Miten hyväksyä se ettei tule koskaan kokemaan rakkautta kenenkään kanssa? Että sitä "oikeaa" ei tule koskaan löytymään.

En tiedä miten tässä onnistuin, mutta niin vain on käynyt. Olen ihan onnellinen näin yksinkin. Ja voihan sitä haaveilla :)

Kannattaa vaan uskoa ja toivoa että joskus löytyy. Muuten muuttuu liian surulliseksi ihmiseksi ja se on rasittavaa paitsi omalle sydämelle myös ympäröiville ihmisille.

Mä en ap ta jua että sä  jaksat joka viikko kysellä tuota juttua. Ehkä  sun kaverit on kaikonneet just tuon negatiivisuuden takia? Eihän tuollainen   itsesäälissä piehtarointi ja energiasyöppöys kiinnosta vastakkaistakaan sukupuolta. Opettele arvostamaan itseäsi äläkä  kuvittele että  parisuhteessa tulee onnelliseksi. Ei tule, ellei muuta omaa suhtautumistaan asioihin. Sun ite pitää se tehdä, ei se ulkoa tule.Lopeta siis valittaminen.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa vaan uskoa ja toivoa että joskus löytyy. Muuten muuttuu liian surulliseksi ihmiseksi ja se on rasittavaa paitsi omalle sydämelle myös ympäröiville ihmisille.

Miten harhakuvitelman ylläpitäminen voisi olla parempi vaihtoehto. En käsitä. Totuushan on että monille ei koskaan löydy rakkautta. Osaan kyllä rakastaa, tiedän että minusta löytyy rakkautta, mutta se ei poista tätä kohtaamisen ongelmaa, että oikeaa kumppania ei koskaan tule löytymään.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ap ta jua että sä  jaksat joka viikko kysellä tuota juttua. Ehkä  sun kaverit on kaikonneet just tuon negatiivisuuden takia? Eihän tuollainen   itsesäälissä piehtarointi ja energiasyöppöys kiinnosta vastakkaistakaan sukupuolta. Opettele arvostamaan itseäsi äläkä  kuvittele että  parisuhteessa tulee onnelliseksi. Ei tule, ellei muuta omaa suhtautumistaan asioihin. Sun ite pitää se tehdä, ei se ulkoa tule.Lopeta siis valittaminen.

Jos sä olet onnellisesti suhteessa niin sä et tiedä tästä tilanteesta, tai halua muistaa. Ja jos et ole niin en sitten tiedä ajatteletko ettet ketään tarvitse ja kaipaakaan.

Voin olla onnellinen yksin, ajoittain. Voin olla myös surullinen siitä että ei ole ketään erityistä, omaa ja läheistä ihmistä jonka kanssa jakaisin ajoittaisen onneni ja ajoittaisen suruni. Miksi mun suruni tästä asiasta on sulle vaikea asia?

Olen

Pitää vaan sisäistää se ajatus, että hyvää se elämä yksinkin on ja päästä eroon siitä itsesäälistä. Olin myös ennen ahdistunut yksinjäämisestä, mutta nyt tuntuu oikeastaan hullulta, että oman elämä ja onnellisuus riippuisi täysin toisesta ihmisestä. Eihän sellainen ole tervettä.