:n ytimessä on ulkonäköobsessiot ja niiden ajatusten haittaavuus. Käyn asiaan vihkiytyneellä terapeutilla ja olen aktiivisena BDD-vertaistukiryhmässä.
Hauskaahan tässä on se, että enhän minä itsekään voi tietää, olenko oikeasti ruma vai väittääkö BDD:ni minulle niin... huoh. Mutta siksipä haluaisinkin elää ihan kokonaan välittämättä ulkonäöstä.
Ap
Mäkin haluaisin vain päästää irti, mutta tämä ei päästä minua. Olen käynyt juttelemassa asiasta, mutta se ei erityisemmin auttanut. Ainut mitä haluaisin, olisi hyväksyä rumuus (koska se on todennäköisempää kuin muuttua ok näköiseksi). En haluaisi huijata itseäni että olen ok näköinen tms. vaan antaa sietämättömälle ulkonäölle luvan olla olemassa ja tavallaan hyväksyä ne kortit, jotka mulla tässä elämässä on. Mutta kun en voi mitään sille tunteelle, että täysin varoittamatta mun eri ihmiselle kuuluva naama vain käy kimppuun, kun satun katsomaan peiliin. Se hyökkää sieltä ilman että joudun itse vikoja etsimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus taas näitä aloituksia!! 😂 On teillä ongelmat!
Jos olisi mahdollista, niin lähettäisin sulle, kun siellä varmaan olisi positiivisempi vastaanotto.
(ei aloittaja)
Hei anteeksi, mutta miksi miinukset?
En ole trolli, vaan sairas.
Jos kertoisin, että minulla on syömishäiriö (joka minulla on myös ollut), en saisi samanlaista vastaanottoa.
Ei tulisi kommentteja tasoa "ei luoja hankkikaa elämä".
Tiesittekö, että BDD eli ruumiinkuvan häiriö on yksi mielenterveyden häiriöistä, jotka aiheuttavat eniten itsemurhia?
BDD kuulostaa ehkä asiasta tietämättömälle siltä, että Kim Kardashian ottaa tuhat selfietä päivässä, mutta kun oikeasti koko elämä kietoutuu tuon pakkomielteen ympärille, se ei ole hauskaa.
Kuulostaa ehkä vitsiltä, että olen käyttänyt elämästäni 7 vuotta terapiaan tuon takia, mutta se ei ole vitsi.
En tiedä miksi edes avasin keskustelun Vauvassa, kun vastaanotto on vain naurua.
Nauretaan toisen sairaudelle, joka tekee elämästä vittumaista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyn samaistumaan. Mää en enää oikein edes jaksa kenellekään puhua tai avautua näistä tunteista, koska en jaksa kuulla enää tuota sähän olet hirmu nätti -vastausta, sillä se on ohi pointin. Kyllä mä järjen tasolla tiedän olevani aivan normaalin näköinen ja varsinkin tiedän sen, että ulkonäkö ei tosiaankaan ole ihmisessä tärkeintä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että tunnen olevani niin ruma että on vaikea poistua kotoa. Se on mulle todellinen tunne ja vaikeuttaa mun elämää joskus paljonkin. Tunteiden ohittaminen ei ikinä tunnu hyvältä, etenkään silloin, kun yrittää avautua itselleen tosi vaikeasta asiasta läheiselle ihmiselle.
Tuo on hankala vastaus, koska sillä tarkoitetaan hyvää, mutta on ihan totta, että se on myös tunteiden sivuuttamista. Siitä tulee vähättelevä olo - että eihän sinulla ole oikeita ongelmia, miksi ihmeessä tuollaisia mietit. Se on vähän niin kuin sanoisi masentuneelle, että mitä sä oikein masennut, kun sullahan on hyvä työ, harrastuksia, ystäviä yms. Kun kyse on kuitenkin subjektiivisista tuntemuksista.
Ap
Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että kiitos tästä aloituksesta. Olen usein toivonut, että tästä ongelmasta voisi puhua anonyymisti jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka kärsii samasta vaivasta.
Voin sanoa, että tiedän tarkalleen mistä ap puhut. En ole sitä osannut häiriöksi vielä oivaltaa, mutta pakko-oireinen häiriöhän se on kun sitä alkaa miettimään. Olen aina ollut todella tietoinen itsestäni ja ulkonäöstäni. Minulla on samanlainen pakkomielle oman ulkonäköni jatkuvaan tarkkailuun ja se ainainen epävarmuus siitä, miltä näytän: näytänkö hyvältä, iljettävältä, epänormaalilta vai viehättävältä? Tämä epävarmuus on johtanut siihen, että vuosia takaperin se toisinaan jopa esti kokonaan ulos lähtemisen. Kun näin on tapahtunut, ahdistus on ollut niin suuri, että suorastaan tärisen, kun menen yksin ulos. Nykyään tilanne on jo huomattavasti parempi, joskin tämä häiriö on edelleen samanlaisena läsnä. Olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt kehittämään itseäni muilta osin, jotta minun ei tarvitsisi enää yhtälöittää omanarvontunnettani omaan ulkonäkööni. Olen menestynyt elämässäni ja kun kävelen tuolla kadulla ja nämä epävarmuuden hiipivät mieleeni (Mitä muut ajattelevat? Näytänkö iljettävältä?), pyrin keskittymään siihen, miten fiksu, älykäs, oikeudenmukainen ja elämässäni menestynyt olen. Tämä on yleensä auttanut ja vaikka pahin skenaarioni olisikin totta (että todentotta olisin ulkomuodoltani hirveä, lihava ja ruma), se on OK, sillä minussa on muutakin arvoa.
Objektiivisesti ajateltuna ja rationaalisesti ajatellen tiedän olevani huonoimmillaankin keskiverto ja parhaimmillaan kaunis. Siihen on auttanut se, että olen saanut paljon vahvistusta muilta (suoraan ja epäsuoraan, tyyliin kaverin kaveri on puhunut minusta). Saan myös suhteellisen paljon huomiota miehiltä. Ainoa ongelma tässä on se, että tiedän/tunne olevani suhteellisen kaunis vain silloin kun jokainen karva päässäni on laitettu oikein (meikkaan paljon). Siispä jatkuvasti tarkkailen itseäni. Koen sen aina olevan vain ns. tuulen suunnasta riippuvaista, olenko kulloisenakin hetkenä mukiinmenevä/ruma iljetys, jota osoitetaan kadulla/niin viehättävä, että sen tähden tuijotetaan.
Minäkään en haluaisi kauneuden olevan hyvänoloni edellytys. Valitettavasti olen kokeillut sitäkin, että en laita itseäni niin paljoa, en tarkkaile syömisiäni ollenkaan vaan annan painoni pysyä normaalipainossa, mutta tällöin tunnen itseni kelpaamattomaksi. Nytkin olen laihduttanut normalipainosta joitain kiloja ja tunnen heti itseni paremmaksi, koska tiedän näyttäväni paremmalta. Tulipas romaani! Tästä olisi hauska keskustella enemmänkin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenterveys ongelmat ovat moninaisia.
Yritä hankkia apua, lääkitys ja terapiaa.
Tee asioita jotka eivät vaadi ulkonäköön panostamista.
Ihminen joka ei rakasta itseään..ei pysty myöskään rakastamaan toista ihmist'ä
Vierailija kirjoitti:
Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että kiitos tästä aloituksesta. Olen usein toivonut, että tästä ongelmasta voisi puhua anonyymisti jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka kärsii samasta vaivasta.
Voin sanoa, että tiedän tarkalleen mistä ap puhut. En ole sitä osannut häiriöksi vielä oivaltaa, mutta pakko-oireinen häiriöhän se on kun sitä alkaa miettimään. Olen aina ollut todella tietoinen itsestäni ja ulkonäöstäni. Minulla on samanlainen pakkomielle oman ulkonäköni jatkuvaan tarkkailuun ja se ainainen epävarmuus siitä, miltä näytän: näytänkö hyvältä, iljettävältä, epänormaalilta vai viehättävältä? Tämä epävarmuus on johtanut siihen, että vuosia takaperin se toisinaan jopa esti kokonaan ulos lähtemisen. Kun näin on tapahtunut, ahdistus on ollut niin suuri, että suorastaan tärisen, kun menen yksin ulos. Nykyään tilanne on jo huomattavasti parempi, joskin tämä häiriö on edelleen samanlaisena läsnä. Olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt kehittämään itseäni muilta osin, jotta minun ei tarvitsisi enää yhtälöittää omanarvontunnettani omaan ulkonäkööni. Olen menestynyt elämässäni ja kun kävelen tuolla kadulla ja nämä epävarmuuden hiipivät mieleeni (Mitä muut ajattelevat? Näytänkö iljettävältä?), pyrin keskittymään siihen, miten fiksu, älykäs, oikeudenmukainen ja elämässäni menestynyt olen. Tämä on yleensä auttanut ja vaikka pahin skenaarioni olisikin totta (että todentotta olisin ulkomuodoltani hirveä, lihava ja ruma), se on OK, sillä minussa on muutakin arvoa.
Objektiivisesti ajateltuna ja rationaalisesti ajatellen tiedän olevani huonoimmillaankin keskiverto ja parhaimmillaan kaunis. Siihen on auttanut se, että olen saanut paljon vahvistusta muilta (suoraan ja epäsuoraan, tyyliin kaverin kaveri on puhunut minusta). Saan myös suhteellisen paljon huomiota miehiltä. Ainoa ongelma tässä on se, että tiedän/tunne olevani suhteellisen kaunis vain silloin kun jokainen karva päässäni on laitettu oikein (meikkaan paljon). Siispä jatkuvasti tarkkailen itseäni. Koen sen aina olevan vain ns. tuulen suunnasta riippuvaista, olenko kulloisenakin hetkenä mukiinmenevä/ruma iljetys, jota osoitetaan kadulla/niin viehättävä, että sen tähden tuijotetaan.
Minäkään en haluaisi kauneuden olevan hyvänoloni edellytys. Valitettavasti olen kokeillut sitäkin, että en laita itseäni niin paljoa, en tarkkaile syömisiäni ollenkaan vaan annan painoni pysyä normaalipainossa, mutta tällöin tunnen itseni kelpaamattomaksi. Nytkin olen laihduttanut normalipainosta joitain kiloja ja tunnen heti itseni paremmaksi, koska tiedän näyttäväni paremmalta. Tulipas romaani! Tästä olisi hauska keskustella enemmänkin :)
Pystyn samaistumaan oikeastaan kaikkeen mitä sanot! Jopa tuohon, että objektiivisesti ajateltuna tiedän olevani ainakin keskiverto, mutta silti pelko rumuudesta hiipii mieleen. Pelko ei ehkä niinkään ole se, olenko objektiivisesti ruma, vaan että ajattelevatko MUUT minun olevan ruma. Pahinta on epätietoisuus. Se ettei oikeastaan hahmota miltä näyttää.
Myös se, että saa paljon huomiota ulkonäöstään, voi käsittääkseni altistaa BDD:lle tai ainakin sen suuntaiselle oireilulle. Ja onhan se ihan loogista, koska silloin tottuu siihen, että ulkonäkö on tärkeä osa identiteettiä.
Ymmärrän myös hyvin tuon, että kelpaa vasta, kun jokainen karva on suorassa, on täydellisen treenattu jne. Sittenkin kaiken voi pilata yksi epäonnistunut kuva tai vaikka se, että minua ignorataan ja siskoni saa huomiota yms. Kehut selittelen aina tyylillä "Ei se sitä oikeasti tarkoittanut", eli esim. miestäni ja mieheni kavereita ei lasketa. Ja jos joku selfie on onnistunut, niin minä vain huuhaan ihmisiä, en oikeasti näytä siltä.
Ja paras lääke on juurikin tuo, että keskittyy elämässään kaikkeen muuhun. Sellaisiin asioihin joita itsekin arvostaa muissa ihmisissä. Kuten älyyn, empatiaan ja huumorintajuun.
Yritän myös jatkuvasti altistaa itseäni vaikeille tilanteille. Esim. jos jotkut juhlat pelottavat, koska paikalle on tulossa paljon minua kauniimpia naisia, menen silti ja kysyn itseltäni: Mitä sitten? Ei heidän kauneutensa ole minulta pois. Ja huomaan, että jokainen on kuorensa alla ihminen. Se on se joka meidät liittää yhteen ja tekee elämästä elämisen arvoista. Ei se millaiset pärstät meille on syntymässämme suotu.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On isot ongelmat. Mua taas ärsyttää, että oon kokoajan kipeä, enkä oo kyennyt kunnolla pitämään ulkonäöstäni ja itsestäni huolta tässä hetkeen pieneen. :(
"No onhan elämässä paljon muutakin kuin ulkonäkö"
"Sä oot fiksu/hauska, se on paljon tärkeämpää"
Tuntuisiko kivalta, jos ulkonäön kehumisen sijasta saisit noita kommentteja? Musta ei ainakaan tunnu
Vierailija kirjoitti:
Mullekin sanotaan että olen kaunis, älykäs ja hauska, mutta kaikki parisuhteeni epäonnistuvat, olen yksinäinen ja masentunut.
Nyt alan 4v jälkeen piristyä ja vähän suunnittelen elämää. Pääsiäisen aion viettää kahvilan terassilla auringossa. Muutoin mäkötän aina yksin. Työpaikka on ainoa hyvä asia.
Ulkonäöllä ei ole elämässä mitään väliä. Elinvoima ja vahvuus sekä mielenrauha, niitä tavoittelen
Miten työpaikka on ainoa hyvä asia? Jos pystyt pitämään työpaikkaa, olet ilmeisesti terve ja vielä jos työ on sinulle mieluisaa, sinulla on asiat todella hyvin.
Vierailija kirjoitti:
On isot ongelmat. Mua taas ärsyttää, että oon kokoajan kipeä, enkä oo kyennyt kunnolla pitämään ulkonäöstäni ja itsestäni huolta tässä hetkeen pieneen. :(
Jatkan, mullakin on osittain tolleen, en hahmota kunnolla omaa peilikuvaani, ellei mulla seiso esim. kaveri tai joku random jossain vieressä, ja ole vertailukohtaa, en esim. hahmota mun omaa painoa/kokoa, jos seison yksin peilin edessä.
Mutta en vertaile itseäni negatiivisesti muihin, paitsi sillon, jos koen, että oon ite ollut a)kipeä b)univelkainen c)meikki ja hiukset epäonnistuneet, ja kaverilla sitten näitä ongelmia ei just sinä päivänä ole. Tällöin mietin, että näytän huonommalta, +mulla on iho-ongelmia, mitkä syö itsevarmuutta, mutta niin pidän syynä just tämmösiä juttuja. :D Mulla on päiväkohtaista, ei kukaan ole aina hyvännäköinen. Eikä ne kaverit näytä yhtään ihmeellisiltä, kun aamulla heräävät tai ovat kipeinä.
Siiis ihmiset noteeraa ulkonäön tänäpäivänä hyvin sensitiivisesti ja hyvin merkitykseellisenä. Tämä sattui nyt hyvin huonoon aikaan täm some kulttuuri lama-ajan lapselle jolla elämää pelkkää alamäkeä. Menen otsankautta sisän ja väännän silmät nostureilla eilleen tosilleen. Toivon että taipuva lukossa oleva silmän valkuianen ponnahtaaa esille kun silmiää vääntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että kiitos tästä aloituksesta. Olen usein toivonut, että tästä ongelmasta voisi puhua anonyymisti jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka kärsii samasta vaivasta.
Voin sanoa, että tiedän tarkalleen mistä ap puhut. En ole sitä osannut häiriöksi vielä oivaltaa, mutta pakko-oireinen häiriöhän se on kun sitä alkaa miettimään. Olen aina ollut todella tietoinen itsestäni ja ulkonäöstäni. Minulla on samanlainen pakkomielle oman ulkonäköni jatkuvaan tarkkailuun ja se ainainen epävarmuus siitä, miltä näytän: näytänkö hyvältä, iljettävältä, epänormaalilta vai viehättävältä? Tämä epävarmuus on johtanut siihen, että vuosia takaperin se toisinaan jopa esti kokonaan ulos lähtemisen. Kun näin on tapahtunut, ahdistus on ollut niin suuri, että suorastaan tärisen, kun menen yksin ulos. Nykyään tilanne on jo huomattavasti parempi, joskin tämä häiriö on edelleen samanlaisena läsnä. Olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt kehittämään itseäni muilta osin, jotta minun ei tarvitsisi enää yhtälöittää omanarvontunnettani omaan ulkonäkööni. Olen menestynyt elämässäni ja kun kävelen tuolla kadulla ja nämä epävarmuuden hiipivät mieleeni (Mitä muut ajattelevat? Näytänkö iljettävältä?), pyrin keskittymään siihen, miten fiksu, älykäs, oikeudenmukainen ja elämässäni menestynyt olen. Tämä on yleensä auttanut ja vaikka pahin skenaarioni olisikin totta (että todentotta olisin ulkomuodoltani hirveä, lihava ja ruma), se on OK, sillä minussa on muutakin arvoa.
Objektiivisesti ajateltuna ja rationaalisesti ajatellen tiedän olevani huonoimmillaankin keskiverto ja parhaimmillaan kaunis. Siihen on auttanut se, että olen saanut paljon vahvistusta muilta (suoraan ja epäsuoraan, tyyliin kaverin kaveri on puhunut minusta). Saan myös suhteellisen paljon huomiota miehiltä. Ainoa ongelma tässä on se, että tiedän/tunne olevani suhteellisen kaunis vain silloin kun jokainen karva päässäni on laitettu oikein (meikkaan paljon). Siispä jatkuvasti tarkkailen itseäni. Koen sen aina olevan vain ns. tuulen suunnasta riippuvaista, olenko kulloisenakin hetkenä mukiinmenevä/ruma iljetys, jota osoitetaan kadulla/niin viehättävä, että sen tähden tuijotetaan.
Minäkään en haluaisi kauneuden olevan hyvänoloni edellytys. Valitettavasti olen kokeillut sitäkin, että en laita itseäni niin paljoa, en tarkkaile syömisiäni ollenkaan vaan annan painoni pysyä normaalipainossa, mutta tällöin tunnen itseni kelpaamattomaksi. Nytkin olen laihduttanut normalipainosta joitain kiloja ja tunnen heti itseni paremmaksi, koska tiedän näyttäväni paremmalta. Tulipas romaani! Tästä olisi hauska keskustella enemmänkin :)
Pystyn samaistumaan oikeastaan kaikkeen mitä sanot! Jopa tuohon, että objektiivisesti ajateltuna tiedän olevani ainakin keskiverto, mutta silti pelko rumuudesta hiipii mieleen. Pelko ei ehkä niinkään ole se, olenko objektiivisesti ruma, vaan että ajattelevatko MUUT minun olevan ruma. Pahinta on epätietoisuus. Se ettei oikeastaan hahmota miltä näyttää.
Myös se, että saa paljon huomiota ulkonäöstään, voi käsittääkseni altistaa BDD:lle tai ainakin sen suuntaiselle oireilulle. Ja onhan se ihan loogista, koska silloin tottuu siihen, että ulkonäkö on tärkeä osa identiteettiä.
Ymmärrän myös hyvin tuon, että kelpaa vasta, kun jokainen karva on suorassa, on täydellisen treenattu jne. Sittenkin kaiken voi pilata yksi epäonnistunut kuva tai vaikka se, että minua ignorataan ja siskoni saa huomiota yms. Kehut selittelen aina tyylillä "Ei se sitä oikeasti tarkoittanut", eli esim. miestäni ja mieheni kavereita ei lasketa. Ja jos joku selfie on onnistunut, niin minä vain huuhaan ihmisiä, en oikeasti näytä siltä.
Ja paras lääke on juurikin tuo, että keskittyy elämässään kaikkeen muuhun. Sellaisiin asioihin joita itsekin arvostaa muissa ihmisissä. Kuten älyyn, empatiaan ja huumorintajuun.
Yritän myös jatkuvasti altistaa itseäni vaikeille tilanteille. Esim. jos jotkut juhlat pelottavat, koska paikalle on tulossa paljon minua kauniimpia naisia, menen silti ja kysyn itseltäni: Mitä sitten? Ei heidän kauneutensa ole minulta pois. Ja huomaan, että jokainen on kuorensa alla ihminen. Se on se joka meidät liittää yhteen ja tekee elämästä elämisen arvoista. Ei se millaiset pärstät meille on syntymässämme suotu.
Ap
Ne kauniit naiset vievät kaikkien miesten huomion...sinua lähestytään vasta kun he ovat korjanneet parhaat päältä...olet se viimeinen vaihtoehto
Mullekin sanotaan että olen kaunis, älykäs ja hauska, mutta kaikki parisuhteeni epäonnistuvat, olen yksinäinen ja masentunut.
Nyt alan 4v jälkeen piristyä ja vähän suunnittelen elämää. Pääsiäisen aion viettää kahvilan terassilla auringossa. Muutoin mäkötän aina yksin. Työpaikka on ainoa hyvä asia.
Ulkonäöllä ei ole elämässä mitään väliä. Elinvoima ja vahvuus sekä mielenrauha, niitä tavoittelen