Muita kellä vammainen tai muulla tapaa sairas sisarus, joka vienyt vanhempien huomion?

On, mutta hyväksyi jo lapsena, että hänen hoitaminen on koko perheen vastuulla.

Vierailija kirjoitti:

On, mutta hyväksyi jo lapsena, että hänen hoitaminen on koko perheen vastuulla.

Sinä hyväksyit?

Meidän perheessä pikkuveljeni oli myös erityistä tukea vaativa lapsi, jota lellittiin ja joka sai harrastaa kahta eri urheilulajia, kun minulla ei ollut yhtään harrastusta. Hänellä oli paljon sosiaalisia vaikeuksia koulussa tulla toimeen muiden kanssa ja häntä vietiin jatkuvasti neurologille, psykologille ym.. Kävi kimppuuni pienistäkin asioista ja äitini mielestä vika oli aina minussa. Elin koko lapsuuteni veljeni ongelmien varjossa ja sain tehdä kaikki kotityötkin hänen puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä pikkuveljeni oli myös erityistä tukea vaativa lapsi, jota lellittiin ja joka sai harrastaa kahta eri urheilulajia, kun minulla ei ollut yhtään harrastusta. Hänellä oli paljon sosiaalisia vaikeuksia koulussa tulla toimeen muiden kanssa ja häntä vietiin jatkuvasti neurologille, psykologille ym.. Kävi kimppuuni pienistäkin asioista ja äitini mielestä vika oli aina minussa. Elin koko lapsuuteni veljeni ongelmien varjossa ja sain tehdä kaikki kotityötkin hänen puolestaan.

Mitä sinulle nykyään kuuluu? Entä veljellesi?

Pikkuveljelläni oli pienenä vaikea astma, ja oli monta kertaa hengenlähtö lähellä, hän on aina ollut äidin suosikki(isä ei ollut juurikaan läsnä elämässämme). Vaikka toisaalta ymmärrän, että sairauden takia veli tarvitsi enemmän huomiota, olen vähän katkera äidillemme siitä, että olen koko ikäni tuntenut itseni harjoituskappaleeksi.

Katkerot keskustelee katkerina kuinka lapsena ei tultu huomioiduksi. Totuus on että kyllä teidän vanhemmat on teitäkin rakastanut. On aivan normaalia ja toivottavaakin että vammaista tai erikoislasta tuetaan. Te vain kuvittelette että teitä ei olla huomioitu samalla tavalla. Voi ollakin että näin on tehty mutta ei teitä tarvinnutkaan huomioida samalla tavalla. SIllä te synnyitte ilman mitään ongelmia. Tekisittekö tekin erikoislapsellenne niin että ette huomioisi ja auttaisi. Se erikoislapsen erityishuomiointi ei tarkoita että hän olisi jotenkin ollut teidän etunne edellä. Ajattelette näin siksi koska egonne sanoo näin.

Tuo katkerokommentti on aivan uskomaton.

Olen läheltä nähnyt, kuinka epätasa-arvoinen kohtelu lapsuudessa on vaikuttanut hyvin epäedullisesti tuleviin ihmissuhteisiin ja perhe-elämään. Mieheni kasvoi "näkymättömäksi pojaksi", jonka tehtävä oli pysyä harmittomana ja poissa silmistä, kun uusperheeseen syntyi sairas lapsi. Lapsi parani, mutta asetelma jäi. (En tiedä, kuinka vahvasti eriarvoisuus olisi näkynyt, jos molemmilla olisi ollut samat vanhemmat.) Lapsuuden kokemus näkyy vahvana ulkopuolisuuden tunteena ja vahvana torjuntana. Miehen äitikin on eläkkeellä myöntänyt, että teki väärin jättäessään poikansa ulkopuolelle. Katuu, mutta ei voi korjata mitään.

Minusta tuli tietyllälailla selvittyä oli pakko oppia pärjäämään itse kun tukea vanhemmilta ei tullut. Sairaalla sisaruksensa itsenäistyminen ja myöhemmin itsenäinen selviytyminen ei samalla tavalla sujunut.

Vierailija kirjoitti:

Katkerot keskustelee katkerina kuinka lapsena ei tultu huomioiduksi. Totuus on että kyllä teidän vanhemmat on teitäkin rakastanut. On aivan normaalia ja toivottavaakin että vammaista tai erikoislasta tuetaan. Te vain kuvittelette että teitä ei olla huomioitu samalla tavalla. Voi ollakin että näin on tehty mutta ei teitä tarvinnutkaan huomioida samalla tavalla. SIllä te synnyitte ilman mitään ongelmia. Tekisittekö tekin erikoislapsellenne niin että ette huomioisi ja auttaisi. Se erikoislapsen erityishuomiointi ei tarkoita että hän olisi jotenkin ollut teidän etunne edellä. Ajattelette näin siksi koska egonne sanoo näin.

Ap:n sisarus vietti pitkiä aikoja sairaalassa pienenä. Äiti siis asui sairaalassa sisaruksemme kanssa, ja pelkäsi kokoajan että tämä kuolee kohta. Ei hänellä silloin ollut aikaa tai voimavaroja miettiä meidän vanhempien lasten murheita tai mitään muutakaan. Isällä oli myös syvä huoli sairaasta lapsesta, eikä hänkään jaksanut keskittyä meihin muihin lapsiin. Minä huolehdin 10-vuotiaana pienemmästä sisaruksesta, siitä että hän oli tehnyt läksyt jne.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

On, mutta hyväksyi jo lapsena, että hänen hoitaminen on koko perheen vastuulla.

Lapsen tehtävä on olla lapsi, ei toisten lasten hoitaja päätoimisesti.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli tietyllälailla selvittyä oli pakko oppia pärjäämään itse kun tukea vanhemmilta ei tullut. Sairaalla sisaruksensa itsenäistyminen ja myöhemmin itsenäinen selviytyminen ei samalla tavalla sujunut.

Onko sinun vanhempana vaikea pyytää apua keltään?

Totuushan on että ei ole aina kyse mistään lellimisestä vaan se lapsi väkisinkin ottaa sen ajan kun on vaikeampi hoidettava. Ei ole vanhempien reiluudesta kiinni. Jätetäänkö se vammainen tai sairas lapsi hoitamatta silloin kun tarve on jotta ei saisi enemmän aikaa osakseen kun terve lapsi. Tärkeää on että se tervekin lapsi tuntee että on tärkeä ja rakastettu ja se on täysin mahdollista järjestää vaikka se toinen veisi vähän enemmän vanhemman huomiota. Ja sitten kun lapsi ymmärtää jo jotain voi kertoa miksi toinen on erilainen ja tarvitsee enemmän aikaa. Kyllä lapset tajuavat tilanteen itsekin aika hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli tietyllälailla selvittyä oli pakko oppia pärjäämään itse kun tukea vanhemmilta ei tullut. Sairaalla sisaruksensa itsenäistyminen ja myöhemmin itsenäinen selviytyminen ei samalla tavalla sujunut.

Onko sinun vanhempana vaikea pyytää apua keltään?

Ei oikeastaan jos apua tarvitsen. Lapsena ehkä sitä apua olisi voinut paremmin pyytää muilta läheisiltä jos olisi osannut.

Vierailija kirjoitti:

Tuo katkerokommentti on aivan uskomaton.

Olen läheltä nähnyt, kuinka epätasa-arvoinen kohtelu lapsuudessa on vaikuttanut hyvin epäedullisesti tuleviin ihmissuhteisiin ja perhe-elämään. Mieheni kasvoi "näkymättömäksi pojaksi", jonka tehtävä oli pysyä harmittomana ja poissa silmistä, kun uusperheeseen syntyi sairas lapsi. Lapsi parani, mutta asetelma jäi. (En tiedä, kuinka vahvasti eriarvoisuus olisi näkynyt, jos molemmilla olisi ollut samat vanhemmat.) Lapsuuden kokemus näkyy vahvana ulkopuolisuuden tunteena ja vahvana torjuntana. Miehen äitikin on eläkkeellä myöntänyt, että teki väärin jättäessään poikansa ulkopuolelle. Katuu, mutta ei voi korjata mitään.

Tuo näkymättömyys kuulostaa tutulta, voisin samaistua itsekin siihen. Ja se, ettei halua aiheuttaa mitään ylimääräistä harmia, koska erityislapsessa on ollut vanhemmille riittävästi haastetta. Toki se vaikutti omaan itsetuntoon ja itseluottamukseen, kun missään ei juuri kannustettu tai tarjottu tukea. Omillaan sai pärjätä.

Minä minä minä, minä minä minä,

Jos perhe jossa on kehitysvammainen lapsi aikoo selvitä laittamatta lasta laitokseen ja ilman avioeroa niin siinä pitää kaikkien joustaa ja paljon. Silloin pärjätään perheenä, ei yksilönä. Se on nykyään todella hukassa ihmisiltä. Kaikki pelaa ihmeen nollasumma peliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkerot keskustelee katkerina kuinka lapsena ei tultu huomioiduksi. Totuus on että kyllä teidän vanhemmat on teitäkin rakastanut. On aivan normaalia ja toivottavaakin että vammaista tai erikoislasta tuetaan. Te vain kuvittelette että teitä ei olla huomioitu samalla tavalla. Voi ollakin että näin on tehty mutta ei teitä tarvinnutkaan huomioida samalla tavalla. SIllä te synnyitte ilman mitään ongelmia. Tekisittekö tekin erikoislapsellenne niin että ette huomioisi ja auttaisi. Se erikoislapsen erityishuomiointi ei tarkoita että hän olisi jotenkin ollut teidän etunne edellä. Ajattelette näin siksi koska egonne sanoo näin.

Ap:n sisarus vietti pitkiä aikoja sairaalassa pienenä. Äiti siis asui sairaalassa sisaruksemme kanssa, ja pelkäsi kokoajan että tämä kuolee kohta. Ei hänellä silloin ollut aikaa tai voimavaroja miettiä meidän vanhempien lasten murheita tai mitään muutakaan. Isällä oli myös syvä huoli sairaasta lapsesta, eikä hänkään jaksanut keskittyä meihin muihin lapsiin. Minä huolehdin 10-vuotiaana pienemmästä sisaruksesta, siitä että hän oli tehnyt läksyt jne.

T. Ap

No eikös tuo ole erittäin ymmärrettävä tilanne, jos vanhemmat pelkää että lapsi kuolee kohta, niin ei mitenkään pysty samanlailla hoitamaan ja antamaan huomiota muille lapsille. Siinä menee kukatahansa lukkoon.

Mulla on kehitysvammainen pikkuveli ja hän on saanut paljon huomiota, niin sain minäkin pienenä, mutta pikkuveljen kasvaessa ja ongelmien tullessa, minä ja vanhemmat yhdessä katsottiin pikkuveljen perään. Oltiin jonkinlainen tiimi, enkä koskaan ole kokenut katkeruutta siitä että olen jäänyt ns ''vähemmälle'' koska en koe että olisin. Mun vanhemmat on tehnyt niin paljon kuin pystyvät meidän kaikkien puolesta, ja mulle on tullut selväksi kuinka paljon myös minua rakastetaan kaikesta huolimatta.

Mutta, tietysti joka tarina ja vanhempi on erilainen.

Asian voi hoitaa todella paljon tyylikkäämminkin, kaikkia lapsia paremmin sanoilla ja teoilla huomioiden, kuin mitä näissä kommenteissa on kerrottu.

En tiedä, missä asemassa seisoo sellainen, joka väittää näitä pohdintoja itsekkyydeksi ja omanapaisuudeksi. Onko itse ollut paapomassa sairasta tai vammaista? Onko itse ollut paapottava? Onko itsellä mitään kokemusta aiheesta, vain tarve "kaikkitietävään" kommentointiin?

On oikeastaan aivan sama, miksi jotakuta suositaan muiden kustannuksella. Samanlaista jälkeä tulee, ongelmia itse- ja omanarvontunnossa, vaikka eloonjäämistaidot olisivatkin kunnossa...

On se tervekin lapsi oikeuttettu vanhemman rakkauteen, huolenpitoon ja tukeen.

Ei lasta voi hylätä oman onnen nojaan vain siksi että sattuu olemaan terve ja sisarus ei.