Avioliiton elinikäisyys ja ainutkertaisuus ihanteena

Raamatussa asetetaan ihanteeksi avioliiton elinikäisyys ja ainutkertaisuus. Apostoli Paavali sanoo, että "jos hän (vaimo) kuitenkin eroaa (miehestään), olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa" (1 Kor. 7:11). Raamatun periaatteellinen kanta näkyy myös Jeesuksen sanoissa: "Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan; ja joka nai toisen, tekee aviorikoksen" (Mark. 10:11-12; Luuk. 16:18). Jeesuksen ehdottomuuden taustalla on ilmeinen huoli naisen kohtalosta avioeron jälkeen.

Koska monet avioliitossa epäonnistuneet eivät kuitenkaan elä yksin, on yhteiskunnan ja yleisen moraalisen järjestyksen kannalta parempi, että asianomainen silloin solmii uuden, täyteen aviouskollisuuteen velvoittavan avioliiton kuin elää esimerkiksi avo- tai tilapäisessä suhteessa. Luterilaisen perinteen kanta on ollut samantapainen. Erityisen ongelmattomana on pidetty uudelleen avioitumista silloin, kun joku on joutunut avioeroon aviopuolison uskottomuuden tai hylätyksi tulemisen vuoksi.

Tällaista avioliittoa solmittaessa tulisi edellyttää, että asianomainen tajuaa mahdollisimman hyvin edellisen avioliittonsa kariutumisen syyt ja oman osuutensa niihin, ja että hän on vilpitön yrittäessään uudelleen.

Kirkko ei saa hylätä ketään elämässään haaksirikkoon joutunutta. Jeesus itse sanoi, etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat, ja ettei hän ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä (Mark. 2:17). Jumalan anteeksiantamus Kristuksessa voi ulottua myös Jumalan tahdon vastaisesti päättyneeseen avioliittoon niin kuin muihinkin synteihin, olivatpa ne miten suuria tahansa. Kirkon on sekä tuettava aviopuolisoiden keskinäistä yhteyttä että annettava sielunhoidollista apua siellä, missä yhteydet ovat särkyneet.