Lapseni on tavarahamsteri, hän ei halua luopua yhtään mistään!

Itse olin samanlainen. Osan tavaroisa suostuin laittamaan varastoon, kun asia ilmoitettiin minulle tarpeeksi tiukasti. Ja jossain välissä aloin itsekin haluta eroon osasta tavaroista, ehkä kymmenen ikävuoden paikkeilla?

Kumpi teillä määrää, sinä vai lapsi?

Mä sanoisin, että uutta ei tule, jos ei luovu vanhasta. Ja pitäisin sanani.

Kaikki mikä ei ole nätisti paikoillaan hyvässä järjestyksessä vaan vain jossain sikinsokin, kerää jätesäkkiin ja varastoon. Ja kun tarpeeksi pitkää ollut ettei sielä ole mitään kaivattu, säkki lähtee eteenpäin.

Meillä lapsi on pieni ihminen ja hänen tavaransa ovat hänen omaisuuttaan. Tämän opin jo kotona. Siellä opetettiin myös huolehtimaan omista tavaroista, joten vaikka olen hamsteri (ja lapseni ovat), niin sotkua ei synny. Kaiken lisäksi suurin osa alle kouluikäisen tavaroista on vanhempien hankkimia - peilistä löytyy se syyllinen.

Joten annan lapseni elää tavaroittensa kanssa ja välttelen uuden ostamista.

Veljen vaimo ei voi sietää tavaroita ja hän kampesi vähin erin veljeni omaisuutta roskiin. Pari kuukautta myöhemmin alkoi kälyn tavaroita kadota ja kun selvittelivät asiaa, niin veli kertoi ihan pokkana, että "luulin, ettet tarvitse niitä laukkuja."

Itsekin olen miettinyt, millaista järjestystä tai tavaranhallintakykyä lapselta voi vaatia. Moni aikuinenkin hukkuu nykypäivänä tavaraan, joten ei ihme jos lapsi ei selviydy.

Otetaanko mäkkärireissulta mukaan tavara tai palkitaanko lapsi perjantailelulla? Onko lapsella riittävästi tarkoituksenmukaisia säilytyskalusteita? Ja toisaalta: eihän lapsen tarvitse pelätä että aarteet häviävät itsestään äidin mitan täyttyessä?

Itse sain juuri tänään suuren erävoiton. 4v suostui luopumaan keräilemistään skyr-purkkien kansista. Enkä edes painostanut!

Meillä on lapset jo teinejä ja heille on aina ollut hirvittävän vaikea antaa mitään kiertoon. Pikkuhiljaa ovat alkaneet kuitenkin ymmärtää realiteetit (oman huoneen koko, asunnon koko, varaston koko vrt. tavaroiden määrä).

Tavaroitahan todellakin vuosien varrella on kertynyt, vaikken itse niitä ole ostanut kuin synttärilahjaksi yhden lahjan ja pari jouluksi. Meillä on innokkaasti shoppailevat isovanhemmat, serkuilta on tullut säkkikaupalla heidän vanhaa lelua, vaatetta ja muuta tavaraa, kummit jne. Kaverisynttäreille jos kutsuu ikävuosiensa verran vieraita, siitä tulee jo 5 - 10 lelua vuodessa per lapsi lisää lapsen iästä riippuen (ja usein nämä kaverisynttärilahjat ovat juuri "krääsää") jne.

Itse en ole ollenkaan hamsterityyppiä, vaan karsin omiakin tavaroitani säännöllisesti. Toki säästössä on mm. valokuvia vuosien varrelta, päiväkirjat, rakkaimmat kirjat koko elämän varrelta, pari rakasta koriste-esinettä lapsuudesta/nuoruudesta asti, pari lapsuuteni lelua ja vaatetta jne. Mutta mitään isoja varastoja sekalaista rompetta, nou nou.

Olen karsinut lastenikin omaisuutta pitkin heidän lapsuuttaan. Kun molemmat lapset olivat taaperoiän ohittaneita, myin/lahjoitin suurimman osan vauvanvaatteista ja -leluista. Säästin äitiyspakkauksellisen vauva-ajan vaatteita ja leluja muistoksi.

Myöhemmin pieneksi jääneistä vaatteista vain totesin, että tämä koko on nyt jäämässä pieneksi, siirrytään seuraavaan ja pieneksi jääneet menee myyntiin/serkuille/UFF:lle. Säästössä on myöhemmiltä vuosilta vauva-ajan jälkeen vain pari vaatekappaletta mm. tyttären ensimmäinen balettipuku, isomummon tekemä neule yms.

Koska lasten on ollut älyttömän vaikea luopua yhtään mistään, eikä oma-aloitteinen karsiminen ole oikein onnistunut, niin olen kerran - pari vuodessa tehnyt raivauksen molempien huoneeseen vuosien varrella. Yhteen jätesäkkiin on mennyt roskaa ja rikkinäistä ja nuhruista lelua ja toiseen kierrätykseen menevää. Kierrätykseen on mennyt sellaista (yleensä sekalaista) lelua, millä eivät leiki ja millä ei ole erityistä tunnearvoa. Kun huone on siisti ja siellä on jäljellä rakkaat tavarat ja ne millä leikitään, lapset on aina olleet siinä vaiheessa tyytyväisiä. Kaaos ei miellytä, vaikka luopuminen onkin vaikeaa.

Pieneksi jääneet polkupyörät, sukset, luistimet yms. olen ilmoitusluonteisesti pistänyt kiertoon.

Säästössä on teineiltä varastossa mm. pojan Legot (näitä kolme valtavaa muovilaatikkoa) ja puujunarata, dinosauruksia, tytön petshopit, ponit, barbit, prinsessavermeistä osa (ne jotka olivat siistejä/ehjiä jne.). Molempien ekan luokan reput, pari nukkea joista yksi on mun lapsuudesta peräisin, nukenvaunut, muovimopo, yksi taaperokeinu, lasten kirjoista suurimman osan säästin (rikkinäiset yms. pistin pois).

Vitriinissä on esillä yksi puinen ensihelistin ja pari leluveturia eli en nyt mitenkään välinpitämätön mielestäni ole lasten lelujen suhteen, vaikken kaikkea ole säästänyt.

Ja voin sanoa, että lasten vanhaa tavaraa varastossa riittää nytkin PALJON, vaikka reilua karsimista olen vuosien varrella harrastanut.

Lapset ovat ymmärtäneet sen, ettei kaikkea ihan oikeasti voi säästää. Näin se vaan menee.

No, ensinnäkin ne tavarat ovat lapselle tärkeitä. Sulle se nukke tai pikkuauto voi olla jo ihan turha tilaa vievä roina, mutta lapsellesi se on ystävä. Siihen voi liittyä "suuriakin" tunnemuistoja. Etkö muista omaa lapsuuttasi? Toisekseenkin, lapsen pitäisi saada hallinnoida omaa omaisuuttaan ja tilaansa. Tämä ei tarkoita, että lapsi saisi pomottaa kotona, vaan sitä että lapsi on olemassa oleva yksilö ja asukas kodissanne, osa perhettänne ja hänelläkin on sananvaltaa OMIIN asioihinsa.

Jos lapsi on jotenkin ehdottoman kieltäytyvä luopumaan mistään, edes rationalisoinnin tai suostuttelun kautta, on syytä miettiä miksi näin on. Yleensä lapset ymmärtävät rakentavan keskustelun jälkeen, etteivät he enää leiki taikka tarvitse entisiä leluja/tavaroita ja ilolla, joskin haikeina, haluavat antaa ne eteenpäin uusille tarvitseville lapsille. Jos lapsi ei tosiaan kykene luopumaan mistään tai/ja suhtautuu pyyntöön toistuvasti (monesti lapset ovat ensimmäisellä kerralla jopa järkyttyvät kovin pyynnöstä, normaalia) vihamielisesti, on todella syytä pohtia miksi näin on. Yleensä hamstraus ja tavaroihin ylikiinnittyminen on merkki perusturvallisuuden järkkymisestä. Tavara on ainoa pysyvä mitä yksilöllä on ja joka ei vaella itsestään minnekään. Tällaisessa tapauksessa terapiaa sekä äidille, lapselle etttä koko perheelle, yhdessä ja yksilöittäin.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen miettinyt, millaista järjestystä tai tavaranhallintakykyä lapselta voi vaatia. Moni aikuinenkin hukkuu nykypäivänä tavaraan, joten ei ihme jos lapsi ei selviydy.

Otetaanko mäkkärireissulta mukaan tavara tai palkitaanko lapsi perjantailelulla? Onko lapsella riittävästi tarkoituksenmukaisia säilytyskalusteita? Ja toisaalta: eihän lapsen tarvitse pelätä että aarteet häviävät itsestään äidin mitan täyttyessä?

Itse sain juuri tänään suuren erävoiton. 4v suostui luopumaan keräilemistään skyr-purkkien kansista. Enkä edes painostanut!

Perjantailelulla? Mikä on perjantailelu?

Höpönlöpön siinä mitään terapiaa tarvita jos pikkumussukka ei halua tavaroistaan luopua. Ihan tavallista. Iän myötä oppii tänkin asian paremmin. Käytiin itse hakeen käytetyt rattaat niin et edellisen omistajan lapsi oli toimitettu siksi aikaa muualle, olis pistänyt kuulemma kohtauksen pystyyn jos olis nähnyt rattaidensa vaihtavan omistajaa. Siis oli tietoinen tää 3 - 4 v et rattaat menee uuteen kotiin mut oli pistänyt vastaan ja luovutuksen näkeminen olis ehkä ollut liikaa. Pari viikkoa niin ei enää typyä harmittanut asia.

Mä olen laittanut "omasta mielestäni ylimääräisiä ja käyttämättömiä" tavaroita pahvilaatikoihin. Näitä laatikkoja on iso pino lapsen huoneen nurkassa. Tavarat on lapselle tärkeitä, onhan ne olleet rakkaita leluja. Välillä laatikoista kaivelee jotakin esille.

Mun isompi poika on nyt 17, ja on suostunut luopumaan tuosta laatikkopinosta. Mutta kyllä se taisi hänen nurkassaan olla vielä alakouluiän.

Viimeistään kun toi tyttöystävän ekaa kertaa kotiin, niin kummasti huone siistiytyi ja "vauvalelut" lähti.