Lue keskustelun säännöt.
Vihaan itseäni
19.01.2018 |
Niin, tarvitsisin varmaan ammattiapua, psykologia tai jotain, mutta kynnys hakea apua on kamalan korkea.
Ongelmiani ovat sosiaalisten tilanteiden pelko, jonkinlainen vainoharhaisuus ja jatkuvat pelkotilat ja jonkinlainen ahdistus.
Koulussa olen aina ahdistunut ja sydän tuntuu siltä kuin se olisi tulossa kurkkuun, luulen kaikkien puhuvan minusta pahaa ja tuijottavan minua. Minua ällöttää, itkettää ja tulee järkyttävän ahdistava olo esimerkiksi käytävällä, kun siellä on paljon ihmisiä ja kuulen naurua, vaikka tiedänkin, etteivät minulle naura. Olen myös todella usein lähellä itkukohtausta, jos joku tulee liian lähelle minua tai istuu vaikka bussissa viereeni tai taakseni. Pelkään joskus myös, että kaikki tämä on vain unta ja oikeasti teen jotain noloa nukkuessani ja kaikki nauravat minulle (tämä on todella sairasta, tiedän), oloni on muutenkin usein ihan kuin unessa.
Olen todella epävarma ulkonäöstäni, tiedän olevani erikoisen näköinen ja valtavan lihava.
Minulla on myös huono iho ja todella oudot kasvonpiirteet, enkä näytä edes ihmiseltä.
Pelkään myös haisevani pahalle ja olen paniikissa, jos joku vaikka niiskuttaa tai kuiskaa kaverille, koska olen aivan varma, että he puhuvat minusta. Olen myös typerä, huono koulussa enkä pärjää missään aineessa erityisen hyvin. Matikkaa en osaa ollenkaan ja siksi vihaan itseäni. Toivon aika usein, etten olisi edes syntynyt. Olen kamala enkä tuo iloa kenellekään, ei minulla ole ystäviäkään.
Vihaan itseäni aivan uskomattoman paljon!
Kommentit (16)
Mene puhumaan kouluterkkarille tai kuraattorille, tai tulosta vaikka tuo tekstisi hänelle. Kaipaat selvästi kuuntelijaa ja keskusteluapua. Voimia sinulle! 🧡
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hae apua. Aloita vaikka kouluterveydenhoitajasta. Näytä tai kopioi tekstisi tänne, olet osannut hyvin kuvailla ajatuksiasi ja tunteitasi.
Kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Sinulla on samanlainen oikeus olla olemassa kuin muillakin ja olet yhtä hyvä kuin muutkin.
Voit myös jutella vaikka äidille tai isälle, jos se auttaisi.
Minäkin olen vihannut itseäni jo useampia vuosia ja tämä pahenee vaon vuosi vuodelta. Elämässäni on oikeastaan kaikki perusasiat kunnossa, paitsi ei mullakaan kavereita juuriikaan ole. Mietin itsemurhaa melkein joka päivä.
Yritän laihduttaa, mutta minulla on taipumusta bulimiaan. Oksentelen salaa ja käytän ulostuslääkkeitä tälläkin hetkellä, mutta kerran sain rytmihäiriön voimakkaan oksentamisen jälkeen enkä ole enää uskaltanut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja tuntemuksia mullakin johtuen koulukiusaamisesta. Jatkuva hälytystila ja paniikki päällä sekä pakkoajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarvitset keskusteluapua. Sen hankkiminen voi tuntua vaikealta, mutta hyvä sitä silti olisi hankkia vaikka hampaat irvessä sitten. Mitä menetettävää sinulla tässä vaiheesa enää on, jos olo on jo muutenkin noin kurja?
Aloita tämän lisäksi joku fyysisesti raskas harrastus, vaikka lenkkeily, uinti, koripallo, kuntosali tai muu vastaava, ja liiku ainakin pari kertaa viikossa sellainen >30 min per kerta. Ei siksi, että laihtuisit, vaan siksi, että liikkuminen saa pään ja hormonitoiminnan skulaamaan paljon paremmin. Voi hyvinkin auttaa ahdistukseen, psykosomaattisiin rytmihäiriöihin ja vaikka mihin. Itselläni ainakin on käynyt näin, enkä voi muuta kuin suositella.
Sitten, kun olo alkaa olla parempi, voit miettiä laihduttamista, jos se vielä on ajankohtaista. Mutta älä nyt ainakaan oksentele tai ole syömättä, sillä se on yksi hölmöimmistä asioista, joita tavalliseen laihtumiseen (ei syömishäiriöön) pyrkivä voi tehdä. Bulimia tuhoaa hampaat. Syömättömyys surkastuttaa lihakset, jolloin energiantarpeesi pienenee ts. lihot helpommin sitten, kun taas syöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin hävettää puhua tästä yhtään kenellekään, äiti on joskus ehdottanut terapiaa mutta en sitten tiedä...
Ap
Terkkarille. Sanot että tarviit tukea.
Yks mikä voi auttaa, on liikunta. Ainakin aikuisilla voi olla, jos ottaa päähän niin voi mennä lenkille tai jumppaan tai nyrkkeilysäkkiä lyömään, niin kiukku hälvenee. Uiminen on rauhoittavaa. Ulkona voi kävellä ja seurata luontoa eri vuodenaikoina. Raitis ilma raikastaa ajatukset. Liikunnasta tulee vahvemmaksi.
Syö normaalia ruokaa säännöllisesti.
Paniikki on nuoruuden vaiva ja voi mennä ajan myötä ohi. Yritä ajatella jotain asioita, vaikka mitä koulussa opetetaan, niin ajatus ei aina ole vain itsessä. Vaikka kouluaikana ahistaa, voit silti saada aivan hyvän elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lenkillä yritän käydä joka päivä. Silloinkin vastaantulijat ahdistaa ja ärsyttää. Häpeän itseäni niin paljon, ajattelen aina muiden miettivän "Mitä tuokin läski muka lenkillä on :D" Ahdistavaa.
Ap
Ap, emme tiedä oletko oikeasti lihava. Moni - varsinkin nuori - kokee olevansa lihava, vaikkei olisikaan. Ja kokee olevansa kaikessa huono, vaikkei olekaan. Älä keskity mihinkään laihduttamiseen vaan oman olon parantamiseen. Juttele jonkun kanssa, vaikka opettajan, äidin, isoäidin, kuraattorin. On tavallista, että nuorena itsetunto on pohjamudissa. Ja muista, että moni muu on samassa tilanteessa kuin sinä. Me aikuisetkin ollaan joskus voitu olla. Tuollaisesta olosta voi selvitä ja todennäköisesti selviääkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin hävettää puhua tästä yhtään kenellekään, äiti on joskus ehdottanut terapiaa mutta en sitten tiedä...
Ap
Avun hakemisessa ei ole mitään noloa ja ammattilaiset kohtaavat kaltaisiasi ihmisiä joka päivä. Heidän vastaanotollaan käy kaikenlaisia ihmisiä ja heidän tehtävänsä on auttaa. Voimia ja rohkeutta!!
Olen kyllä oikeasti lihava, mittoja en kerro.
Yksi suurim syy tähän vihaan on nimenomaan lihavuus, inhoan vartaloani ja koska minulla on pco, minulla kasvaa viiksikarvoja tätä paskanaamaakin rumentamassa. Ja akne.
Minulla on myös IBS ja sekin on yksi syy sille, miksi välttelen muita ihmisiä ja haluan olla yksin. Häpeän itseäni ihan kaikin tavoin
Unohdin mainita pakkoajatuksista. Itken melkein joka ilta, kun ajattelen, että jollekin läheiselle sattuisi jotain kamalaa. En voi millään lopettaa noita ajatuksia ja joskus ajattelen niitä koulussakin. Minulla on koti-ikävä jopa kotona, ikävä vanhempia heidän seurassaan. Ajattelen myös itse sairastuvani, mutta se ei tunnu niin pahalta.
Olen harvoin ihmisten kanssa tekemisissä, joten analysoin asioita aina liikaa, saatan muistella ja hävetä esimerkiksi vuosien takaista keskustelua ja ahdistun, jos olen sanonut jotain noloa. Nämä molemmat tulee yleensä illalla kun olen menossa nukkumaan.
Nukun nykyään todella huonosti ja katkonaisesti näiden ajatusten takia enkä millään enää jaksaisi tätä, mutta tuntuu niin vaikealta puhua näistä ääneen. Avautuminen tänne helpotti vähän oloa.