Lue keskustelun säännöt.
Tiedän että monilla on paha olla
01.03.2018 |
Haluatteko purkaa miksi sinulla on paha olla ja mistä se alkujaan johtuu?
Tiedän että suomessa on paljon mielenterveysongelmaisia nuorten kuin aikuistenkin parissa. Haluisin siksi kuulla teiltä mielipidettä siihen mikä Suomen yhteiskunnassa mättää koska niin moni oireilee?
Itse olen päätynyt siihen syyhyn että Suomessa ei osata oikeasti kohdata ihmisiä ja luottaa muihin. Meillä ei ole minkäänlaista yhteisöllisyyttä, yksin pitää selviytyä ja muut ovat hälläväliä oli sitten oma perhe tai ei (vaikka monet mielellään huolehtii sitten omasta perheestään eniten). Suomessa ei uskalleta puhua miltä oikeasti tuntuu. En tosin ymmärrä miksi.
Olen Nainen 23v ahdistusta ja paniikkihäiriöitä ja yksinäisyyttä ollut koulu-ajan kiusatuksi tulemisen takia. Nyt joudun käymään terapeutilla. Tulen ihan hyvästä normaalista perheestä jossa ei ole ollut mielenterveysongelmia tai talousongelmia, olen myös itse ihan normaalin näköinen aika hiljainen nainen.
Kommentit (20)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuet aivan liian matalat, mt hoitoa ei saa riittävästi.
Omat mielenterveysongelmani ovat peräisin ainakin osittain muiden mt-ongelmien ja itsetuhoisuuden kuuntelusta varhaisnuoruudessa. Tai niistä se lähti, lisänä mm. yleinen hukassa olo, maailmantuska ja herkkä persoona. En oikein osannut käsitellä noita asioita ja jäin liian pitkäksi aikaa yksin. Ahdistuksen pelkääminen sitten vain lisäsi ahdistusta ja aloin pelätä ihmiskontakteja, viillellä sekä oireilla syömisen kanssa. Nämä kaikki vain lisäsivät ongelmien vyyhtiä entisestään.
Ehkä jollain tapaa voisin sanoa kasvaneeni siihen pahaan oloon kiinni? Paha sanoa, niin monen tekijän summa. Eihän kukaan mielenterveysongelmia itselleen valitse ja ulkoisesti asiani ovat itse asiassa varsin hyvin; menestyn opiskeluissani, minulla on välittävä perhe ja hyviä ystäviä sekä teen asioita, jotka tuottavat hyvää oloa. Mutta silti en voi kutsua itseäni onnelliseksi enkä mieleltäni terveeksi. Sairaushan se nimittäin on, vaikka hyvin raskas sellainen.
Joo tuttua juttua. Minuakin kiusattiin koulussa ja olin jotenkin paljon yksin. Vanhemmista ei siis ollut tukea ja turvaa. Kavereitakin oli, mutta jotenkin ne tuli ja meni.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi, yhteiskunnasta ja vaikka mistä, harrastusporukoista jne. Muut harrastaa porukassa, minä olen yksin harrastuksissa, ennen ja jälkeen.
Köyhyyskin vaivaa ja vanha tuttu, syömishäiriö. Syön kai lohduksi ja tyhjyyden tunteeseen. Juonkin mielelläni, mutta en kovin usein. Koitan elää mahd. terveellisesti ja liikun paljon. Motivaatio kyllä katoaa välillä ja väsyttää tämä näköalattomuus: näin on ollut jo vuosia, ehkä aina.
Olen elämässäni ollut enemmän eläinten kuin ihmisten kanssa ja alkanut arvostaa niitä jo enemmän. Vielä kun rahat riittäisi eläinten hoitoon, jos jotain sattuu. Nyt ei ole yhtään ylimääräistä eikä hätävaraa, päinvastoin jouduin jo lainaamaan rahaa lääkärikuluihin. Vuosien kituuttaminen ahdistaa, on tunne, ettei saisi ostaa mitään, koskaan, vaikka on puutetta ihan perustarvikkeista ja varusteistakin.
Anteeks valitus. En ole muuten viikkoihin jutellut kenenkään kanssa.
Äitini kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen. Maailmasta putosi pohja ja usko hyvään huomiseen meni. Pidän vielä kiinni elämän syrjästä lasteni tähden ja hoidan perheeni ja työni, mutta joka päivä täytyy pakottaa itsensä jatkamaan. Voi olla, että kun saan lapseni omilleen ja pärjäämään itsekseen, en enää pakota itseäni mihinkään. Edes elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
KUNNIOITUS PUUTTUU SUOMESTA.
Tämän nostaisin minäkin suurimmaksi ongelmien syyksi Suomessa. Toisia ihmisiä ei arvosteta eikä kunnioiteta.
Jo lapsesta saakka tehdään selväksi, että sinä se et sitten ole mitään. Vihapuhetta kohdistuu aivan jokaiseen. Kielenkäyttö on ihan sairasta.
Kunnioituksen puute näkyy myös sieltä ystävällisen naamarin takaa. Sellainen alentuva ja vähättelevä suhtautuminen toiseen, jos sillä on joku ongelma. Ihmisten lempi puuhaa haukkumisen lisäksi on ystävällinen "neuvominen" kuin vähämieliselle pikkulapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla puhkes ahdistuneisuushäiriö liiallisen työtaakan, huonon johtamisen, työpaikkakiusaamisen (esimies kiusaaja) ja äidin äkillisen vakava sairastumisen +kuoleman takia.
Tämä kaikki viimeisen 10vuoden aikana.
Ahdistuksen lisäksi pelkään kaikkia sairauksia, eli ahdistus on räjähtänyt oikeen kunnolla.
Apua odotan nyt tk:n puolelta, mutta se kestää. Pakko vaan kärsiä.
Vierailija kirjoitti:
Joo tuttua juttua. Minuakin kiusattiin koulussa ja olin jotenkin paljon yksin. Vanhemmista ei siis ollut tukea ja turvaa. Kavereitakin oli, mutta jotenkin ne tuli ja meni.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi, yhteiskunnasta ja vaikka mistä, harrastusporukoista jne. Muut harrastaa porukassa, minä olen yksin harrastuksissa, ennen ja jälkeen.
Köyhyyskin vaivaa ja vanha tuttu, syömishäiriö. Syön kai lohduksi ja tyhjyyden tunteeseen. Juonkin mielelläni, mutta en kovin usein. Koitan elää mahd. terveellisesti ja liikun paljon. Motivaatio kyllä katoaa välillä ja väsyttää tämä näköalattomuus: näin on ollut jo vuosia, ehkä aina.
Olen elämässäni ollut enemmän eläinten kuin ihmisten kanssa ja alkanut arvostaa niitä jo enemmän. Vielä kun rahat riittäisi eläinten hoitoon, jos jotain sattuu. Nyt ei ole yhtään ylimääräistä eikä hätävaraa, päinvastoin jouduin jo lainaamaan rahaa lääkärikuluihin. Vuosien kituuttaminen ahdistaa, on tunne, ettei saisi ostaa mitään, koskaan, vaikka on puutetta ihan perustarvikkeista ja varusteistakin.
Anteeks valitus. En ole muuten viikkoihin jutellut kenenkään kanssa.
Viimeistä kappaletta ja syömishäirötä lukuun ottamatta kuin kynästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että kun saan lapseni omilleen ja pärjäämään itsekseen, en enää pakota itseäni mihinkään. Edes elämään.
Olet aika guru, jos onnistut kasvattamaan lapsesi niin, ettei heitä haittaa sinun kohtalosi. Aiotko kenties saada heidät vihaamaan itseäsi niin syvästi, ettei kuolemasi kosketa yhtään?
Viime vuonna olin ulkomailla 3 viikkoa,sinä aikana ei ahdistanut eikä masentanut ollenkaan,viikko siitä kun olin tullut takaisin niin rupesi jo yhteiskunta ja suomalaiset ahdistamaan ja masentamaan,jotenkin sairas yhteiskunta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Viisi juttua joilla pilaat lapsesi elämän":
https://www.psychologytoday.com/blog/nurturing-resilience/201101/the-fi…
Minun kohdallani taisi tapahtua noista... öö... ehkä neljä.
Minulla on muistoja niiltä ajoilta kun olin YKSIvuotias. Muistan, että olin jo silloin onneton. Eikä oloni ole siitä yhtään parantunut. Terapia ei auta, ei mikään auta. Elämä pilalla. Kiitti kauheesti, vanhemmat.
Itsellä oli hyvä lapsuus ja muutenkin hyvä elämä vailla pahaa oloa. Sitten eräänä päivänä yllättäen vaimoni kertoi päätöksestään lähteä, koska ei vaan tunnu enää siltä. Siitä on jo vuosia, mutta paha olo tuli jäädäkseen. En vaan voi enää luottaa kehenkään potentiaaliseen kumppaniin. Maailmani yksinkertaisesti järkkyi liikaa. Toki useat luottamuksen pettämiset parisuhdemarkkinoilla ovat pahentaneet uskoani mahdollisen kumppanin luotettavuuteen.
Ainoastaan lapsiini ja sukulaisiini luotan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Viisi juttua joilla pilaat lapsesi elämän":
https://www.psychologytoday.com/blog/nurturing-resilience/201101/the-fi…
Minun kohdallani taisi tapahtua noista... öö... ehkä neljä.
Minulla on muistoja niiltä ajoilta kun olin YKSIvuotias. Muistan, että olin jo silloin onneton. Eikä oloni ole siitä yhtään parantunut. Terapia ei auta, ei mikään auta. Elämä pilalla. Kiitti kauheesti, vanhemmat.
Palstakiusaajiltani kysyisin, että tämmöinenkö ei ahdista, kun ihminen kertoo samat asiat, kuin minäkin, mutta ei esim. raivoa tilantesta niille, jotka sen aiheuttivat tai niistä? Pitääkö siis teitä ei-ahdistuttaakseen olla kiltisti alistunut elämän pilallaoloon? Jos etsii apua ja samalla syyttää syyllisiä, niin joillakin alkaa paha olo? Ja siis aika selvä, että silloin syyttömätkin saavat kärsiä, mutta se ei ole mun syy. Enhän mä elämääni pilannut.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Viisi juttua joilla pilaat lapsesi elämän":
https://www.psychologytoday.com/blog/nurturing-resilience/201101/the-fi…
Minun kohdallani taisi tapahtua noista... öö... ehkä neljä.
Minulla on muistoja niiltä ajoilta kun olin YKSIvuotias. Muistan, että olin jo silloin onneton. Eikä oloni ole siitä yhtään parantunut. Terapia ei auta, ei mikään auta. Elämä pilalla. Kiitti kauheesti, vanhemmat.
Palstakiusaajiltani kysyisin, että tämmöinenkö ei ahdista, kun ihminen kertoo samat asiat, kuin minäkin, mutta ei esim. raivoa tilantesta niille, jotka sen aiheuttivat tai niistä? Pitääkö siis teitä ei-ahdistuttaakseen olla kiltisti alistunut elämän pilallaoloon? Jos etsii apua ja samalla syyttää syyllisiä, niin joillakin alkaa paha olo? Ja siis aika selvä, että silloin syyttömätkin saavat kärsiä, mutta se ei ole mun syy. Enhän mä elämääni pilannut.
t.kristallikissa
Minä kirjoitin tuon "Viisi juttua joilla pilaat lapsesi elämän" -viestin. Minulla ei ole mitään syytä raivota kenellekään. Sisälläni ei ole raivoa. Eipä sisälläni ole oikein mitään. On tyhjyyttä. Ei ole ainakaan mitään tunteita ketään ihmisiä kohtaan. Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa vanhemmilleni tai kenellekään muullekaan. Kaikki ihmiset ovat minulle täysin samantekeviä, ja myös vanhempani ovat minulle samantekeviä, en ole nähnyt heitä vuosiin, pistin välit poikki eikä minulle ole mitään väliä elävätkö he yhä vai eivät. Ei millään ole minulle mitään väliä. Omituista on, että heillä ei ole pienintäkään aavistusta siitä pahasta mitä he minulle aiheuttivat... mutta eipä silläkään minulle väliä ole.
Olen tosiaan... ehkä jotain sellaista huomannut, että kun joillain ihmisillä on paha olla... he alkavat raivota, taistella, hyökätä, satuttaa,...
minä en ala. Minä olen luovuttanut jo ajat sitten, antanut periksi. Ei minulla ole mitään syytä tehdä mitään. Nyt vain odottelen että elämä loppuisi. Pitkä on odotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Viisi juttua joilla pilaat lapsesi elämän":
https://www.psychologytoday.com/blog/nurturing-resilience/201101/the-fi…
Minun kohdallani taisi tapahtua noista... öö... ehkä neljä.
Minulla on muistoja niiltä ajoilta kun olin YKSIvuotias. Muistan, että olin jo silloin onneton. Eikä oloni ole siitä yhtään parantunut. Terapia ei auta, ei mikään auta. Elämä pilalla. Kiitti kauheesti, vanhemmat.
Palstakiusaajiltani kysyisin, että tämmöinenkö ei ahdista, kun ihminen kertoo samat asiat, kuin minäkin, mutta ei esim. raivoa tilantesta niille, jotka sen aiheuttivat tai niistä? Pitääkö siis teitä ei-ahdistuttaakseen olla kiltisti alistunut elämän pilallaoloon? Jos etsii apua ja samalla syyttää syyllisiä, niin joillakin alkaa paha olo? Ja siis aika selvä, että silloin syyttömätkin saavat kärsiä, mutta se ei ole mun syy. Enhän mä elämääni pilannut.
t.kristallikissaMinä kirjoitin tuon "Viisi juttua joilla pilaat lapsesi elämän" -viestin. Minulla ei ole mitään syytä raivota kenellekään. Sisälläni ei ole raivoa. Eipä sisälläni ole oikein mitään. On tyhjyyttä. Ei ole ainakaan mitään tunteita ketään ihmisiä kohtaan. Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa vanhemmilleni tai kenellekään muullekaan. Kaikki ihmiset ovat minulle täysin samantekeviä, ja myös vanhempani ovat minulle samantekeviä, en ole nähnyt heitä vuosiin, pistin välit poikki eikä minulle ole mitään väliä elävätkö he yhä vai eivät. Ei millään ole minulle mitään väliä. Omituista on, että heillä ei ole pienintäkään aavistusta siitä pahasta mitä he minulle aiheuttivat... mutta eipä silläkään minulle väliä ole.
Olen tosiaan... ehkä jotain sellaista huomannut, että kun joillain ihmisillä on paha olla... he alkavat raivota, taistella, hyökätä, satuttaa,...
minä en ala. Minä olen luovuttanut jo ajat sitten, antanut periksi. Ei minulla ole mitään syytä tehdä mitään. Nyt vain odottelen että elämä loppuisi. Pitkä on odotus.
Okei, huh... Det är synd om människan.
Se on jostain runosta. Mummini tapasi käyttää tuota lausetta. Monikaan asia maan päällä ei ole ihmisille kunniaksi, viittaan siis vanhempiisi.
t.kristallikissa
Toinen vanhemmistani kuoli kun olin ala-asteikäinen, toinen taas on ollut lähes aina niin omiin ongelmiinsa (niiden piilotteluun) ja oman elämänsä kanssa selviämiseen keskittynyt ettei paljoa ehtinyt tukea tai turvaa antamaan. Olin lapsena/nuorena paljon yksin eikä esim vanhemman kuoleman jälkeen tarjottu mitään apua. Hain sitä sitten lopulta teininä itse kun asiat oli jo ihan hirveän huonosti.
Olen kaikesta saamastani avusta kiitollinen mutta toisaalta olen myös tämän lähes 9 vuoden hoidossa olemisen ajan huomannut että välillä sitä on vaikeaa saada. Psykoterapiaan hakeutuminen kelan tuella ja sen kelan tuen hakeminen oli todella monimutkainen ja vaikea prosessi. Piti niin tarkkaan ja vakuuttavasti kertoa niissä papereissa että miksi on niin masentunut ja vaikuttaako se elämään muka oikeasti niin rajoittavasti että tarvitsee terapiaa. Sitten taas psykiatrisilla poliklinikoilla on työntekijöitä asiakkaisiin nähden ihan liian vähän ja esim työntekijöiden sairastumiset/lomat/toiseen työpaikkaan siirtymiset aiheuttaa välillä kohtuuttoman pitkiä taukoja hoidossa, harvoin on tarjota tilalle mitään korvaavaa työntekijää siksi aikaa. Monesti työntekijöistäkin huomaa sen stressin ja työmäärän kuorman, vika ei missään nimessä ole heissä mutta varmasti kokevat syyllisyyden tunteita kun esim käyntiaikoja ei ole antaa kuin 2-3 viikon välein. Aika usein myös koulun kanssa tulee ongelmia näiden käyntien takia, joskus niitä aikoja ei vaan saa kuin keskellä päivää ja toki tunnit on jollakin korvattava mutta monesti opettajat suhtautuvat hyvin ikävästi näihin poissaoloihin. Oma luokanvalvojani amiksessa jaksoi joka kerta muistuttaa miten lääkäriajat pitäisi hoitaa omalla ajallaan ja että tästä tulee minulle vain lisää ongelmia. Ei kauhean kannustavaa.
Joskus myös kun kohdalle sattuu ikävä työntekijä jonka kanssa homma ei suju niin voi olla vaikeaa siirtyä toiselle työntekijälle (jos sitä nuorena edes uskaltaa pyytää), kaikilla on jo kädet niin täynnä työtä ja asiakkaita ettei vaihto aina onnistu.
Kaikista palveluista on myös mahdoton tietää itse. En tiedä mikä taho niitä sitten voisi mainostaa/miten niistä voisi kertoa paremmin (ehkä kouluissa?) mutta itse sain esim vasta 18-vuotiaana tietää mahdollisuudesta tukiperheeseen ja silloin olin siihen jo liian vanha. Myös lastensuojelusta oltiin annettu turhan "vakava ja lopullinen päätös"-kuva vaikka lopulta sieltäkin olisin saanut kaipaamani apua mutta sekin tuli liian myöhää. Olisin heidän kauttaan päässyt nuorena tukiasuntoon (ei siis mikään lastenkoti vaan tuettua itsenäistä asumista) mutta olin jo sitten muuttamassa pois kotoa poikaystävän kanssa. Ehkä siellä psykiatrisella polillakin voitaisiin paremmin ohjeistaa työntekijöitä eri vaihtoehdoista jotta olisivat siellä osanneet niitä minulle/muille tarjota tai jakaa vaikka kaikille jotakin esitteitä.
Vierailija kirjoitti:
Joo tuttua juttua. Minuakin kiusattiin koulussa ja olin jotenkin paljon yksin. Vanhemmista ei siis ollut tukea ja turvaa. Kavereitakin oli, mutta jotenkin ne tuli ja meni.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi, yhteiskunnasta ja vaikka mistä, harrastusporukoista jne. Muut harrastaa porukassa, minä olen yksin harrastuksissa, ennen ja jälkeen.
Köyhyyskin vaivaa ja vanha tuttu, syömishäiriö. Syön kai lohduksi ja tyhjyyden tunteeseen. Juonkin mielelläni, mutta en kovin usein. Koitan elää mahd. terveellisesti ja liikun paljon. Motivaatio kyllä katoaa välillä ja väsyttää tämä näköalattomuus: näin on ollut jo vuosia, ehkä aina.
Olen elämässäni ollut enemmän eläinten kuin ihmisten kanssa ja alkanut arvostaa niitä jo enemmän. Vielä kun rahat riittäisi eläinten hoitoon, jos jotain sattuu. Nyt ei ole yhtään ylimääräistä eikä hätävaraa, päinvastoin jouduin jo lainaamaan rahaa lääkärikuluihin. Vuosien kituuttaminen ahdistaa, on tunne, ettei saisi ostaa mitään, koskaan, vaikka on puutetta ihan perustarvikkeista ja varusteistakin.
Anteeks valitus. En ole muuten viikkoihin jutellut kenenkään kanssa.
Voisi olla melkein mun näppikseltä.
Vierailija kirjoitti:
Olen kaikesta saamastani avusta kiitollinen mutta toisaalta olen myös tämän lähes 9 vuoden hoidossa olemisen ajan huomannut että välillä sitä on vaikeaa saada. Psykoterapiaan hakeutuminen kelan tuella ja sen kelan tuen hakeminen oli todella monimutkainen ja vaikea prosessi. Piti niin tarkkaan ja vakuuttavasti kertoa niissä papereissa että miksi on niin masentunut ja vaikuttaako se elämään muka oikeasti niin rajoittavasti että tarvitsee terapiaa. Sitten taas psykiatrisilla poliklinikoilla on työntekijöitä asiakkaisiin nähden ihan liian vähän ja esim työntekijöiden sairastumiset/lomat/toiseen työpaikkaan siirtymiset aiheuttaa välillä kohtuuttoman pitkiä taukoja hoidossa, harvoin on tarjota tilalle mitään korvaavaa työntekijää siksi aikaa.
Olen saman huomannut. Kuntoutustuki on minulta evätty perusteella "masennus ei estä opiskelua", vaikka taas psykologin mielestä mun piti varmasti se tuki saada. No, ei ollut sitten varaa ruveta kuntoutumaan, opiskelut venyi kolmella ylimääräisellä vuodella ja sen jälkeen en ole enää pystynyt opiskeluihin tai töihin. Pelkään että mitä pidempään menee näin, sitä vaikeampaa on enää nousta ja ruveta "normaaliksi". Nykyään mulla ei ole enää sitä kunnan tarjoamaa keskusteluapuakaan.
Ystäväni romahti tänä talvena ja syy siihen oli että hän ei halunnut apua ystäviltä tai läheisiltä, apu ei ollut sellaista mitä hän olisi halunnut. Ei nähnyt empatiaa ja torjui ystävällisyyden.
Olisi halunnut vain vittuilua ja muuta. Vähän vaikeaa oli auttaa.