"No mut sähän olet kaunis!" - en haluaisi enää kuulla tätä, koska en halua että kaunis olo on onnellisuuteni edellytys

Yhdellä tutulla on sama sairaus. Jumalaisen komea mies, mutta todella vääristynyt minäkuva. Käy onneksi terapiassa.

Mä ymmärrän. Sama homma täällä. Elämä on vaikeaa. Muiden mielestä kaunis ja itse näkee itsensä oksettavana hirviönä ja ei pysty sosiaalisiin tilanteisiin kun häpeää ulkonäköään liikaa

Vierailija kirjoitti:

Yhdellä tutulla on sama sairaus. Jumalaisen komea mies, mutta todella vääristynyt minäkuva. Käy onneksi terapiassa.

Yh:ta tänne vaan..oon tosi ruma ja v:mäinen b..itch..

Mietin rikasta miestä..mut komeekin käy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että kiitos tästä aloituksesta. Olen usein toivonut, että tästä ongelmasta voisi puhua anonyymisti jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka kärsii samasta vaivasta.

Voin sanoa, että tiedän tarkalleen mistä ap puhut. En ole sitä osannut häiriöksi vielä oivaltaa, mutta pakko-oireinen häiriöhän se on kun sitä alkaa miettimään. Olen aina ollut todella tietoinen itsestäni ja ulkonäöstäni.  Minulla on samanlainen pakkomielle oman ulkonäköni jatkuvaan tarkkailuun ja se ainainen epävarmuus siitä, miltä näytän: näytänkö hyvältä, iljettävältä, epänormaalilta vai viehättävältä? Tämä epävarmuus on johtanut siihen, että vuosia takaperin se toisinaan jopa esti kokonaan ulos lähtemisen. Kun näin on tapahtunut, ahdistus on ollut niin suuri, että suorastaan tärisen, kun menen yksin ulos. Nykyään tilanne on jo huomattavasti parempi, joskin tämä häiriö on edelleen samanlaisena läsnä. Olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt kehittämään itseäni muilta osin, jotta minun ei tarvitsisi enää yhtälöittää omanarvontunnettani omaan ulkonäkööni. Olen menestynyt elämässäni ja kun kävelen tuolla kadulla ja nämä epävarmuuden hiipivät mieleeni (Mitä muut ajattelevat? Näytänkö iljettävältä?), pyrin keskittymään siihen, miten fiksu, älykäs, oikeudenmukainen ja elämässäni menestynyt olen. Tämä on yleensä auttanut ja vaikka pahin skenaarioni olisikin totta (että todentotta olisin ulkomuodoltani hirveä, lihava ja ruma), se on OK, sillä minussa on muutakin arvoa.

Objektiivisesti ajateltuna ja rationaalisesti ajatellen tiedän olevani huonoimmillaankin keskiverto ja parhaimmillaan kaunis. Siihen on auttanut se, että olen saanut paljon vahvistusta muilta (suoraan ja epäsuoraan, tyyliin kaverin kaveri on puhunut minusta). Saan myös suhteellisen paljon huomiota miehiltä. Ainoa ongelma tässä on se, että tiedän/tunne olevani suhteellisen kaunis vain silloin kun jokainen karva päässäni on laitettu oikein (meikkaan paljon). Siispä jatkuvasti tarkkailen itseäni. Koen sen aina olevan vain ns. tuulen suunnasta riippuvaista, olenko kulloisenakin hetkenä mukiinmenevä/ruma iljetys, jota osoitetaan kadulla/niin viehättävä, että sen tähden tuijotetaan.

Minäkään en haluaisi kauneuden olevan hyvänoloni edellytys. Valitettavasti olen kokeillut sitäkin, että en laita itseäni niin paljoa, en tarkkaile syömisiäni ollenkaan vaan annan painoni pysyä normaalipainossa, mutta tällöin tunnen itseni kelpaamattomaksi. Nytkin olen laihduttanut normalipainosta joitain kiloja ja tunnen heti itseni paremmaksi, koska tiedän näyttäväni paremmalta. Tulipas romaani! Tästä olisi hauska keskustella enemmänkin :) 

Pystyn samaistumaan oikeastaan kaikkeen mitä sanot! Jopa tuohon, että objektiivisesti ajateltuna tiedän olevani ainakin keskiverto, mutta silti pelko rumuudesta hiipii mieleen. Pelko ei ehkä niinkään ole se, olenko objektiivisesti ruma, vaan että ajattelevatko MUUT minun olevan ruma. Pahinta on epätietoisuus. Se ettei oikeastaan hahmota miltä näyttää.

Myös se, että saa paljon huomiota ulkonäöstään, voi käsittääkseni altistaa BDD:lle tai ainakin sen suuntaiselle oireilulle. Ja onhan se ihan loogista, koska silloin tottuu siihen, että ulkonäkö on tärkeä osa identiteettiä.

Ymmärrän myös hyvin tuon, että kelpaa vasta, kun jokainen karva on suorassa, on täydellisen treenattu jne. Sittenkin kaiken voi pilata yksi epäonnistunut kuva tai vaikka se, että minua ignorataan ja siskoni saa huomiota yms. Kehut selittelen aina tyylillä "Ei se sitä oikeasti tarkoittanut", eli esim. miestäni ja mieheni kavereita ei lasketa. Ja jos joku selfie on onnistunut, niin minä vain huuhaan ihmisiä, en oikeasti näytä siltä.

Ja paras lääke on juurikin tuo, että keskittyy elämässään kaikkeen muuhun. Sellaisiin asioihin joita itsekin arvostaa muissa ihmisissä. Kuten älyyn, empatiaan ja huumorintajuun.

Yritän myös jatkuvasti altistaa itseäni vaikeille tilanteille. Esim. jos jotkut juhlat pelottavat, koska paikalle on tulossa paljon minua kauniimpia naisia, menen silti ja kysyn itseltäni: Mitä sitten? Ei heidän kauneutensa ole minulta pois. Ja huomaan, että jokainen on kuorensa alla ihminen. Se on se joka meidät liittää yhteen ja tekee elämästä elämisen arvoista. Ei se millaiset pärstät meille on syntymässämme suotu.

Ap

Ne kauniit naiset vievät kaikkien miesten huomion...sinua lähestytään vasta kun he ovat korjanneet parhaat päältä...olet se viimeinen vaihtoehto

Et nyt tainnut oikein ymmärtää keskustelun pointtia. Tai ehkä ymmärsit tahallasi väärin. :)

Minusta olisi masentavaa ajatella, että naiset patsastelevat juhlissa vain odottamassa että miehet tulevat ja valikoivat. Ihan kuin emme olisi omina persooninamme arvokkaita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Siiis ihmiset noteeraa ulkonäön tänäpäivänä hyvin sensitiivisesti ja hyvin merkitykseellisenä. Tämä sattui nyt hyvin huonoon aikaan täm some kulttuuri lama-ajan lapselle jolla elämää pelkkää alamäkeä. Menen otsankautta sisän ja väännän silmät nostureilla eilleen tosilleen. Toivon että taipuva lukossa oleva silmän valkuianen ponnahtaaa esille kun silmiää vääntää.

Joss joku jumala on olemassa en ymmärrä mitä peliä se oikein pelaa. Miksi se ei suoraa pelaa minuaa ulos jonkun esim onnettomuuden kautta.

Mulla oli nuorempana näitä taipumuksia. Olin ollut lapsesta asti vakavasti masentunut, ja eri aikoina se on oireillut niin että on pitänyt pelätä milloin minkäkin sekundaarisen sairauden puhkeamista. GAD mulla on diagnosoitukin, mutta olen kärsinyt myös pakko-oireista ja syömishäiriöstä johon liittyi kehonkuvan vääristymistä.

Vihasin aina sitä että kun puhun pahasta olostani ja selviytymisen huolestani (okei, usein tyhmästi, mutta mitä nyt jonkun mielisairaan 21-vuotiaan voi odottaa osaavan?) vastaukseksi tuli vakuutteluja. Olet kaunis, olet älykäs, olet lahjakas, olet tosi tunnollinen ja ahkera, olet kiltti ja mukava, olet huoliteltu ja siisti, varmasti pärjäät opinnoissa/töissä, varmasti saat kavereita jos uskallat yrittää, varmasti kaverisi eivät vihaa sinua salaa, varmasti joku joskus rakastuu suhun. Kun tunsin oloni vastenmieliseksi, rumaksi, lihavaksi, likaiseksi, haisevaksi, huonosti pukeutuneeksi, epäsiistiksi, tyhmäksi, hitaaksi, tylsäksi, lyhytpinnaiseksi, joustamattomaksi, itsekeskeiseksi, ilkeäksi, kömpelöksi, heikoksi, epäonnistuin ja romahdin henkisesti kaikessa mitä yritin, kerran toisensa jälkeen, kukaan ei todellakaan ollut rakastumassa muhun, kaverit katoili johonkin ja lisää tuntui olevan mahdotonta saada.

Vakuuttelut oli aina vilpittömiä ja sanojalle itsestäänselviä. Itsestäänselvyyksistä on vaikeaa vakuuttaa ketään joka ei niitä näe. Lopputuloksena tuntui aina vaan, että toinen ei ota aiheellisia huoliani vakavasti vaan sivuuttaa ne olankohautuksella ja jään niiden kanssa yksin. Ja tunsin oloni kehuja kalastelevaksi lapseksi jota on taputettu päälaelle ja jonka pitäisi nyt tyytyväisenä juosta tiehensä kun sai kuulla olevansa mitä nyt sitten muka onkin, ja häpesin että ikinä sanoin mitään kun se kerran oli vain turhamaisuutta ja huomionkipeyttä. (Uskoin tuolloin vahvasti, että ikävin mahdollinen tulkinta ajatuksistani, tunteistani ja teoistani oli aina se oikea, ja että jos kuvittelin tekeväni jotain jostain ihan järkevästä, hyväksyttävästä, pyyteettömästä tai positiivisesta syystä, valehtelin vain itselleni.)

Nämä kokemukset ei taida ihan täysin yksiin mennä omiesi kanssa, ap, mutta pystyn silti samastumaan.

Olen nykyään ihan terve, muhun tehosi lopulta hoito. Jännältä tuntuu että vaikka muistan nuo ajatukset ja tunteet ihan elävästi, niillä ei enää ole muhun mitään valtaa eikä ne satuta mua ollenkaan. Voin ajatella niitä ja yrittää eläytyä niihin, eikä mitään vaaraa ole että suistuisin toistamaan niitä.

Ulkonäkö nyt on varmaan melkein kaikille naisille tässä kulttuurissa enemmän tai vähemmän vaikea asia, mutta senkin kanssa pärjäilen ihan kivasti. Ja suunnilleen niin se toimii, että olen sen suhteen aika piittaamaton. En tiedä näytänkö hyvältä vai en, se riittää minulle etten erotu joukosta mihinkään suuntaan. Riittää, että tuntuu hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

"No onhan elämässä paljon muutakin kuin ulkonäkö"

"Sä oot fiksu/hauska, se on paljon tärkeämpää"

Tuntuisiko kivalta, jos ulkonäön kehumisen sijasta saisit noita kommentteja? Musta ei ainakaan tunnu

Tuo on muuten paha. Koska tuo on se asia, mitä yritän sanoa itselleni. Että olen paljon kaikkea muuta, eikä kauneudella ole niin suurta merkitystä. Mutta jos joku muu, varsinkin ihminen jota en tunne, sanoo minulle noin, oletan heti että hän kierrellen sanoo minua rumaksi. Vaikka todennäköisesti sanoja tarkoittaa hyvää eikä ota kantaa ulkonäköön.

Mikä sitten olisi se täydellinen vastaus? Paha sanoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli nuorempana näitä taipumuksia. Olin ollut lapsesta asti vakavasti masentunut, ja eri aikoina se on oireillut niin että on pitänyt pelätä milloin minkäkin sekundaarisen sairauden puhkeamista. GAD mulla on diagnosoitukin, mutta olen kärsinyt myös pakko-oireista ja syömishäiriöstä johon liittyi kehonkuvan vääristymistä.

Vihasin aina sitä että kun puhun pahasta olostani ja selviytymisen huolestani (okei, usein tyhmästi, mutta mitä nyt jonkun mielisairaan 21-vuotiaan voi odottaa osaavan?) vastaukseksi tuli vakuutteluja. Olet kaunis, olet älykäs, olet lahjakas, olet tosi tunnollinen ja ahkera, olet kiltti ja mukava, olet huoliteltu ja siisti, varmasti pärjäät opinnoissa/töissä, varmasti saat kavereita jos uskallat yrittää, varmasti kaverisi eivät vihaa sinua salaa, varmasti joku joskus rakastuu suhun. Kun tunsin oloni vastenmieliseksi, rumaksi, lihavaksi, likaiseksi, haisevaksi, huonosti pukeutuneeksi, epäsiistiksi, tyhmäksi, hitaaksi, tylsäksi, lyhytpinnaiseksi, joustamattomaksi, itsekeskeiseksi, ilkeäksi, kömpelöksi, heikoksi, epäonnistuin ja romahdin henkisesti kaikessa mitä yritin, kerran toisensa jälkeen, kukaan ei todellakaan ollut rakastumassa muhun, kaverit katoili johonkin ja lisää tuntui olevan mahdotonta saada.

Vakuuttelut oli aina vilpittömiä ja sanojalle itsestäänselviä. Itsestäänselvyyksistä on vaikeaa vakuuttaa ketään joka ei niitä näe. Lopputuloksena tuntui aina vaan, että toinen ei ota aiheellisia huoliani vakavasti vaan sivuuttaa ne olankohautuksella ja jään niiden kanssa yksin. Ja tunsin oloni kehuja kalastelevaksi lapseksi jota on taputettu päälaelle ja jonka pitäisi nyt tyytyväisenä juosta tiehensä kun sai kuulla olevansa mitä nyt sitten muka onkin, ja häpesin että ikinä sanoin mitään kun se kerran oli vain turhamaisuutta ja huomionkipeyttä. (Uskoin tuolloin vahvasti, että ikävin mahdollinen tulkinta ajatuksistani, tunteistani ja teoistani oli aina se oikea, ja että jos kuvittelin tekeväni jotain jostain ihan järkevästä, hyväksyttävästä, pyyteettömästä tai positiivisesta syystä, valehtelin vain itselleni.)

Nämä kokemukset ei taida ihan täysin yksiin mennä omiesi kanssa, ap, mutta pystyn silti samastumaan.

Olen nykyään ihan terve, muhun tehosi lopulta hoito. Jännältä tuntuu että vaikka muistan nuo ajatukset ja tunteet ihan elävästi, niillä ei enää ole muhun mitään valtaa eikä ne satuta mua ollenkaan. Voin ajatella niitä ja yrittää eläytyä niihin, eikä mitään vaaraa ole että suistuisin toistamaan niitä.

Ulkonäkö nyt on varmaan melkein kaikille naisille tässä kulttuurissa enemmän tai vähemmän vaikea asia, mutta senkin kanssa pärjäilen ihan kivasti. Ja suunnilleen niin se toimii, että olen sen suhteen aika piittaamaton. En tiedä näytänkö hyvältä vai en, se riittää minulle etten erotu joukosta mihinkään suuntaan. Riittää, että tuntuu hyvältä.

Kuulostaa siltä, että olet tehnyt valtavan henkisen työn ja juuri oikeaan suuntaan. Itse olen vielä välitilassa: en enää rajoita tekemisiäni ja menemisiäni ulkonäköni takia mutta kärsin pakkomielteistäni päivittäin.

Haluaisin päästä juuri tuohon: että ulkonäöllä ei olisi sen suurempaa merkitystä elämässäni. Ja että voisin ne kehutkin ottaa vastaan nöyrällä kiitoksella, uskoakin niihin, mutta niillä ei olisi elämässäni sen suurempaa merkitystä enkä arvottaisi itseäni niiden mukaan.

Ap

Tuo on ikävä sairaus, vieläkin vittumaisempaa on olla ihan objektiivisella tasolla ruma ja sen vuoksi syrjitty. Onko se mikään ihmekään, että minusta kehkeytyi tällainen epäsosiaalinen ja sisäänpäinkääntynyt möllikkä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"No onhan elämässä paljon muutakin kuin ulkonäkö"

"Sä oot fiksu/hauska, se on paljon tärkeämpää"

Tuntuisiko kivalta, jos ulkonäön kehumisen sijasta saisit noita kommentteja? Musta ei ainakaan tunnu

Tuo on muuten paha. Koska tuo on se asia, mitä yritän sanoa itselleni. Että olen paljon kaikkea muuta, eikä kauneudella ole niin suurta merkitystä. Mutta jos joku muu, varsinkin ihminen jota en tunne, sanoo minulle noin, oletan heti että hän kierrellen sanoo minua rumaksi. Vaikka todennäköisesti sanoja tarkoittaa hyvää eikä ota kantaa ulkonäköön.

Mikä sitten olisi se täydellinen vastaus? Paha sanoa.

Ap

Niin sitähän se onkin. Vaikka hyvin tiedostan, että ulkonäkö on vähäpätöistä muiden asioiden rinnalla, olisi joskus kiva saada siitäkin kehuja. Haluaisin edes joskus olla muutakin kuin mun kognitiiviset kyvyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli nuorempana näitä taipumuksia. Olin ollut lapsesta asti vakavasti masentunut, ja eri aikoina se on oireillut niin että on pitänyt pelätä milloin minkäkin sekundaarisen sairauden puhkeamista. GAD mulla on diagnosoitukin, mutta olen kärsinyt myös pakko-oireista ja syömishäiriöstä johon liittyi kehonkuvan vääristymistä.

Vihasin aina sitä että kun puhun pahasta olostani ja selviytymisen huolestani (okei, usein tyhmästi, mutta mitä nyt jonkun mielisairaan 21-vuotiaan voi odottaa osaavan?) vastaukseksi tuli vakuutteluja. Olet kaunis, olet älykäs, olet lahjakas, olet tosi tunnollinen ja ahkera, olet kiltti ja mukava, olet huoliteltu ja siisti, varmasti pärjäät opinnoissa/töissä, varmasti saat kavereita jos uskallat yrittää, varmasti kaverisi eivät vihaa sinua salaa, varmasti joku joskus rakastuu suhun. Kun tunsin oloni vastenmieliseksi, rumaksi, lihavaksi, likaiseksi, haisevaksi, huonosti pukeutuneeksi, epäsiistiksi, tyhmäksi, hitaaksi, tylsäksi, lyhytpinnaiseksi, joustamattomaksi, itsekeskeiseksi, ilkeäksi, kömpelöksi, heikoksi, epäonnistuin ja romahdin henkisesti kaikessa mitä yritin, kerran toisensa jälkeen, kukaan ei todellakaan ollut rakastumassa muhun, kaverit katoili johonkin ja lisää tuntui olevan mahdotonta saada.

Vakuuttelut oli aina vilpittömiä ja sanojalle itsestäänselviä. Itsestäänselvyyksistä on vaikeaa vakuuttaa ketään joka ei niitä näe. Lopputuloksena tuntui aina vaan, että toinen ei ota aiheellisia huoliani vakavasti vaan sivuuttaa ne olankohautuksella ja jään niiden kanssa yksin. Ja tunsin oloni kehuja kalastelevaksi lapseksi jota on taputettu päälaelle ja jonka pitäisi nyt tyytyväisenä juosta tiehensä kun sai kuulla olevansa mitä nyt sitten muka onkin, ja häpesin että ikinä sanoin mitään kun se kerran oli vain turhamaisuutta ja huomionkipeyttä. (Uskoin tuolloin vahvasti, että ikävin mahdollinen tulkinta ajatuksistani, tunteistani ja teoistani oli aina se oikea, ja että jos kuvittelin tekeväni jotain jostain ihan järkevästä, hyväksyttävästä, pyyteettömästä tai positiivisesta syystä, valehtelin vain itselleni.)

Nämä kokemukset ei taida ihan täysin yksiin mennä omiesi kanssa, ap, mutta pystyn silti samastumaan.

Olen nykyään ihan terve, muhun tehosi lopulta hoito. Jännältä tuntuu että vaikka muistan nuo ajatukset ja tunteet ihan elävästi, niillä ei enää ole muhun mitään valtaa eikä ne satuta mua ollenkaan. Voin ajatella niitä ja yrittää eläytyä niihin, eikä mitään vaaraa ole että suistuisin toistamaan niitä.

Ulkonäkö nyt on varmaan melkein kaikille naisille tässä kulttuurissa enemmän tai vähemmän vaikea asia, mutta senkin kanssa pärjäilen ihan kivasti. Ja suunnilleen niin se toimii, että olen sen suhteen aika piittaamaton. En tiedä näytänkö hyvältä vai en, se riittää minulle etten erotu joukosta mihinkään suuntaan. Riittää, että tuntuu hyvältä.

Kuulostaa siltä, että olet tehnyt valtavan henkisen työn ja juuri oikeaan suuntaan. Itse olen vielä välitilassa: en enää rajoita tekemisiäni ja menemisiäni ulkonäköni takia mutta kärsin pakkomielteistäni päivittäin.

Haluaisin päästä juuri tuohon: että ulkonäöllä ei olisi sen suurempaa merkitystä elämässäni. Ja että voisin ne kehutkin ottaa vastaan nöyrällä kiitoksella, uskoakin niihin, mutta niillä ei olisi elämässäni sen suurempaa merkitystä enkä arvottaisi itseäni niiden mukaan.

Ap

Mä vähän huijaan tuossa jälkimmäisessä vielä, ja se tuskin tulee muuttumaankaan. En väitä kohteliaisuuksille vastaan ja kiitän niistä, mutta en kuuntele niitä. Pääni sisällä mitätöin ne kuittaamalla tyhjäksi puheeksi. Pakko, ei sitä vaan voi kuulla olevansa kaunis ja kuunnella sitä, ilman että se kuitenkin pikkuisen sitoo omanarvontuntoa asiaan. Minä ainakaan en voi.

Läheiset on kiltisti opetelleet kehumaan mua paremmilla tavoilla. Sellaiset on parhaita, joihin ei sisälly ollenkaan implisiittistä arvottamista sisäsyntyisten ominaisuuksien perusteella. Esimerkiksi eksä puhui kauneuden sijaan vedosta jota tunsi mua kohtaan ja ilosta jota sai mun katselemisesta. Paljon kivempia ajatuksia, paljon helpompia uskoa, ja paljon parempia itsetunnolle. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"No onhan elämässä paljon muutakin kuin ulkonäkö"

"Sä oot fiksu/hauska, se on paljon tärkeämpää"

Tuntuisiko kivalta, jos ulkonäön kehumisen sijasta saisit noita kommentteja? Musta ei ainakaan tunnu

Tuo on muuten paha. Koska tuo on se asia, mitä yritän sanoa itselleni. Että olen paljon kaikkea muuta, eikä kauneudella ole niin suurta merkitystä. Mutta jos joku muu, varsinkin ihminen jota en tunne, sanoo minulle noin, oletan heti että hän kierrellen sanoo minua rumaksi. Vaikka todennäköisesti sanoja tarkoittaa hyvää eikä ota kantaa ulkonäköön.

Mikä sitten olisi se täydellinen vastaus? Paha sanoa.

Ap

Niin sitähän se onkin. Vaikka hyvin tiedostan, että ulkonäkö on vähäpätöistä muiden asioiden rinnalla, olisi joskus kiva saada siitäkin kehuja. Haluaisin edes joskus olla muutakin kuin mun kognitiiviset kyvyt

No ole? Tee jotain erilaista, repäise. Opettele tanssimaan, varmasti joku kehuu sinua siitä. Tee ulkonäöstäsi persoonallinen taideteos ja saat monenlaista palautetta.

Mua masentaa, kun psyykenlääkkeiden ja sairastelun jälkeen koen, että menetin osan mun ulkonäöstä. Oon aina saanut ulkonäöstäni paljon positiivista palautetta ja kehuja tutuilta ja tuntemattomilta. :(

Vierailija kirjoitti:

Mua masentaa, kun psyykenlääkkeiden ja sairastelun jälkeen koen, että menetin osan mun ulkonäöstä. Oon aina saanut ulkonäöstäni paljon positiivista palautetta ja kehuja tutuilta ja tuntemattomilta. :(

Ja taas tää valitus, mutta siis, kun olin pahiten sairaana, tottakai se verotti voimia, eikä ulkonäköön jaksanut samalla tavalla panostaa. Nyt oon saanut itsevarmuutta takaisin, ihon kuntoon, painon silleen, että olen tyytyväinen, tai tavallaan samalle tasolle takaisin mistä lähdin, vaikka joo, koen, että toi kaikki vähän verotti.

Koen, että "mua/mun tyyliä" on aina ollut meikki, ripset, laitetut kynnet ja siistit vaatteet. Mutta, taas kerran, saan mm. vanhemmiltani tästä asiasta negatiivista palautetta, ja ei tunnu mukavalta kuulla oman ulkonäön ja tyylin mollaamista ja jatkuvaa itseen kohdistuvaa arvostelua, siis just sillon, kun normaaliaikuinen/vanhempi olisi hyvillään, esim. voi kun oot laittautunut/nättinä, mun vanhemmat päin vastoin: MITÄ SULLA ON PÄÄLLÄ?! Miks sä tolleen!?! :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua masentaa, kun psyykenlääkkeiden ja sairastelun jälkeen koen, että menetin osan mun ulkonäöstä. Oon aina saanut ulkonäöstäni paljon positiivista palautetta ja kehuja tutuilta ja tuntemattomilta. :(

Ja taas tää valitus, mutta siis, kun olin pahiten sairaana, tottakai se verotti voimia, eikä ulkonäköön jaksanut samalla tavalla panostaa. Nyt oon saanut itsevarmuutta takaisin, ihon kuntoon, painon silleen, että olen tyytyväinen, tai tavallaan samalle tasolle takaisin mistä lähdin, vaikka joo, koen, että toi kaikki vähän verotti.

Koen, että "mua/mun tyyliä" on aina ollut meikki, ripset, laitetut kynnet ja siistit vaatteet. Mutta, taas kerran, saan mm. vanhemmiltani tästä asiasta negatiivista palautetta, ja ei tunnu mukavalta kuulla oman ulkonäön ja tyylin mollaamista ja jatkuvaa itseen kohdistuvaa arvostelua, siis just sillon, kun normaaliaikuinen/vanhempi olisi hyvillään, esim. voi kun oot laittautunut/nättinä, mun vanhemmat päin vastoin: MITÄ SULLA ON PÄÄLLÄ?! Miks sä tolleen!?! :D

...ja tulee semmoinen olo, et eiks tosissaan ees mun omat vanhemmat jotenkin tunne mua, tai mitä hittoa ne musta oikeen ajattelee? Tai esim. mikä niiden ongelma on? :D

Tuohon ulkonäön kulumiseen haluaisin sanoa, että tällainen ahdistuneisuus ja stressaaminen, mistä moni meistä kärsii tekee juuri sen: kuluttaa ulkonäköä. Menetin kerran läheiseni ja sitä seuranneet vuodet käsittivät pitkälti itkua aamusta iltaan (tietenkin normityöt yms hoidettiin). Tarkoitan vain, että nyt olen paremmassa kondiksessa, mutta kyllä nuo itkuvuodet huomaa kasvoilla. Rankka elämä kuluttaa.. Tämä oli asian vierestä pahoittelen!

Toivoisin, että voisin nähdä itsen ulkopuolelta. Edes se, että joku anonyymi arvioisi minua täysin rehellisesti ei auta, sillä hänellä ei ole samanlaista "makua" kuin minulla. En tiedä saako kukaan tästä kiinni.. Minua ei auta vaikka kuinka monta kertaa peiliin katsoisin, en siltikään hahmota miltä näytän. Julkisissa vessoissa minua kuitenkin aina ahdistaa jos joku muu katsoo peiliin minun kanssani samaan aikaan. Jotenkin ajattelen, että kun nyt yhtä aikaa katsotaan peiliin hän sekä näkee minun todellisen rumuuteni että myös sen, että minä tiedän olevani ruma. Jotenkin niissä hetkissä koen paljastuvani tästä ajattelumallista, vaikka eihän kenelläkään telepaattisia kykyjä ole. Ja toisaalta rationaalisesti tiedän, etten ole niin ruma. Huoh!

Tämä on jo vanha ketju, mutta nostan silti. Googlettelin BDD vertaisryhmiä, sillä olen ihan itsemurhan partaalla. Tämä ketju tuli haussa. Jos joku tietää, mistä löytyisi vertaistukea, niin vinkatkaa ❤️