Millaisia omillaan asuvat lapsenne ovat?

Lapsi haluaa pysyä yhtydessä tihin. Se on hyvä asia. Auttakaa vaan ja pyytäkää vastavuoroisesti apua häneltä niin pääsette tasa-arvoistaa suhdetta kohti.

No kohtuus varmaan kaikessa. Omat lapseni ovat jo vähän vanhempia ja heillä oli varsinkin aluksi oikein korostetusti tarve olla itsenäisiä meistä. Hyvä kun joskus malttoivat soitella. Nykyään soittelevat välillä ja kyselevät apuja, mutta ei se edes viikottaista ole. Muuten kyllä jutellaan useamman kerran viikossa.

Itse olen asunut 10 vuotta "omillani", käyn edeelleen äidiltäni varastelemassa ja syömässä tottakai, muille sukulaisille ei ole enää avaimia/pääsyä, laskuihin apuja pyydän aina kun yhteydessä.

Ammatiltani olen narkomaanikko

Minä muutin pari vuotta sitten omaan kämppään ja olen kyllä aika tarkka siitä, että vanhemmilta pyydän apua vain oikeasti tarpeeseen. Kaikki taulut yms osaan laittaa itse ja kyytejä en tarvitse (jos olisi joku sairaus tms sitten eri juttu). Hyvissä väleissä olen kyllä äidin ja isän kanssa.

Että ehkä omaan korvaan kuulostaa vähän hassulta, jos päivittäin kaipaa vanhempien huomiota. Mutta toki perheitä ja tapoja on monia.

Poika muutti kotoa suoraan nyk vaimonsa kanssa yhteen 20v:nä ja he eivät ole hirveästi apuja kysellet. Tyttäret sensijaan muuttivat 19v:nä omilleen ja onhan meitä tarvittu niin muuttokuskina kuin remonttiapunakin jonkin verran. On paljon töitä joista pienet ja sirot tyttöset ei omin voimin selviä.

Pankkiasiat käytiin kaikkien kanssa yhdessä läpi jo ennen lähtöä, raha-asiat ovat hoitaneet hienosti aina itse. Apua on aina saanut jos on tarvinnut ja saa edelleenkin vaikka ovat olleet kotoa poissa jo vuosia.

Pidämme kyllä muuten paljon yhteyttä.

Kyllä nyt taulut ja vastaavat pitäisi ihan itse opetella laittamaan. Kädettömyys kodin pikkuhommissa ei ole hyvä juttu. Jospa ensi kerralla opetatte, jos sellaista pyytää. Sitten taas joku neuvominen vaikka veroilmoituksen tekemisessä tai työnhaussa tai vaikka vakuutusten hankinnassa on ihan normaalia.

Kivahan se on jos lapsi viihtyy seurassa aikuisenakin. Auttaa se teitä sitten omalla vuorollaan.

Nuoremme on asunut 17-vuotiaasta asti eri kaupungissa, mutta kyllä sielläkin on käyty remonttia tekemässä ja tauluja kiinnittelemässä. Parikymppisenä hän tarvitsi vielä apua tosi usein, mutta 25-vuotiaana ei enää niin paljon. Tukeutuu kuitenkin meihin esim. miettiessään isoja hankintoja. Meistä se on vain mukavaa. Lähes päivittäin pikaviestitellään ja viikoittain soitetaan. Tavataan muutaman kuukauden välein.

Kuulostaa minun korvaan, että on vähän liian aikaisin omilleen mennyt. Etenkin kyytien pyytäminen on kummallinen ajatus, tai riippuu toki mihin ja miksi ja kuinka usein. Ja kuinka lähellä asuu.

Meillä ovat lähteneet kuusitoistavuotiaina opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Eivät hirveästi ole apua soitelleet, vaikka varmasti tietävät, että apua tulee varmasti. Toisilleen soittelevat enemmänkin  ja auttelevat toisiaan. Tytär käy ammana veljen lapsille ja muutenkin auttelevat toisiaan, kun asuvat samalla paikkakunnalla. Kotona käydessään ottavat kyllä, kun sanon, että pakkasessa on sitä ja tätä. Lisänä heittelen kaikenlaista ylimäärästä, mitä nyt minulla on aivan liikaa, esim. astioita ja tekstiilejä. Miniällekin on kelvannut, kun ole luvannut, että heittää pois kierrätykseen jos ei tunnu omalta. Minä pidän leipomisesta, joten on aivan normaalia, että vievät niitä mennessään. 

Omilleni olimme muuttoapuna ja alussa katselimme yhdessä miten juurikin tauluja, hyllyjä jne kiinnitetään. Perus-sulakkeenvaihdot, lamppujen kiinnitykset ja vastaavat opetimme muuton yhteydessä. Käytiin yhdessä hankkimassa huonekaluja ja autoimme kokoamisessa.

Sen jälkeen ovat aika vähän ihan avunpyyntömielessä olleet yhteyksissä. Jotain reseptejä välillä pyytävät ja raha-asioissa joskus kysyvät neuvoja. Tai isojen hankintojen kanssa ovat mielipidettä kysyneet. Mutta aika vähäistä on, hämmästyisin jos vaikka kyytiä jonnekin haluaisivat meiltä.

Olen kohta kuuskymppinen ja vanhempani yhdeksänkymppisiä enkä edes halua, että en tarvitsisi vanhempiani yhtään mihinkään. Mutta kuulunkin perheeseen/sukuun, jossa sukulaiset ovat aina olleet ne, joilta ensimmäisenä pyydetään neuvoja ja apua. Tämä tosin toimii molempiin suuntiin. Jossain elämänvaiheessa tarvitsee muilta enemmän tukea ja apua kuin toisissa ja se on minusta ihan ok. 

Muuttoapuna on lapsille oltu jos ovat vaihtaneet asuntoa, muuten eivät meidän apuamme juurikaan kaipaa. Puhuvat kyllä asioistaan ja kuuntelevat meidän mielipiteemme, jos on jokin asia harkinnan alla. Ovat kuitenkin jo sen verran aikuisia, että osaavat kuunnella neuvoja eivätkä pelkää itsenäisyytensä siitä kärsivän. 

Olen itse 45 ja siinä missä autan omia lapsiani (ja pyydän heiltä apua) pyydän väliä apua omalta äidiltäni (ja autan häntä). Meidän lähisuvulle ja perheelle tämä on elintapa. Kaikki saavat tuntea olevansa toisilleen tärkeitä. Joskus pyynnötkin ovat tärkeitä, kuten vaikka nyt kun esikoinen vahtii talomme lämmitystä kun olemme ulkomailla, tai kun remontoimme äidin asuntoa. Usein ne kuitenkin ovat aika turhanpäiväisiä ja mitättömiä ja monesti oyrkin ihan tarkoituksella pyytämään apua jossain ei-tärkeässä. Ne ovat tapa pitää kanavaa auki ja tehdä toisille pieniä palveluksia jotta kaikki muistavat, että voi pyytää ja apua saa, isommissakin asioissa kuten pienissäkin.

En tietenkään pyydä sellaista apua, jota toinen ei osaa tai pysty antamaan. Eikä kukaan muukaan tässä. Mutta auttaminen on sinänsä tärkeää ja pitää suhteet kiinteinä ja läheisinä. Vähän niinkuin Tropbriand-saarten lahjanvaihtokulttuuri.

Ei minusta avun ja neuvojen pyytämisessä ole mitään väärää, päinvastoin se osoittaa, että luotto on kunnossa. Kunhan ymmärtää, että ei voi vaatia apua välittömästi ja pompottaa teitä. Tosin vähän minullakin tökkii ajatus, että aikuinen pyytää vanhempiaan laittamaan tauluja ja vastaavaa, ne ovat niin perusjuttuja.

Hmm, millaisia kyytejä? Kyytejä kavereille, kouluun ja harrastuksiin? Vai kyytejä kipeänä päivystykseen tai vaikka lentokentälle satunnaisesti? 

Ap, mun lapseni  on saman ikäinen ja ihan omatoiminen ja -aloitteinen. Oisko sun lapsen vanhemmat jättänyt jotain olennaista opettamatta jos se lapsi  on noin epäitsenäinen?

Asuvat monen sadan kilometrin päässä, joten konkreettinen apu on hankalaa. Toinen (29) ei soittelekaan usein, kerran pari kuussa, toinen (33) lähes joka päivä. Kummallakin omat lapset ja kiireinen elämä. Henkisesti autamme, neuvomme, mutta muu apu on hankalaa.

Ap tässä, kiitos mielipiteistä. 

Minusta on ihan mukavaa, että tytär pitää yhteyksiä ja pyytää apua ja kyselee. Joskus vaan mietityttää, että mikä motiivi hänellä on vaikka pyytää isäänsä laittamaan juurikin joku taulu tai kiinnittämään jotain koukkuja tms. Ihan varmasti osaisi itsekin. Tai kyytipyyntö voi olla juurikin joku "on inhottava keli, saanko kyydin kouluun" (asuu vartin ajomatkan päässä, opiskelupaikkaansa toinen mokoma). Välillä tulee vähän huomionhaku ja pompottamisfiilis, vaikkei mitään suutu tms vaikka kieltäytyisi lähtemästä.

Muuttoapuna on oltu, lisäksi käyty jokaisen kodissa ripustamassa verhoja, laittamassa lamppuja jne. eli tuotu kotoa korkeat tikkaat, joilla ylettyy kattoon asti. Jos pitää ottaa yhteyttä huoltofirmaan tai isännöitsijään, niin me olemme sen tehneet. Muuten ei ole ihmeemmin apua kaipailtu.

Vanhimman pojan asunnon kävin siivoamassa,kun hän oli lähtenyt vaihtariksi ja asuntoon tulikin siksi ajaksi vuokralainen. Toki kämppä oli ns. perussiisti, mutta tyhjensit kaapeista  omat tavarat ja varmistin, että myös yläkaappien hyllyt oli puhdistettu.