Dissosiaatioista kärsiviä paikalla?

Itse olen aina tuntenut itseni jotenkin irralliseksi ja ulkopuoliseksi, näin ihan lapsesta saakka. Nyt vasta aikuisiällä olen saanut diagnoosin asiasta. Ap

Liittyykö dissosiaatioon huonomuistisuus? En muista negatiivisia ja/tai kipeitä asioita. Lapsuudessa koetusta väkivallasta muistan välähdyksiä, joihin kytkeytyy jokin muistoa vahvistava asia (esim. korun rikkoutuminen ja riipuksen putoaminen lattialautojen väliin, ystävän läsnäolo pahoinpitelytilanteessa, ikkunasta hyppääminen). Muuten pahoinpitelykokemus on jotenkin puuroutunut, en muista kuinka usein väkivaltaa oli, enkä kuinka monien vuosien ajan.

Myöhemmin olen huomannut, että en muista oikein mitään muutakaan negatiivista enkä varsinkaan konflikteja muiden ihmisten kanssa. Mieheni muistaa hyvin näitä tilanteita ja ottaa joskus niitä esille, ja sitten yhdessä hämmästelemme, miten en muista yhtään mitään. Liittyykö tällainen dissosiaatioon?

Vierailija kirjoitti:

Liittyykö dissosiaatioon huonomuistisuus? En muista negatiivisia ja/tai kipeitä asioita. Lapsuudessa koetusta väkivallasta muistan välähdyksiä, joihin kytkeytyy jokin muistoa vahvistava asia (esim. korun rikkoutuminen ja riipuksen putoaminen lattialautojen väliin, ystävän läsnäolo pahoinpitelytilanteessa, ikkunasta hyppääminen). Muuten pahoinpitelykokemus on jotenkin puuroutunut, en muista kuinka usein väkivaltaa oli, enkä kuinka monien vuosien ajan.

Myöhemmin olen huomannut, että en muista oikein mitään muutakaan negatiivista enkä varsinkaan konflikteja muiden ihmisten kanssa. Mieheni muistaa hyvin näitä tilanteita ja ottaa joskus niitä esille, ja sitten yhdessä hämmästelemme, miten en muista yhtään mitään. Liittyykö tällainen dissosiaatioon?

Voi liittyä, jos ei ole silloin itse "paikalla" vaan joku muu osa. Tunnistan itse nykyään itsessäni joitakin muitakin osia, tai sitten vaan yksinkertaisesti käyttäydyn eri tavalla välillä eri tilanteissa?? Muisti pätkii ja se ahdistaa. 

up, muita?

Vierailija kirjoitti:

Liittyykö dissosiaatioon huonomuistisuus? En muista negatiivisia ja/tai kipeitä asioita. Lapsuudessa koetusta väkivallasta muistan välähdyksiä, joihin kytkeytyy jokin muistoa vahvistava asia (esim. korun rikkoutuminen ja riipuksen putoaminen lattialautojen väliin, ystävän läsnäolo pahoinpitelytilanteessa, ikkunasta hyppääminen). Muuten pahoinpitelykokemus on jotenkin puuroutunut, en muista kuinka usein väkivaltaa oli, enkä kuinka monien vuosien ajan.

Myöhemmin olen huomannut, että en muista oikein mitään muutakaan negatiivista enkä varsinkaan konflikteja muiden ihmisten kanssa. Mieheni muistaa hyvin näitä tilanteita ja ottaa joskus niitä esille, ja sitten yhdessä hämmästelemme, miten en muista yhtään mitään. Liittyykö tällainen dissosiaatioon?

Ei se ole huonomuistisuutta, vaan mieli on sulkenut kaiken *askan pois mielestä ja yrittää suojata mieltä traumaattisilta kokemuksilta. Minulta se on vienyt kaiken, en muista lapsuudesta juuri mitään, pelkkiä välähdyksiä jostakin ja ne ovat yleensä vain negatiivisia. Valitettavasti näitä negatiivisia takaumia työntyy pintaan jonkin tapahtuman seurauksena. Tästä voi sitten muodostua ikävien muistojen vyöry, joka ahdistaa entisestään. Minulla oli huono lapsuus, alkoholisti isä, narsisti äiti. Kaikki päin *vettiä ja joutui selviämään itse, kun vanhempia ei juurikaan kiinnostanut. Koko aika 0- ~15v  on hämärän peitossa. Nyt vanhemmiten suoja alkoi rakoilemaan ja pää ei enää kestänyt, eikä jaksanut puskuroida pois mielestä uutta kertyvää stressiä ja muuta ikävää elämässä. Tästä seurasi se, että maailmani pysähtyi ja mieli kieltäytyi tekemästä mitään. Vuosi sairaslomalla ja töihin takaisin. Tätä riemua kesti puoli vuotta. Tämä oli lopulta liikaa ja mieli laittoi tekemisen tauolle kunnolla. Nyt neljä vuotta myöhemmin olen kuntoutustuella, voin vain haaveilla siitä, että pääsisi takaisin työelämään. Ennen tätä olin hyvin palkatussa paljon vastuuta sisältävässä työssä 20 vuotta putkeen. Kyseiselle ajalle on käynyt samalla tavalla, enkä muista siitä kunnolla juuri mitään. Nyt pystyn päivästä riippuen tekemään pari tuntia jotain yksinkertaista ja se on siinä. Viikko pari voi mennä tämän hetken "normaalissa" tilassa ja sen jälkeen 2-3 viikkoa katselen ikkunasta ulos. Halu olisi tehdä vaikka mitä, mutta kun ei pysty, niin ei pysty. Tätä tilaa ei voi ymmärtää, eikä sitä voi kuvata ulkopuoliselle, joka ei ole itse kokenut sitä. Kaikenlaista viisastelijaa on tielle tullut. Näytät ihan normaalilta, ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Ottaisin, jos pystyisin.

Täällä.

Muistini on käytännössä olematon. Unohdan oman ikänikin. Vasta yllätyin lukiessani oikean iän lääkärin merkinnöistä (olin nuorempi kuin muistin, jee!).

Irrallisuuden tunne. Epätodellisuuden tunne. Todellisuus on koko ajan vähän "out of phase". Olen paikalla ja teen asioita, mutta kuitenkin se on epätodellista.

Minulla on ollut oireita, joita olen pelännyt psykoottisiksi, eli harhanomaisia kokemuksia. Lääkäri luonnehti nekin dissosiaatiosta johtuviksi. Ääni-, kosketus-, haju- ja näköharhoja.

Nämä asiat eivät enää sinänsä häiritse minua, paitsi jos niihin yhdistetään paniikki ja pelkotilat. Se on, kirjaimellisesti, kuin painajaista. Unimainen olotila jossa pelot ovat totta (vaikka järki yrittää kertoa ettei se nyt niin ole).

Olen niin uupunut 24/7/365 että normaalista elämästä ei tule mitään. Ei mitään. Tämä on se kaikista invalidisoivin tekijä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyykö dissosiaatioon huonomuistisuus? En muista negatiivisia ja/tai kipeitä asioita. Lapsuudessa koetusta väkivallasta muistan välähdyksiä, joihin kytkeytyy jokin muistoa vahvistava asia (esim. korun rikkoutuminen ja riipuksen putoaminen lattialautojen väliin, ystävän läsnäolo pahoinpitelytilanteessa, ikkunasta hyppääminen). Muuten pahoinpitelykokemus on jotenkin puuroutunut, en muista kuinka usein väkivaltaa oli, enkä kuinka monien vuosien ajan.

Myöhemmin olen huomannut, että en muista oikein mitään muutakaan negatiivista enkä varsinkaan konflikteja muiden ihmisten kanssa. Mieheni muistaa hyvin näitä tilanteita ja ottaa joskus niitä esille, ja sitten yhdessä hämmästelemme, miten en muista yhtään mitään. Liittyykö tällainen dissosiaatioon?

Ei se ole huonomuistisuutta, vaan mieli on sulkenut kaiken *askan pois mielestä ja yrittää suojata mieltä traumaattisilta kokemuksilta. Minulta se on vienyt kaiken, en muista lapsuudesta juuri mitään, pelkkiä välähdyksiä jostakin ja ne ovat yleensä vain negatiivisia. Valitettavasti näitä negatiivisia takaumia työntyy pintaan jonkin tapahtuman seurauksena. Tästä voi sitten muodostua ikävien muistojen vyöry, joka ahdistaa entisestään. Minulla oli huono lapsuus, alkoholisti isä, narsisti äiti. Kaikki päin *vettiä ja joutui selviämään itse, kun vanhempia ei juurikaan kiinnostanut. Koko aika 0- ~15v  on hämärän peitossa. Nyt vanhemmiten suoja alkoi rakoilemaan ja pää ei enää kestänyt, eikä jaksanut puskuroida pois mielestä uutta kertyvää stressiä ja muuta ikävää elämässä. Tästä seurasi se, että maailmani pysähtyi ja mieli kieltäytyi tekemästä mitään. Vuosi sairaslomalla ja töihin takaisin. Tätä riemua kesti puoli vuotta. Tämä oli lopulta liikaa ja mieli laittoi tekemisen tauolle kunnolla. Nyt neljä vuotta myöhemmin olen kuntoutustuella, voin vain haaveilla siitä, että pääsisi takaisin työelämään. Ennen tätä olin hyvin palkatussa paljon vastuuta sisältävässä työssä 20 vuotta putkeen. Kyseiselle ajalle on käynyt samalla tavalla, enkä muista siitä kunnolla juuri mitään. Nyt pystyn päivästä riippuen tekemään pari tuntia jotain yksinkertaista ja se on siinä. Viikko pari voi mennä tämän hetken "normaalissa" tilassa ja sen jälkeen 2-3 viikkoa katselen ikkunasta ulos. Halu olisi tehdä vaikka mitä, mutta kun ei pysty, niin ei pysty. Tätä tilaa ei voi ymmärtää, eikä sitä voi kuvata ulkopuoliselle, joka ei ole itse kokenut sitä. Kaikenlaista viisastelijaa on tielle tullut. Näytät ihan normaalilta, ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Ottaisin, jos pystyisin.

Oho. Vau. Meillä ei ole tausta sama, mutta aikuiselämän oireilut aika 1:1.

T. Se joka vastasi sinun jälkeen

Sain lapsena selkäsaunoja äidiltä varmaan lähes päivittäin. Muistan, että kotona keittiön ovilistassa oli piiska aina valmiina. Jos ei ollut, äiti lähti sitä hakemaan ja tiesin, että seuraavaksi saan selkääni. Vitsaa tuli sit reidet ja pakarat punaisille makkaroille. Lyöminen loppui vasta, kun esitin anteeksipyyntöni. Tämä loppui, kun olin niin iso, että sain vitsan pois äidin kädestä.

....

N 40v töissä ollessani uusi sijainen tuli huoneeseeni nopeasti ja napakasti oveen koputtamalla. Tämän seurauksena rupesin välittömästi katsomaan huonettani, että mitä pahaa olen nyt tehnyt. Rupesin miettimään omaa suhtautumistani. Tulin tulokseen, että sijaisen hätäinen, äänekäs sisääntulo palautti ruumismuiston äitini tulemassa vitsan kanssa lyömään. Epäilen reaktiostani, etten aina edes tiennyt, mistä selkäsauna tuli.

Olen yrittänyt äidin kanssa puhua asiasta, muttei se onnistu. Aluksi kumpikin rupesimme riitelemään, sitten äiti syyttämään minua ja myöhemmin itkemään. Aitoa anteeksipyytämistä äidiltä ei ole tullut koskaan. Pyysin muutama vuosi sitten äidiltäni anteeksi sitä, että olin niin ilkeä lapsi, että hän joutui lyömään minua. Siihenkin äiti rupesi itkemään, ei sanonut mitään.

Anteeksipyyntöni oli minulle todella raskas niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka pohjimmiltani koen, että en ollut anteeksipyyntöäni velkaa, koin sen lopullisena vapautuksena äidin otteesta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä.

Muistini on käytännössä olematon. Unohdan oman ikänikin. Vasta yllätyin lukiessani oikean iän lääkärin merkinnöistä (olin nuorempi kuin muistin, jee!).

Irrallisuuden tunne. Epätodellisuuden tunne. Todellisuus on koko ajan vähän "out of phase". Olen paikalla ja teen asioita, mutta kuitenkin se on epätodellista.

Minulla on ollut oireita, joita olen pelännyt psykoottisiksi, eli harhanomaisia kokemuksia. Lääkäri luonnehti nekin dissosiaatiosta johtuviksi. Ääni-, kosketus-, haju- ja näköharhoja.

Nämä asiat eivät enää sinänsä häiritse minua, paitsi jos niihin yhdistetään paniikki ja pelkotilat. Se on, kirjaimellisesti, kuin painajaista. Unimainen olotila jossa pelot ovat totta (vaikka järki yrittää kertoa ettei se nyt niin ole).

Olen niin uupunut 24/7/365 että normaalista elämästä ei tule mitään. Ei mitään. Tämä on se kaikista invalidisoivin tekijä.

*taputus hartialle*

Vierailija kirjoitti:

Sain lapsena selkäsaunoja äidiltä varmaan lähes päivittäin. Muistan, että kotona keittiön ovilistassa oli piiska aina valmiina. Jos ei ollut, äiti lähti sitä hakemaan ja tiesin, että seuraavaksi saan selkääni. Vitsaa tuli sit reidet ja pakarat punaisille makkaroille. Lyöminen loppui vasta, kun esitin anteeksipyyntöni. Tämä loppui, kun olin niin iso, että sain vitsan pois äidin kädestä.

....

N 40v töissä ollessani uusi sijainen tuli huoneeseeni nopeasti ja napakasti oveen koputtamalla. Tämän seurauksena rupesin välittömästi katsomaan huonettani, että mitä pahaa olen nyt tehnyt. Rupesin miettimään omaa suhtautumistani. Tulin tulokseen, että sijaisen hätäinen, äänekäs sisääntulo palautti ruumismuiston äitini tulemassa vitsan kanssa lyömään. Epäilen reaktiostani, etten aina edes tiennyt, mistä selkäsauna tuli.

Olen yrittänyt äidin kanssa puhua asiasta, muttei se onnistu. Aluksi kumpikin rupesimme riitelemään, sitten äiti syyttämään minua ja myöhemmin itkemään. Aitoa anteeksipyytämistä äidiltä ei ole tullut koskaan. Pyysin muutama vuosi sitten äidiltäni anteeksi sitä, että olin niin ilkeä lapsi, että hän joutui lyömään minua. Siihenkin äiti rupesi itkemään, ei sanonut mitään.

Anteeksipyyntöni oli minulle todella raskas niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka pohjimmiltani koen, että en ollut anteeksipyyntöäni velkaa, koin sen lopullisena vapautuksena äidin otteesta.

En ole ollut äitini kanssa missään tekemisissä vuosiin. Vika ei voi olla hänessä ja hän odottaa minulta anteekispyyntöä, koska on loukkaantunut jostain minulle. Hän on niin sairas päästään, että minkäänlaista rakentavaa keskustelua on mahdotonta saada aikaiseksi ja lopulta hän on uhri. Hän on oikeassa ja kaikki muut väärässä. En voi pyytää anteeksi jotain, mitä en ole tehnyt. Remmiä tuli ja muuta henkistä pahoinpitelyä. Nykyaikana tuollaisille vanhemmille kävisi huonosti. Äitini on äärimmäisen hyvä manipuloimaan ja valehtelemaan, joten koulussa olevat ongelmat hän sai käännettyä opettajan ja muiden oppilaiden syyksi, vaikka juurisyy oli kotioloissa ja siitä mitä lapsi sai kokea. Tätä ei kukaan ymmärtänyt manipulaattorin "ansiosta" ja saan kärsiä siitä vuosikymmeniä myöhemmin. Omat lapset ovat saaneet täydellisesti erilaisen kasvatuksen, tukea, turvaa ja kaikkea mitä kasvava lapsi tarvitsee. 

T. Vierailija 5

Oletteko te päässeet dissojen vuoksi sairaslomalle? Itse olin jonkin aikaa saikulla ahdistuksen vuoksi, mutta sitten sitä ei enää uusittu. Ahdistus ja dissot kehässä estävät tehokkaan työnteon, koska ajantaju häviää (välillä paikankin), tuijottelen tyhjyyteen enkä saa asioita tehdyksi riittävän nopeasti. Tämä yhdistettynä narsistiseen esimieheen ja työkavereiden ymmärtämättömyyteen vaan syventää ahdistusta ja pahentaa oloa kaikkineen. Muisti pätkii ja välillä minua syytetään ailahtelevasta käytöksestä. Toki, eri osat tämän aiheuttavat, mutta sitä eivät töissä tiedä. Ei ole minun asiani heille sairauksistani huudella, koska nyt jo käyttävät kaikkea oireiluani minua vastaan.

Kerran iski ahdistava kohtaus päälle ja tuli paniikki, jos en pääsekään "täältä" pois. Näin itseni jotenkin ulkoapäin, tyhjennsin tiskikonetta ihan kuin jonkun muun käsillä. Menin tuijottamaan itseäni peilistä ja tunnistamaan kasvojani. Meikkasin ja laitoin itseäni, siten pääsin takaisin. Oli jotenkin pelottavaa. Ennen tällaiset eivät ole herättäneet mitään pelkoa. vaan tunnetila on ollut jännä ja sen on tavallaan pystynyt saamaan loppumaan nopeammin.

Muistan kun olin kotipalvelussa ja asiakas oli kotona. Vanhempi nainen. Kävin silloin keskustelemassa.

Tuli vahva takauma että nyt se asiakas hyökkää päälleni. Ihmettelin oikeen miksi se ei hyökkää.

Tietysti tajusin mistä on kyse.

Dissoa on ja mieli on muualla. Unohtelen asioita ja vaikka mitä.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun olin kotipalvelussa ja asiakas oli kotona. Vanhempi nainen. Kävin silloin keskustelemassa.

Tuli vahva takauma että nyt se asiakas hyökkää päälleni. Ihmettelin oikeen miksi se ei hyökkää.

Tietysti tajusin mistä on kyse.

Dissoa on ja mieli on muualla. Unohtelen asioita ja vaikka mitä.

Mulla samanlaista, juuri tuo hyökkäämisen odottaminen eri ihmisten taholta. Sitten jälkeenpäin olen ihmetellyt, ettei mitään käynytkään. Pakko on ollut opetella itsepuolustutaidot, se on edes jonkin verran helpottanut. 

Useallakin tavalla.

Emotionaalisesti rasittavissa tai vaativissa tilanteissa tahtomattani aina etäännytän itseni tilanteesta. Juurikin niin, etten ole "paikalla", ja minun tilallani on ikään kuin joku muu. Tapahtuma tuntuu elokuvamaiselta. Muistan usein jälkikäteen vain välähdyksiä.

Saan myös välillä kohtauksenomaisia dissoja, joissa aivoni eivät jotenkin suostu ymmärtämään että olen tutussa paikassa ja tutussa tilanteessa. En varsinaisesti menetä muistiani, mutta tuttuuden tunne kaiken ympäriltä häviää. On vähän kuin olisin herännyt sikeästä unesta, ja huomannut olevani selittämättömästi keskellä arkipäivän puuhasteluja. 

Näiden lisäksi on jatkuvampaa, "eksistentiaalista" dissosiaatiota/depersonalisaatiota, joka on aika lailla olemisen pohjavire minulle. En oikein tiedä, kuka olen. Tuntuu, että tarkkailen itseäni ulkopuolelta ja esitän ikään kuin oman itseni roolia. Vaikuttaa myös siltä, että personallisuuteni piirteet ovat jotenkin häilyväisiä ja muuttuvat usein. Sivupersoonista ei kuitenkaan ole kyse, koska tähän ei liity muistinmenetystä, vaan muistan aina mitä edellinen "inkarnaationi" on tehnyt. 

Olen kaiken huomioon ottaen hyvin toimintakykyinen, mutta nämä oireet aiheuttavat ahdistusta, varsinkin viimeksi mainitsemani oman itseni tuntemattomuus. Saatan välillä mennä paniikkiin, koska en vain yksinkertaisesti tiedä kuka olen. 

Entä kun ei ole irtautumiskokemuksia tai muuta, mutta muisti vaan ei toimi? Olen lukenut alan kirjoja, mutta en löydä muuta yhteistä kuin sen, että muisti ei toimi.

Mulla on ollut dissosiaatiohäiriö n. 5 vuotiaasta asti. Olin 15v kun diagnosoitiin. Mulla on sivupersoonia, poissaolokohtauksia, raajojen vapinoita, "halvaantumisia", äänen menetystä, erilaisia harha-aistimuksia. Disso kehittyi lapsuuden traumasta. Nyt 22 vuotiaana olen saanut oireita jotenkuten hallintaan.

Piti googlata aihe. Tämän ansiosta löysin lopulta nimen tälle ilmiölle josta en ole koskaan edes hoksannut kellekään puhua! Teininä näitä oli jonkin verran, koulukiusaamisaikoihin alkoi olla sellaisia tilanteita joissa maailma tuntui yhtäkkiä epätodelliselta ja usein samaan aikaan korvissa suhisi. Olotila kesti alle minuutista muutamaan päivään. About 20 ikävuoden kohdalla kohtaukset katosivat mutta nyt 36-vuotiaana niitä on taas alkanut tulla, vähän eri muodossa. Ehkä menossa oleva terapia on availemassa vanhoja haavoja. Nykyäänkin on epätodellinen olo mutta niin että pahimmalta tuntuu omien käsien "vieraus" siinä missä ennen nimenomaan tilanteet/tilat tuntuivat epätodellisilta. Kohtauksen aikana saan kyllä tehtyä asioita mutta kaikki tapahtuu tavallaan automaattiohjaus päällä. Ainakaan näiden aikuisiän kohtausten yhteydessä ei ole mielestäni ollut muistikatkoksia mutta noiden kiusaamisvuosien muistissa on isoja aukkoja.

Luin jostain vinkiksi "maadoittamisen" esim.  sen että ottaa sukat pois ja keskittyy jalkapohjien tuntemuksiin tai hypistelee esinettä jossa on selvästi tuntuva pintarakenne.