Kadun miehen ottamista

Perheemme vuosien unelma oli saada oma mies. Se toteutui viime keväänä ja nyt täytyy sanoa, että en ole varmaan elämässäni katunut mitään niin paljon kuin miehen ottamista :( Miehen takia olen jatkuvasti hirveän stressaantunut, vihainen ja masentunut. Koen, että en yksinkertaisesti pärjää noin vaativan miehen kanssa. Tiedän, että helppoja miesrotuja ei ole, mutta en olisi voinut kuvitellakaan minkälaisen helvetin mies tuo elämääni. Aina hehkutetaan vain sitä miten paljon iloa mies tuo elämään, mutta voin sanoa, että meillä mies on tuonut tullessaan surua, murhetta, vihaa, raivoa, tuskaa, huolta, häpeää, masennusta, hirveää rahanmenoa jne 80% ja sitten iloa, liikuntaa, hauskuutta, mukavaa yhdessä oloa 20%. Se mikä stressaa eniten on miehen käytösongelmat sekä se, että mies on ollut vähän väliä sairas ja pari tapaturmaa päälle ja näistä syistä on sitten jo vakuutuskin lähes tapissa ja rahaa palanut enemmän kuin osasin edes kuvitella. Mies on äärettömän kiintynyt perheeseemme ja vieraisiin suhtautuukin suurella epävarmuudella. Vihainen mies ei ole, mutta ajatuskin mukavasta lenkistä miehen kanssa on lähes utopistinen. Mies rähjää remmissä kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalle. Taloyhtiössämme ei kukaan voi kulkea rapussa ilman, että mies pitää hirveän haukkumiskonsertin. Vieraita haukutaan ja näykitään. Elämä miehen kanssa on hirveää. Olen niin ahdistunut ja masentunut, että en enää näe muuta vaihtoehtoa kuin miehestä luopuminen. Samaan aikaan ystäväni miehenpentu on mitä ihanin ja leppoisin tyyppi. Minä puolestaan koen kauheaa syyllisyyttä miten olen saanut miehen ilmeisestikin pilattua tuollaiseksi hermoheikoksi rähjääjäksi :'( Joka päivä ajattelen tätä enemmän ja enemmän ja mies määrittää lähes kaiken elämäni sisällön. Miehen sairastelujen takia olen jotenkin koko ajan valmistilassa, että "mitä sillä nyt taas on" ja kyttään miehen olemista.