Kertovatko vanhempasi sinulle vauva-aikasi 'kamalista muistoista'?

Eipä oikein. Enemmänkin kauhistelevat siitä kuinka olin liiankin helppo lapsi

Mä kuulemma nukuin tosi hyvin vauvana. Mutta mulla ja isoveljelläni on kaksi vuotta ikäeroa, eli rankkaa oli. Äiti kertoi, että joutui kerran soittamaan isälleni töihin, että nyt on pakko tulla kotiin, ei kestä enää.

Eivät kerro. Toki jos kysyisin, niin varmaan joistain vaiheista kertoisivat, mutta pääsääntöisesti olen kuullut enimmäkseen positiivisia asioita siitä kun olen ollut vauva. Toki sitten uhmaikäajoilta on jo hauskoja mutta realistisempia juttuja.

Jos sun isä jotenkin haluaa kertoa tuota jonain outona "sankaritarinana" tyyliin oli se rankkaa mutta selvisin? Jos siis todellakin on jatkuvaa, eikä vain satunnaista nuo puheet. Parin äidin tiedän tekevän näin aikuisille lapsilleen, ja heidän kohdalla tuntuu olevan sellaista itsetunnon nostatusta, ehkä jopa syyllisyyden tunteen purkamista siitä ettei ole ollut "hyvä äiti" omasta mielestään.

Kertoivat, mutta ihanalla hellyydellä, miten rintamaito ei riittänyt ja huusin kunnes sain 2kk lisämaitoa. Samoin kertovat miten ihmettelivät minua. Tiedän tarkalleen millainen ryppykasa olen ollut vauvana, joka syntymäpäiväni ohjelmanumero, vielä nytkin.

Olen 54v

Vierailija kirjoitti:

Isäni lempiaihe tuntuu olevan koliikkini ja hänen jatkuva univajeensa ym. vaikeudet ensimmäisenä vuotenani. Olen keski-ikäinen!

Ai isä, yleensä meidän ikäluokan äidit on ottaneet marttyyrivuosistaan kaiken irti.

Oma äitini ei ole ihan terve, ja vaikka olen kuullut neutraaleja ja iloisiakin juttuja, sain vuosia todistaa vaikka mitä henkistä pohjamutaa.

Oma poikani oli vaativa ja herkkä lapsi, mutten ole koskaan tehnyt asiasta numeroa tai häpäissyt häntä.

Mielestäni pitäisi kertoa, jotta lapsi voi jo varhain alkaa miettiä, onko niitä lapsia pakko hankkia. Jos vanhemmat kertovat vain ruusunpunaisia tarinoita vauva-ajasta, lapselle muodostuu käsitys, että vauvoja kannattaa hankkia. Sitten he pilaavat elämänsä hankkimalla vauvoja. Jos joku kertoo kauhutarinoita vauva-ajasta, hän on rehellinen ja tekee lapselleen palveluksen.

Ei mun, vaan veljen. Velihän on saanut aikuisiällä diagnoosin, eli lievä erityislapsi, mutta sitä ei silloin tiedetty. Olin vaan keskittymiskyvytön ja kömpelö ja herkkä raivostumaan. Minä taas olin kuulemma maailman helpoin lapsi, joka nukkui, söi ja jokelteli. Lisäksi opin aikaisin puhumaan ja ymmärtämään ja olin tottelevainen, joten olen ollut taaperonakin helppo. Mutta mulla ei ollut helppo uhmaikä ja siitä on jotain hämäriä muistoja, että kiukuttelin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Ei mun, vaan veljen. Velihän on saanut aikuisiällä diagnoosin, eli lievä erityislapsi, mutta sitä ei silloin tiedetty. Olin vaan keskittymiskyvytön ja kömpelö ja herkkä raivostumaan. Minä taas olin kuulemma maailman helpoin lapsi, joka nukkui, söi ja jokelteli. Lisäksi opin aikaisin puhumaan ja ymmärtämään ja olin tottelevainen, joten olen ollut taaperonakin helppo. Mutta mulla ei ollut helppo uhmaikä ja siitä on jotain hämäriä muistoja, että kiukuttelin paljon.

Tajusitko nyt mistä jutussa on kyse? Että omat vanhemmat kertovat aikuiselle lapselleen, miten kamalaa tämän vauva-aika oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mun, vaan veljen. Velihän on saanut aikuisiällä diagnoosin, eli lievä erityislapsi, mutta sitä ei silloin tiedetty. Olin vaan keskittymiskyvytön ja kömpelö ja herkkä raivostumaan. Minä taas olin kuulemma maailman helpoin lapsi, joka nukkui, söi ja jokelteli. Lisäksi opin aikaisin puhumaan ja ymmärtämään ja olin tottelevainen, joten olen ollut taaperonakin helppo. Mutta mulla ei ollut helppo uhmaikä ja siitä on jotain hämäriä muistoja, että kiukuttelin paljon.

Tajusitko nyt mistä jutussa on kyse? Että omat vanhemmat kertovat aikuiselle lapselleen, miten kamalaa tämän vauva-aika oli.

Jos kysytään kertoivatko ikäviä asioita, ei saa vastata, että eivät, kertoivat mukavia? Eli tässä ketjussa saa vaan haukkua vanhempansa ja syyttää heitä kaikesta? Siispä yleistämme kaikki 30-40v vanhemmat ovat itsekkäitä mulkkuja, onko sitten hyvä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mun, vaan veljen. Velihän on saanut aikuisiällä diagnoosin, eli lievä erityislapsi, mutta sitä ei silloin tiedetty. Olin vaan keskittymiskyvytön ja kömpelö ja herkkä raivostumaan. Minä taas olin kuulemma maailman helpoin lapsi, joka nukkui, söi ja jokelteli. Lisäksi opin aikaisin puhumaan ja ymmärtämään ja olin tottelevainen, joten olen ollut taaperonakin helppo. Mutta mulla ei ollut helppo uhmaikä ja siitä on jotain hämäriä muistoja, että kiukuttelin paljon.

Tajusitko nyt mistä jutussa on kyse? Että omat vanhemmat kertovat aikuiselle lapselleen, miten kamalaa tämän vauva-aika oli.

Jos kysytään kertoivatko ikäviä asioita, ei saa vastata, että eivät, kertoivat mukavia? Eli tässä ketjussa saa vaan haukkua vanhempansa ja syyttää heitä kaikesta? Siispä yleistämme kaikki 30-40v vanhemmat ovat itsekkäitä mulkkuja, onko sitten hyvä?

Täh?

Mitä vanhempien syyllistämistä?

Tässähän vanhempi syyllisti omaa lastaan, kun oli valvottanut niin, että vuosikymmentenkin jälkeen isä muisteli asiaa.

Ei vauva -ajasta, mutta kun olin taapero koko talo tiesi huudostani isän lähtevän töihin. :D Äidin mukaan koko rappu raikui. Olin isin tyttö.

Ja nyt jo edesmennyt mummoni kertoi usein, miten noin 2-vuotiaana pelästyin saunan pukuhuoneessa istunutta juoppoa ja taas koko talo kuuli huutoni, en kyllä ymmärrä miten sillä kellaritiloissa pitäisi olla hyvä äänieristys mutta niin vain oli naapurin mummo juossut omasta asunnostaan hätiin " Herranjumala poltitko sie sen lapsen? !"