Pelkaatko etta olet muille ihmisille nakymaton?
Minä pelkään kauheasti, usein tuntuu niin orvalta ja siltä etteivät muut ihmiset huomaa minua. Ostan uusia vaatteita, mutta sekään ei auta. Pahiten näkymättömyys näkyy työnhaussa. Viiteen vuoteen ei ole tullut tuötarjouksia eikä kutsuja jaastatteluun, työkkärissäkin olivat jo unohtaneet että olen edes olemassa.
Kommentit (20)
Minä nautin siitä että olen näkymätön. Saan olla rauhassa.
Mulle sun ääkköset on näkymättömiä. Hui🙀
Minä ajattelen itsestäni että valtaosa minusta on jo kuollut, mutta ikäänkuin joku osa vain suorittaaa jotakin, sitten kun lopetan senkin sitten olen totaalisesti kuollut ja synnyn uudelleen parempaan elämään.
Kunpa voisinkin olla kaikille täysin näkymätön, mikä autuus.
Vierailija kirjoitti:
Minä ajattelen itsestäni että valtaosa minusta on jo kuollut, mutta ikäänkuin joku osa vain suorittaaa jotakin, sitten kun lopetan senkin sitten olen totaalisesti kuollut ja synnyn uudelleen parempaan elämään.
Mutta harmiittaavaa on se että on vielä jokin tunne reagoida. Tuon yhä himmenevän elämän ja tunteellisuuden sijaan ennemmin ottaisi vaikka sata veitseiskua vatsaansa kuin kituisii siinä tunteiden tuskissaan.
Mieluummin näkymätön, kuin että katsoisivat pahalla.
Kyllä nytýt ennemmin olisin ns normaali elämääni tyytyvinen eläämän aikaana jalostunut itseeeni tyyytyväinen yksilö kuin kalpea kuolevainen :) Mutta se toiinen puoli on kaikeen tietoisuuden varjolla teeennäinen.
Ei tarvitse pelätä kun tiedän olevani näkymätön. Minua ei tervehditä, minulle ei puhuta, ei välitetä mielipiteistäni.
Mutta on siinä hyvätkin puolensa. Minun ei tarvitse tervehtiä, ei tarvitse puhua, ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä.
Täydellinen turtuminen on mielenrauhan alku.
Ei enää pelota, kun olen jo näkymätön. Nyt se enää surettaa.
Kunpa olisinkin. Maailman hirvein lause "voisitko sinä..." jäisi silloin kuulematta niin usein.
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse pelätä kun tiedän olevani näkymätön. Minua ei tervehditä, minulle ei puhuta, ei välitetä mielipiteistäni.
Mutta on siinä hyvätkin puolensa. Minun ei tarvitse tervehtiä, ei tarvitse puhua, ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä.
Täydellinen turtuminen on mielenrauhan alku.
Terveehtimiinen on itseasiassa muodollista.
En pelkää vaan olen. Tosin eri aihepiirissä kuin työnhaussa, ihan siviilissä. Joskus se jaksoi itkettää, mutta tänään kyyneliä niellessäni päätin että olen sitten yksin. Ei tule pettymyksiä enää, kun elämästä on kaikki pois. Kai se on hyväksyttävä että mä en ole minkään arvoinen.
Minä uskoin aina olevani näkymätön, etteivät ihmiset huomaa minua tai minut tavanneet ihmiset eivät muista minua, kun tulevat kadulla vastaan. Voi ihme sitä häpeää, kun jossakin vaiheessa ymmärsin, että kyllä ne muistavat ja olen antanut itsestäni töykeän kuvan tuijottelemalla varpaitani tuttujen tullessa vastaan.
Vierailija kirjoitti:
En pelkää vaan olen. Tosin eri aihepiirissä kuin työnhaussa, ihan siviilissä. Joskus se jaksoi itkettää, mutta tänään kyyneliä niellessäni päätin että olen sitten yksin. Ei tule pettymyksiä enää, kun elämästä on kaikki pois. Kai se on hyväksyttävä että mä en ole minkään arvoinen.
Oleeen miettinyt sitä kunn pitää tehdä itse arviointi että onko ihminen yleensäkkkin liika itsekriittinen vai yliarvioiko hän itseään. Mutta kylllä se totuus yhdestä näkökulmasta vaan on niin että jos ett ise kykene tykkäämään itsestäsi ja pittämään itsestäsi huolta, niin eii sitä kukaan muukaan oikeasti vaaan kun ei tieedä mitä tehdä, on epäätpoivoista ja on synkkää, ne on harvat ihmiseet jotka tällaisissa olosuhteissa viihtyvät kun on olemasssa valoisammpiakin ympäristöjä. Ihmminen pyrkii valoa kohti.
Voi kunpa olisinkin muille näkymätön. Vajaat pari tuntia sitten lähdimme miehen kanssa kävelemään, ja ulko-oven avattuani huomasin taas kotikatumme juoruämmien päivystävän kadulla talomme kohdalla nokat pitkinä. Olisi mahtavaa jos esim noita kahta ei kiinnostaisi meidän perhe lainkaan, mutta turha toivo. Emme ole mitenkään erikoisia millään mittarilla, en tajua mitä nuo kärkkyvät ikkunoidemme takana ympäri vuoden. Myös naapurini kokee nuo naiset häiritseviksi kyylääjiksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä ajattelen itsestäni että valtaosa minusta on jo kuollut, mutta ikäänkuin joku osa vain suorittaaa jotakin, sitten kun lopetan senkin sitten olen totaalisesti kuollut ja synnyn uudelleen parempaan elämään.
Useimmat ihmiset kuolevat kun he ovat 25 vuotiaita mutta heidät haudataan vasta kun he ovat 75 vuotiaita.
Vierailija kirjoitti:
Minä nautin siitä että olen näkymätön. Saan olla rauhassa.
Tämä. Olen myös vuosien saatossa kohdannut muitakin ”näkymättömiä”, niitä, jotka nauttivat siitä, puoli tahallaan sellaisia. Pienieleisesti alkanut hengailla näissä näkymättömissä piireissä. Ja yllättynyt.
Minä olen "rakkaudeton": minusta ei kukaan välitä, ei kukaan pidä, ei kukaan halua olla seurassani, ei kukaan minua tervehdi.
Mutta valitettavasti en ole näkymätön! En voi käsittää tätä. Asun suurkaupungissa. Luulisi että ihmiset eivät muistaisi ventovieraita kadulla. Minä en muista ketään. Mutta kyllä vain, minut muistetaan, perhana. Kadulla jotkut saattavat osoittaa minua ja sanoa "tuolla toi taas on". Ventovieraat ympärilläni puhuvat minusta, "ai säkin tiedät ton?"
Hemmetin juntit, maalaistollot suurkaupunkilaiset! Jos ette välitä minusta, niin älkää myöskään puhuko minusta, osoitelko minua ja muistako minua! En minä nyt niin kummalliselta näytä. Olen hiljaa, olen itsekseni, en häiritse ketään. Joten miksi te minut muistatte?
Jos minusta ei välitetä, niin minä tahdon olla RAUHASSA!
Parempi olla näkymätön kuin osoiteltu.
Pelkaatko? Nakymaton?