Vaihdevuodet, masennus vai mihin ihmeeseen ilo on hävinnyt?

Voisko johtua samasta, mistä mulla?

Eli: Kokemukseni mitätöitiin lapsuudenkodissani. Minulle tuo oli vieläpä täysin normaali olotila, että hylätään, ellet tottele. En siis ajatellut, että siinä olisi mitään sellaista, mitä normaali vanhempi ei tee lapselleen, en tajunnut, että normaaleilla vanhemmilla on voimavaroja tai halua ratkoa asiat toisin. Mun äidillä ei ollut edes halua ratkoa asioita toisin, koska edelleen hän alkaa huutaa, että mua oli oikeus kohdella niin kuin hän kohteli, koska olin niin tuhma! Tai hän ei käytä sitä sanaa, mutta koska tein muka väärin.

Vaikka äidin täytyisi ymmärtää, että en minä siinä mitään väärin tehnyt, vaan hän oli ensinnäkin loukannut jollain minua, joka oli tehnyt sen, että hän oli mulle aivan samantekevä ihminen, eli mua ei se, että hän halusi, että teen jotain, liikauttanut pätkääkään. Jos hän halusi, että siivoan huoneeni tai osallistun kotitöihin, niin mä en halunnut. Ei se ole mikään määräilyn paikka, vaan hänen olisi pitänyt selvittää, miksi mä olen niin vihainen hänelle. Mutta eipä ylpeys tosiaan antanut myöden. Ei mulla siihen aikaan niitä asioita vastaan varsinaisesti mitään ollut, vaan HÄNTÄ. Nimenomaan häntä.

Minulla oli eron takia kaksi kotia, ja niissä oli erilaiset säännöt, se ei ollut minun vikani. Minä toimin koko ajan lapsen oikeudella olla lapsi, ehkä epälooginen aikuisten näkövinkkelistä, mutta ei taatusti omasani. Olin täysin looginen, kun edellyton äidiltäni käytöstapoja itseäni kohtaan, ennen kuin keskustelin siitä, miellytänkö häntä tottelemalla hänen pyyntöjään.

Ja tuo ei vielä ollut pahinta hänen kasvatuksessaan, että käytti hylkäämistä siksi, että mä olen hänestä paha, kasvatuskeinona, vaan myöhemmin hän opetti muitakin vahingollisia asioita minulle. Hän pakotti minua luopumaan omista kokemuksistani pitämällä omia kokemuksiani nollan arvoisena ja pahempinakin, jatkuvasti pahoina ja ilkeinä. Jos minä siis koin, että hän on kauhea se teki minusta muka pahan, että eihänhän nyt ole kauhea ja MINÄ olen muka siinä paha.

Haloo, en kai mä nyt KEKSI päästäni kokemusta, että hän satutti minua ja oli siis minulle paha? Totta kai se JOHTUI jostain, ja hänen tehtävänsä äitinä olisi ollut selvittää se jokin, eli pääasiassa katsoa peiliin. Jos hänen oma kohtelunsa oli sen aiheuttanut, niin voi voi, ois lakannut sitten olemasta äiti. Mitä se stanan paska siinä vielä yritti? Kiusasi vain minua.

1 vielä jatkaa... Äiti piti siis minun omia kokemuksiani nollan arvoisena, ja omiaan vain arvosti, ja perusteli sitä elämänkokemuksella. Very well. Mä lopulta (noin 17v.) nielin sen, ja olen siitä asti elänyt vailla luottoa omiin kokemuksiini. Tosin en onneksi koskaan unohtanut että ne ovat olemassa, että ne ovat siellä, ja että koen joka päivä omia kokemuksia, jotka eivät vain KOSKAAN sopineet ehkä enemmistön pirtaan oikein missään asiassa. Tai on mun kokemukset oikeastaan aika normaaleja, mutta en tiedä onko enemmistö ihmisistä sitten hukannut itsensä, koska minua moititaan, ja äitiäni ei.

Äitini ei elä omien kokemustensa pohjalta ja mukaisesti, vaan koittaa miellyttää, siis hän ei ole varsinainen mielistelijä, mutta hän silti koittaa miellyttää muita eikä kuuntele itseään eikä siis selkeästikään tunne itseään, ei ihme, kukapa sellaista paskaa haluaisi tunteakaan, mahtaa olla pelkkä kärsimys olla elossa ja olla hän. Eli äiti on suomeksi sanottuna osassa asioita sellainen pska kynnysmatto ja sai raivarit, kun mä olin ihan että ja evvk, en aio olla. Että mitä mä teen sen idiootin hyväksynnällä, joka koittaa alistaa mua? Ikinä? En mitään. Niin turvallinen olo mulla oli elämästä verrattuna äitiini, mutta enpä saanut siitä nauttia, koska ÄITI, oma ÄITINI käänsi tämän itsevarmuuteni PAHUUDEKSI. Että olen paha, kun ei sen mua alistavan idiootin tunteet kiinnosta. No, niin se oli kai pakko ratkaista, koska oli itsekin sellainen alistava idiootti. Eikä tajunnut, etttä ehkä se johtuu hänen lapsuudestaan. Että ehkä hän voi kasvaa, muuttua, kehittyä. Kun mua aina vaati kehittymään, niin miten oli toi oma kehitys? Pystyikö? Noup.

Ja ehkä äiti on taas siinä niin itsevarma, että enhän mä nyt häntä vihaa, niin miksi soittaisin hänelle suutuksissani ja vihaten häntä. Noooh, siinähän kuuntelee, kun mä otan taas häneen kierroksia... Kyllä mulla joskus sitten on ihan vain hyviäkin kuulumisia. Että ei koskaan voi tietää. Se, miksi ne mun hyvätkin kuulumiset häntä kiinnostavat, on asia, mitä en yhtään ymmärrä, mutta kun luovuin omien kokemusteni mukaan elämisestä noin 17-vuotiaana, niin äiti on ehkä siitä lähtien kuvitellut, että ne mun lopultakin hänen pirtaansa sopivalla tavalla tulevat reaktiot itseltäni tarkoittavat samaa, kuin että välitän hänestä, niin ehkä hän sitten ei tajua, että oikeasti vihaan häntä edelleen ja haluan satuttaa.

Ja hän on AINA kuvitellut, että mun vihani häneen tulee muilta ihmisiltä. Siis että mulla oli jokin ikävä kokemus muualla ja sitten kaadan muka vihani siitä häneen. Vaikka ei...kyllä mä vihaan häntä, ehkä juuri sitä, ettei hän mahdollistanut mulle oikeutta omiin kokemuksiini. Se lienee hänessä se narsisti-osuus. Jota en mainitse, se ois lie niin loukkaavaa, että sitten en enää saisi käyttää häntä likaämpärinä.

1

Hmmmm...muita kommentteja..ap