Peruskoulun opettajille jaksamisesta:

" Opettajalta vaaditaan tiukkuutta, mutta se tiukkuus ei saisi kohdistua omaan lapseen."



Opettajalta vaaditaan myös kiusaajien ruotuunpanemista paitsi jos kiusaaja on meidän nicopetteri.



Opettajalta vaaditaan rehellisyyttä paitsi jos totuus meidän nicopetteristämme on liian ahdistava.



Opettajan tulee pitää luokassa työrauha. Meidän nicopetterin mölyäminen johtuu hänen temperamentistaan, jota ei saa väkivaltaisesti nitistää.

etenkin poikkeuksellisen raskaan viikon jälkeen tuntuu, että hyvä työyhteisö on se mikä saa jaksamaan. Siis ne ihanat työkaverit, joille saa purkaa oloaan ja ne ymmärtää ja tukee...



Paljon varmasti alueesta kiinni tuo oppilasaines. Meillä tavallisessa lähiöyläkoulussa n. kolmasosa on ihania luokkia, kolmasosa haastavia ja kolmasosa kamalia... Että on se huumori välillä tiukissa.

Mut saa jaksamaan ne kivat ja innokkaat oppilaat ja työkaverit. Varmaan riippuu koulustakin. Meillä on opehuoneessa niin hyvä henki, että pääsee tuulettamaan kurjien kokemuksien jälkeen.

Se ei välttämättä tarkoita paluuta alku-uran " liialliseen" innostukseen, vaan jonkinlaista tasapainoa. Työolosuhteet ovat toki ratkaisevat ja niihin voi vaikuttaa vähän. Olisiko aika jopa radikaalimmalle ratkaisulle? T. Opiskeleva opettaja

Minä kyllästyin kuuntelemaan toisaalta juhlapuheita ja toisaalta valtavia odotuksia, joita peruskoulun opettajiin kohdistetaan. Vaihdoin alaa, vaikka päätös olikin raskas ja hankala.



Aluksi ajattelin ongelman johtuneen sopimattomuudestani alalle ja/tai aineenopettajien koulutuksesta, jossa ei painoteta opettajuutta vaan ennemminkin vain sen oman aineen opetusta ja siihen liittyvää oman tieteenalan osaamista. Nyt kun olen tutustunut sattumalta vapaa-ajallani myös luokanopettajiin, olen huomannut, että hekin ovat uupuneita ja alkavat kyynistyä, tosin enemmänkin vanhempiin kuin oppilaisiin liittyen. Itsellä jaksaminen oli koetuksella nimenomaan yläasteen murrosikäisten oppilaiden kanssa.



En tiedä, mikä olisi viisastenkivi asiaan. Työkierto? Että tekisi välillä jotain ihan muuta tai edes opettaisi eri koululla, ehkä siitä saisi ideoita ja voimia taas vanhaankin työhön? Suurempi palkkakin olisi toki vähän kannustanut ja lohduttanut, mutta ei sekään olisi korjannut kaikkia työn epäkohtia kohdallani. En voi sanoa muuta kuin että voimia arkeen ja koita löytää työnilo jostain uudestaan! Helppoa se ei ole.

Mielestäni tämä on kuitenkin hivenen väärä foorumi ko. " ammatilliselle" keskustelulle. Ehdotan lämpimästi työnohjausta väsyneille opettajille.

Hyvä, etten ole yksin. On totta, ettei tämä kenties ole oikea paikka tällaiselle keskustelulle. Toisaalta, ei näitä ajatuksia mielellään lausu ääneen työpaikalla. Haluaisin niin kovasti olla se hyvä ja innostava opettaja, jota muistellaan lämmöllä oppivelvollisuuden päätyttyä.

Täällä nyt ei saisi mikään muu ammattiryhmä puhua työhönsä liittyvistä haasteista kuin sairaanhoitajat ja perhepäivähoitajat... Muistaakseni kerran joku erehtyi valittamaan matkapäiviensä määrästä nykyisessä työssäni, ja sai saman tuomion: tämä ei ole oikea foorumi. Miehen vastaava ongelma kyllä on kelvannut tänne milloin vain ;) Ja kaikenmaailman höpöhöpöt!



Tsemppiä työhösi, ei käy kateeksi. Älä tavoittele taivaita vaan mieti, millainen on RIITTÄVÄN hyvä opettaja :)

Hei!



Opettajan työ on raskasta. Itse olen virkaiältäni (tosin ilman virkaa...) nuori, n. viisi vuotta työelämässä ollut luokanopettaja. Välillä olen ollut äitiys/hoitovapailla. Viiden vuoden aikana olen nähnyt viisi erilaista luokkaa ja muutaman erilaisen koulun.



Useimmaissa -yleensä pienten kuntien- kouluissa olen törmännyt tilanteeseen, jossa erityisopetuksen resurssit ovat rajalliset ja isoissa luokissa on monta erityistä tukea tarvitsevaa lasta. Myös nyt opettamani luokka on äärimmäisen haasteellinen (raskas)



Vielä jaksan olla innostava, mutta kyllä minulla on usein viikon jälkeen tosi väsynyt olo. Työyhteisö on onneksi aivan mahtava ja kannustava.



Olen kuitenkin työnteon ohessa opiskellut ihan toista alaa. Olen ajatellut, että jokin varasuunnitelma täytyy olla, koska en usko että jaksaisin eläkeikään asti tehdä pelkästään open töitä. Olen suunnitellut, että voisin tehdä välillä jotain muuta ja jos fiilistä/kärsivällisyyttä riittää opettaa jälleen...



Suurin syy alan vaihdokseen on kuitenkin jatkuva epätietoisuus siitä, missä seuraavana vuona opettaa (vai onko työttömänä...) Meidän alueellamme on opettajia aivan liikaa ja vakituisen viran saaminen on lähes mahdotonta. Sijainen jää usein ilman kesäpalkkaa, kun vakituinen palaa kesäkuussa töihin pariksi kuukaudeksi :)

Kuuden vuoden jälkeen alkaa uupumus iskeä ja ehkä alan vaihto on jossain vaiheessa edessä. Fyysisen paikalla olon määrä työpaikalla on opettajalla ehkä lyhyempi kuin muilla aloilla, mutta henkinen rasitus on aivan omaa luokkaansa. Ilomielin vaihtaisin jo sellaiseen hommaan, jota saisi tehdä kahdeksasta neljään työpaikalla ja olla oikeasti illan vapaalla. Nyt ei näistä asioista pääse eroon lainkaan, illalla tehdään töitä (sähköposteja, valmisteluja, kokeiden korjauksia, projekteja) ja yölläkin näkee vain töistä ja unohtuneista hoidettavista asioista unia.



Ja minä vielä olen nuori ja innostunut, hyvin kaikkien kanssa toimeen tuleva opettaja. Ehkä pitäisi olla elämään kyllästynyt, kyyninen, vanha jäärä, että tätä hommaa jaksaisi.



Että terveisiä vain kateellisille, tervetuloa alalle!

Itse olen myös peruskoulun opettaja, jolla on pahimmillaan 29 oppilaan ryhmiä. Rakastan työtäni, mutta täytyy myöntää, että välillä olen aivan finaalissa. Oppilaat ovat pääasiassa mukavia, mutta ison teinijoukon hallinta vaatii jatkuvaa valppautta. Ote kun ei saa lipsua yhtään tai kaaos on valmis. Onneksi väkivaltaisia oppilaita ei meillä ole kuin muutama.



Välillä kiroan ammatinvalintaani, etenkin sunnuntaisin kun pakerran seuraavan viikon tunteja ja korjailen kokeita ja aineita. Työ on kai kuitenkin riittävän palkitsevaa, kun en vielä ole alanvaihtoa tosissani ajatellut.

No, eipähän ole tekemisen puutetta syyslomalla!

Itsekin olen ajatellut, että parhaiten kai tällä alalla pärjäisi, jos olisi kova ja ehkä jopa hieman ilkeä. Silloin ei satuttaisi itseään. Mutta kun työtä tekee sydämellä, ei voi välttyä loukkaantumiselta.



Minua harmittaa tämä peruskoulun kaoottisuus senkin takia, kun on oikeasti olemassa oppilaita jotka haluaisivat oppia. Tällaiset oppilaat kärsivät peruskoulussa. Miksi ei voisi olla tukea motivoituneille oppijoille, kun on erityisoppilaillekin? Jos luokassa on paljon erityishuomiota tarvitsevia, opettajan aika menee valitettavasti näihin.



Mä taidan olla stressaantunut jo tässä vaiheessa syksyä. Herään joka yö kolmelta ja valvon pari tuntia työasioita mielessäni pyöritellen.

Minä en olisi jaksanut eläkkeelle saakka. Opiskelin työn ohessa, mikä oli todella rankkaa muuten, ja vaihdoin alaa 10 opettajavuoden jälkeen. Ei ole kaduttanut!

Aina pyörii ajatuksissa oppilaiden kiusaamisjutut, oppimisvaikeudet, vanhempien tyytymättömyys opetusta kohtaan ym.



Pienin opetusryhmäni tänä vuonna on 30 oppilasta.

Olen huomannut, että on kaksi kastia: ne jotka yrittää liikaa, uupuu ja vaihtaa jopa alaa. Ja sitten ne, jotka kyynistyvät ja heittävät työnsä rennosti pakolliset tehden, nauttien lyhyistä päivistä ja pitkistä lomista. Silti nuo " laiskurit" saavat hyviä oppimistuloksia ja tulevat oppilaiden kanssa toimeen, koska heillä on jo se näkemys ja kokemus oleellisesta. Ovat ehkä ottaneet sellaisen kultaisen keskitien linjan ja eivät ota sitä touhua kovin vakavasti. Pitävät itseään koomikkoina, joiden tehtävä on hauskuuttaa nicopettereitä joka päivä.:) Sitten taas tiedän opettajia, jotka ovat olleet tunnollisia, suunnitelmallisia ja yrittäneet kaikkensa, kunnes mielummin ovat lähikaupan kassalla kuin opettajana enää.



Sanoisin, että paras tapa pärjätä siinä ammatissa on ottaa sellainen " minuutti meni, kaksi euroa kopsahti" -asenne. Eli tekee hommat perustasolla, vetää tunnit kuten pystyy ja lähtee kotiin. Luokanvalvojan hommia kannattaa vältellä, vaikka niistä sen tunnin-pari saisikin lisäpalkkaa. Vanhojen opettajien sanoin: " niissä joutuu vanhempien kanssa tekemisiin liikaa" ....