Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden muistot ne nousee vastaan aina vaan , vaikka ikää on jo yli 50 v. Mikä auttaisi?
14.02.2018 |
Lapsuus elettiin kävelemällä munankuorilla. Ettei vaan isä suuttuisi. Isä suuttumista ei tosin voinut millään, ei millään välttää. Aina oli uusia sääntöjä ja asioita, jotka "olisi pitänyt ymmärtää". Isä suortastaan kyttäsi perhettään, että tekisimme jotain väärin ja huuto, hyökkäys ja rangaistus seuraisi. Sama koski tietysti alistettua äitiämme. Että sikäli tasapuolista.
Hän aina hoki, että "en mä täältä yksin lähde". Pyssyjä takkahuoneen seinällä, joita hän esittli meille lapsille. Tuli selväksi että ensin saa äiti luodista, samoin kallis metsästyskoira ja sitten lähtee ukko itse.
Kaikki alistaminen ja nöyryttäminen naamioitiin "kasvattamiseksi". Sitähän se ei tietenkään ollut, mutta eihän lapsi pysty itseään puolustamaan mitenkään.
Nynny, marttyyri äitimme huokaili, kulki silmät punaisena, yritti valtavasti, eli pelasi perheeseen kaksi joukkuetta "me ja se". Me lapset yritimme kaikin voimin pitää a) isän suuttumatta ja b) piristää ja ilostuttaa äitiä, kun hänet oli taas haukutta jostain mikroskooppisesta syystä
Mustasukkainen isä ei vaatinut mitään muuta, kuin että äiti tunnustasi asian,jonka hän jo tiesi. Tunnusta vaan, vain tämän kerran, haluan että tunnustat. Minä tiedän jo, minulle jo tultu kertomaan jne jne. Kun nääntynyt äiti halusi tietää, että KUKA on kertonut äidin pettämisestä tuttavamiehen kanssa, ei äijä tietenkään "halunnut paljastaa tietolähdettään", äitihän voisi jotenkin sabotoida tämän.
Minussa on hirveesti vihaa. Vihaan tietysti ukkoa, joka valitettavsti ehti kuolla, ennenkuin ehdin käydä potkimassa sitä perseelle. Kaikki opintoni olen jättänyt vähän vailla kesken. Työelämässä en halua/jaksa/uskalla/välitä edetä ollenkaan, vaan tyydyn kykyjäni huomattavasti alempiin hommiin.
Muutaman kerran olen kilpaillut, tai ollut hakemassa parempaa paikkaa, ja silloinkin mulla loppui paukut lopussa ja ohitseni meni joku mua huonmpi, mutta määrätietoisempi ja rohkeampi hakija.
Vaikeinta on veljilläni. On liki mahdotonta kasvaa vahvaksi, itsenäiseksi ja luottavaiseksi mieheksi perheeseen ja työelämään etenemään meidän lapsuuden ilmapiiristä. Kumpikaan veljeni eivät kestä mitään stressiä tai konflikteja. Etukäteen pitää jännittää,jopa sitä, että miten lentokentällä oikein selvitetään turvatarkastus.
Kumpikaan ei ole edennyt työelämässä, vaan sielläkin normaalin itsetunnon saaneet etenee vaivatta, kun taas veljeni räpeltävät alempana, jännittäen ja epäillen itseään.
Minä olen juurikin se pahantuulinen keski-ikäinen tarjoilija/kaupan kassa/siivoja/ärkän myyjä, joka vetää viikonloppuna ärtyisät kännit ja mielellään aukoo päätään jossain baarissa tms.
Tai siis olin, kunnes tapasin ihanan, luotettavan, iloisen ja avoimesti terveluonteisen kultaisen mieheni. Vasta hänen kanssaan olen alkanut ylipäätään ymmärtää minua ja perhettämme.
Vielä on työstämistä, on totta tosiaan. Vaikeinta on minun ymmärtää tai antaa anteeksi äidilleni. Raivoni suuntauu häneen. Kysymys hänelle kuulukin, että MIKSI? Miksi jäit siihen, miksi et hoitanut asioita,miksi et eronnut? Miksi siirsit vastuun isän käytöksestä meidän lasten harteille? Miksi, stna, miksi?
Olen liki 50-v, ja tuossa 40 täytettyäni asiat vasta alkoivat nousta pintaan ja esille. Sitä ennen elämä meni kiireessä ja sumussa ja kipuillen vaan muuten vaan.
Tiedoksi vaan vittumaisten miesten kanssa puurtavat äidit; ei ne asiat jää huomaamatta, ei lapset unohda vaikka haluaiskin, ei se suojaaa lasta, että piilottelet ja yrität hyvittää asioita. Lapsiaan pitää suojella.
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Sinun kannattaisi käydä juttelemassa terapeutille aiheesta. Myös psykologinen / tunnevyöhyketerapia voisi auttaa asiassa.
Kävin kerran. Olin niin raivona, siis verbaalisesti, että täti kirjotteli vaan muistiinpanoja ja oli sitä mieltä, että parempi koittaa antaa olla ja päästä eteenpäin. Se, että olen niin huolissani veljieni huonovointisuudesta ja onnettmista elämistä, ei ole kuulemma sekään minun kädessäni, joten tarttis antaa olla. Ehkä ne elää semmoista elämää kuin ne haluaakin ja ovat onnellia. Not. Varsinkin toinen, se herkempi on kävelevä masennuspotilas jolla elämä liukuu ohi jännittäessä ja pelätessä aina vaan uusia epäonnistumisia. Joita tulee. Se voisi olla NIIN paljon onnellisempi ja se aito,oikea hän, jos pääsisi taakastaan eroon!
Mutta pitää vaan mennä eteenpäin ja antaa olla. Kuulemma. En pysty kykeentymään. Vedän kännit taas heti kun on vapaata sen verran että ehtii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli vähän vastaava lapsuus, mutta äiti teki meidän elämästä helvettiä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän muistot pyörii mielessä. Ei niistä ikinä eroon pääse.
----"Minä olen juurikin se pahantuulinen keski-ikäinen tarjoilija/kaupan kassa/siivoja/ärkän myyjä, joka vetää viikonloppuna ärtyisät kännit ja mielellään aukoo päätään jossain baarissa tms."------
Joo tunnistan todellakin tyypin. En vaan ole tullut ajatelleeksi, että taustalla voisi olla jotain tuommoista oikeetakin syytä , eikä vaan vittumainen luonne ja paska käytös. Sorry.
Mulla on ollut ihan samanlainen lapsuudenkoti. Ymmärrän sua tosi hyvin! Olen sua melkein 10 vuotta vanhempi, ja jotkut asiat ottaa päähän edelleen. Vanhempani ovat yhä elossa, mutta eronneet. Erosivat vasta viisikymppisinä - harmi etteivät eronneet aikaisemmin. Molempiin on etäiset ja kohteliaat välit. Olen pakottanut itseni unohtamaan ikävät asiat, mutta huomaan olevani konfliktien välttelijä viimeiseen asti. Avioliittonikin hajosi siihen, etten uskaltanut olla eri mieltä tai riidellä - mieluummin erosin.
Lue Katriina Järvisen kirja Kaikella kunnioituksella. Siitä voisi olla sinulle apua. Selviät!
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinun kannattaisi käydä juttelemassa terapeutille aiheesta. Myös psykologinen / tunnevyöhyketerapia voisi auttaa asiassa.
Kävin kerran. Olin niin raivona, siis verbaalisesti, että täti kirjotteli vaan muistiinpanoja ja oli sitä mieltä, että parempi koittaa antaa olla ja päästä eteenpäin. Se, että olen niin huolissani veljieni huonovointisuudesta ja onnettmista elämistä, ei ole kuulemma sekään minun kädessäni, joten tarttis antaa olla. Ehkä ne elää semmoista elämää kuin ne haluaakin ja ovat onnellia. Not. Varsinkin toinen, se herkempi on kävelevä masennuspotilas jolla elämä liukuu ohi jännittäessä ja pelätessä aina vaan uusia epäonnistumisia. Joita tulee. Se voisi olla NIIN paljon onnellisempi ja se aito,oikea hän, jos pääsisi taakastaan eroon!
Mutta pitää vaan mennä eteenpäin ja antaa olla. Kuulemma. En pysty kykeentymään. Vedän kännit taas heti kun on vapaata sen verran että ehtii.
Helposti sanottu "anna olla ja mene eteenpäin". Sama kuin määräisi aivoja lamauttavia pillereitä varsinaista ongelmaa ratkaisematta. Ainostaan käsittelemällä traumaattiset muistot ja tilanteet pääsee vähitellen eteenpäin.
"En pysy kykeentymään" on kyllä hieno lause!
Olisi kiva tietää, mitä oikeasti haluat saada aikaan. Lapsuutesi ei muutu,vaikka sitä miten valitat.
Voit valita joko rypemisen vanhoissa tunteissa - se ei johda mihinkään - tai vaihtoehtoisesti kokonaisen hyvän loppuelämän. Vain sinä elät elämääsi ja sinulla on vain yksi elämä. Jos käytät se turhaan menneisyyden märehtimiseen, niin vika ei ole isäsi vaan ainoastaan sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"En pysy kykeentymään" on kyllä hieno lause!
Olisi kiva tietää, mitä oikeasti haluat saada aikaan. Lapsuutesi ei muutu,vaikka sitä miten valitat.
Voit valita joko rypemisen vanhoissa tunteissa - se ei johda mihinkään - tai vaihtoehtoisesti kokonaisen hyvän loppuelämän. Vain sinä elät elämääsi ja sinulla on vain yksi elämä. Jos käytät se turhaan menneisyyden märehtimiseen, niin vika ei ole isäsi vaan ainoastaan sinun.
Ihmismieltä on vaikea ohjata yhdellä napinpainalluksella, oletko joskus kuullut, että onnistuu niin? Menneisyyden märehtiminen kuuluu osana muutosprosessiin, siitä se alkaa.
Vierailija kirjoitti:
"En pysy kykeentymään" on kyllä hieno lause!
Olisi kiva tietää, mitä oikeasti haluat saada aikaan. Lapsuutesi ei muutu,vaikka sitä miten valitat.
Voit valita joko rypemisen vanhoissa tunteissa - se ei johda mihinkään - tai vaihtoehtoisesti kokonaisen hyvän loppuelämän. Vain sinä elät elämääsi ja sinulla on vain yksi elämä. Jos käytät se turhaan menneisyyden märehtimiseen, niin vika ei ole isäsi vaan ainoastaan sinun.
Yksisilmäistä neuvomista. Kun lapsuudesta johtuvat käytöstavat ja reagointi ei vaan sillä muutu, että mä päätän olla märehtimättä ja muistelematta isäukkoa.
Kaikki itseluottamus, uskaltaminen, stressisieto, uuden oppiminen, kestävyys ja jaksaminen: se kaikki opitaan kotona. Jos sitä ei kotoa opeteta, ei tueta eikä kannusteta niin mistä sen sitten ammentaisi?
Jos luit alkuviestin,niin sen lisäski ,ettei lasta kannustettu tai tuettu mitenkään, oli kasvatusperiaatteena latistaminen, nöyryyttäminen, epäonnistumisten korostaminen ("että muistaapa sitten ensi kerralla") ja perheen toisen aikusen nöyryyttäminen ja alistaminen sekin.
Että siinä on paljon muutakin kuin käydä potkimassa multaa iskän haudalle ja todeta että sepä siitä sitten. Täss on monta moness, sanois porilainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinun kannattaisi käydä juttelemassa terapeutille aiheesta. Myös psykologinen / tunnevyöhyketerapia voisi auttaa asiassa.
Tunnevyöhyketerapiassa ajatellaan, että traumaattiset kokemukset jäävät kehon muistiin ja kuulemma hoidon avulla olisi mahdollista poistaa näitä muistoja kehosta. Täällä oli joskus keskustelua tästä aiheesta ja muistaakseni useampi ihminen oli saanut siitä hyödyn.
Olet ainakin hyvä kirjoittaja. Pystyt varmasti kertomaan itsestäsi sujuvasti terapeutille!
Pitää vaan löytää sinulle sopiva. Uskon että todella hyötyisit siitä. Ehkä saisit houkuteltua veljesikin sinne.
Lapsuuden traumat todella seuraa aina mukana ja vasta keski-iässä ne monesti nouseekin eteen. Nuorempana on kiire ja vaihtia niin paljon ettei ehdi syntyjä syviä miettimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa lukea eri terapiasuuntauksista ja yrittää etsiä terapeutti, joka ymmärtää tarpeesta ilmaista tunteita eikä vain kieltää tai unohtaa niitä ja "mennä eteenpäin". Jos koko ikänsä hautoo tunteitaan sisällään, sitähän onkin kuin räjähtämäisillään oleva painekattila! Myöntämällä ja tuntemalla ne voi vapauttaa ja alkaa luontaisesti voida paremmin. Tosiasioitahan ei kyllä mikään terapiakaan voi muuksi muuttaa, ja siinä mielessä noista asioista voi olla surua lopunelämää. Mutta sitä tuskaa pystyy helpottamaan niin, ettei se tukahduta tai ettei sitä tarvitse alkoholilla tms. turruttaa.
Alue: Aihe vapaa
Sinun kannattaisi käydä juttelemassa terapeutille aiheesta. Myös psykologinen / tunnevyöhyketerapia voisi auttaa asiassa.