Lue keskustelun säännöt.
Mikä mua vaivaa? Elämä tuntuu sisällöttömältä.
04.01.2018 |
On sellainen olo, ettei ole suuntaa. Monet asiat tuntuvat ikäviltä ja tarkoituksettomilta. Kun olen töissä, ja päivissä on ulkoa saneltu rutiini, asiat sujuvat. Vapailla, erityisesti lomilla käyn urheilemassa, katson telkkaria ja luen kirjaa, mutta kaikki on jotenkin apaattista ja tarpeettoman tuntuista.
Olen nytkin lomalla. En ole saanut aikaan mitään. Vähän hoidin huonekasveja, kävin pienesti pyöräilemässä ja olin hierojalla. Luin kirjaa ja katsoin Netflixistä sarjaa monta tuntia. Tunnen itseni typeräksi ja laiskaksi.
Moni asia on elämässä hyvin, ja jollain mittapuulla nautin keskiluokkaisesta unelmasta. On mukava mies, hyvä työpaikka, joitakin ystäviä ja kiva koti. Mistä sitten johtuu tämä innottomuus ja surullisuus? En jaksa ryhtyä mihinkään erityiseen, en kiinnostu enkä sitoudu. Voisin tehdä vaikka mitä mutten tee mitään. Ei ole motivaatiota. Usein on ihan kauhea ja turtunut olo.
En ikinä kehtaisi livenä valittaa tällaisesta kellekään. Pitäisi vain jotenkin ottaa itseä niskasta kiinni. Kukaan tuttavistani ei ikinä arvaisi, että mietin näitä tai olen näin pysähdyksissä. Ulkopuoliset saavat minusta iloisen ja aktiivisen kuvan. Päällisin puolin sellainen olenkin mutta sisällä tuntuu tyhjältä, hahmottomalta. Onko kellään mulla ollut samanlaisia ajatuksia?
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Masennus, työuupumus, jokin elämänkriisi? Minulle tulee arki-iltaisin tosi väsyneenä tuollaisia raskasmielisiä ajatuksia, mutta lomista kyllä nautin ja ne auttavat palautumaan.
En tiedä, voisiko olla masennusta tai uupumusta. Yhtäältä tunnen, että töitä on tosi paljon mutta toisaalta taas juuri työarki pitää mut kiireisenä eikä ole aikaa ajatella ylimääräisiä. Kun työstä tulee tauko, tuntuu, että vähän vajoan, passivoidun, turhaudun.
Tiedän, että yksi tekijä, joka triggeröi synkkiä ajatuksia ja huonoa oloa on läheisen parantumaton sairaus, jota en pysty hyväksymään (vaikka kyseessä aika tavanomainen juttu, jonka monet joutuvat kohtaamaan). Joskus tuntuu, että sekoan katkeruudesta. Mutta tämä yleinen tympeä olo ei ole pelkkää reagointia tuohon sairastapaukseen, vaan jotain laajempaa, syvempää. Usein on tunne, että "voisin vaikka tehdä asian X", mutta sitten iskee lamaannus ja jäänkin paikoilleni. Hetket valuvat ohi enkä saakaan tehtyä mitään. Työni hoidan kyllä. Puolison nähden yritän näyttää reippaalta (ja välillämme on paljon hellyyttä), mutta yksin tulee joskus itku. En tiedä. Auttaa, että määrätietoisesti yritän olla miettimättä mitään. Jos annan ajatusten tulla vapaasti, tulee myös ahdistus.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisitko olla vain tylsistynyt?
No, jollain tavalla ehkä kyllä. Tylsistymistä paremmin olotilaa kuvaa turhautuminen. Mutta kuuluuko siihen surullisuus ja itkuisuus? Epäilen. Tylsyys mielestäni kuuluu osaksi elämään - ei arki aina niin kovin ihmeellistä voi olla. Jos olisin vain tylsistynyt, keksisin jotakin tekemistä ja kaikki olisi sillä kuitattu. Nykyisellään moni tekeminen vain tuntuu jollain lailla turhalta, merkityksettömältä - enkä sitten saa edes ryhdytyksi toimeen. Tämä tällainen on vaivannut minua jonkinasteisesti jo kolmisen vuotta, mutta raskaimmin nyt. Ennen ei ollut tällaista. Olin kiinnostunut asioista, tekemisissä tuntui olevan järki ja tarkoitus, en ollut surullinen enkä kriittinen esim. ulkonäköäni kohtaan. Jotenkin en edes tunnista nykyistä itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennus, työuupumus, jokin elämänkriisi? Minulle tulee arki-iltaisin tosi väsyneenä tuollaisia raskasmielisiä ajatuksia, mutta lomista kyllä nautin ja ne auttavat palautumaan.
En tiedä, voisiko olla masennusta tai uupumusta.
Ap
Arvaa, kuinka moni masentunut ajattelee ensin noin? Jotenkin masennusta ei voi omalle kohdalle kuvitella. Ajattelee, ettei ole "oikeutta" olla masentunut kun elämä kuitenkin on aika hyvää.
En sano, että sinä välttämättä olet masentunut, mutta voi niinkin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaatko kertoa, millaista sisältöä toivoisit elämääsi?
Elämä on tyhjää ja tarkoituksetonta ilman uskoa Jumalaan.
Sain itse sisäisen ilon, joka pysyy, vaikka arki olisi monotonista ja rutiinien täyttämää.
Alapa ap yksinollessasi juttelemaan Jumalalle, vaikka ensin kyseenalaistaen hänen olemassaolonsa. Pyydä Häntä ilmaisemaan itsensä sinulle jollain tapaa. Siitä se lähtee. :) Iloa ja valoa päiviisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän voisi kirjoittaa vaikka romaanin, mutta koska aika loppuu ja palsta sulkeutuu vastaan ytimekkäästi: Lue Raamattua! Sieltä toivon mukaan löydät sisältöä ja tarkoitusta elämääsi <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osaatko kertoa, millaista sisältöä toivoisit elämääsi?
Tämä on hyvä kysymys. Jos ajattelen elämääni neljästä viiteen vuoteen taaksepäin, oli se tavallaan aika erilaista. Opiskelin silloin vielä täyspäiväisesti ja kesäisin kävin töissä. Paljon ystäviä asui samassa kaupungissa, ja loppuvaiheessa oli sitten myös seurustelusuhteita. Harrastuksiin kuuluivat liikunta, lukeminen ja kirjoittaminen. Ystävien kanssa tapasin joka viikko.
Valmistuttuani olen ollut muutoksen pyörteissä. Poikaystävä sai työtä toisaalta, ja elimme vuoden etäsuhteessa. Sain itse myös heti töitä, ja työelämä yllätti raskaudellaan. Kävin pari kertaa työpsykologin vastaanotolla ja lääkäri määräsi lääkkeet unettomuuteen. Sitten muutin yhteen kumppanini kanssa toiseen kaupunkiin. Sain uuden työn. Läheinen sairastui peruuttamattomasti etenevään sairauteen. Sen jälkeen sain vielä uuden, tällä kertaa ns. vakituisen työn, jossa olen ollut nyt loppukesästä asti. (Kahdesti väleissä kiivasta työnhakua ja lyhytaikaista työttömyyttä).
Minulla on täällä kaksi vähän parempaa ystävää, joiden kanssa jutella myös henkilökohtaisista asioista. Heistä toisella raskas elämänvaihe menossa. Muut ystävät asuvat kaukana, kuka kahden, kuka viiden tunnin matkustuksen päässä. Pidämme edelleen yhteyttä, mutta aiempi "joka viikko" on muuttunut muotoon "joka kuukausi". En enää kirjoita. En jaksa, vaikka joskus olisi aikaakin. Liikuntaa ja lukemista harrastan yhä, ja miehen kanssa on myös yksi yhteinen liikuntaharrastus.
Periaatteessa kaikki on hyvin. On työtä, mistä sietää olla kiitollinen. On hyvä parisuhde, joka koko ajan vain tiivistyy ja vahvistuu. On ystäviä, vaikka harvakseltaan näemme. Silti olen jotenkin menettänyt kykyni inspiroitua ja aktivoitua työn ulkopuolella. Vapaa-aika sujuu, jos on kumppanin kanssa yhdessä sovittu jotain. Jos taas olen yksin ja saisin tehdä, mitä vain haluan, jämähdänkin apatiaan. Ja koko ajan jokin suru seuraa mukana. Kiireisenä saan pidettyä sen kaukana, hellittämisen hetkinä se iskee kimppuun - joskus jopa öisin.
Niille, jotka ehdottivat uskoa avuksi, sanon kiitos, mutta ei ole minua varten. Olen agnostikko ja nuoruudessa käynyt sen tien seurakuntanuoresta nykyiseen maailmankatsomukseeni. En usko, eikä Raamattu ole nyt ratkaisu minulle. Olkaa kilttejä, älkääkä enää palatko tähän aiheeseen. Sinänsä jonkin henkisyyden tavoitteleminen, meditaatio yms. voisi kyllä tehdä hyvää, mutta no jaa. Kaipa on vain siedettävä tätä ahdistusta. Ehkä sen kestää.
Edellinen pitkä teksti siis Ap:ltä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympin kriisi ?
Olen kyllä 29-vuotias, että sikäli. Minua ei kuitenkaan ole ikinä vanheneminen harmittanut millään lailla. Koen kolmikymppisen vielä nuoreksi. Mutta jos kolmenkympin kriisi on synkkiä ajatuksia, lamaannusta, ahdistusta, surullisuutta ja itkeskelyä sen vuoksi, että energia ja tarmo ovat kadonneet ja olo on orpo, niin sitten. Vaan mistä se johtuu? Mitä voin tehdä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan ajatukset kolahtivat vähän pelottavankin paljon yksiin omieni kanssa. Tunnistan itsessäni saman, on niin vaikea saada mistään kiinni, vaikka halua olisi tehdä vaikka mitä. Haluaisin olla energinen ja tehdä paljon asioita, mutta silti helposti jumahdan paikoilleni. Välillä elämän sisältö tuntuu merkityksettömältä ja mietin, että näinkö elämäni valuu "hukkaan", kun en tee mitään merkityksellisempää. Huomaan olevani kovin suorittajaluonne ja koen huonoa omaatuntoa päivistä, jotka vietän vain kotona pikku juttuja puuhastellen. Olen ensimmäisen lapsen kanssa kotona ja toki se on muuttanut elämääni todella paljon. Huomasin kuitenkin itsessäni näitä samoja ajatuksia jo ennen lasta, joten pelkästään lapsen myötä tapahtuneen elämänmuutoksen syytä kaikki ei ole. Jotenkin koen olevani hukassa itseni kanssa, päivisin en oikein tiedä mitä voisin edes tehdä, kun mikään ei tunnu innostavan. Muiden seurassa saan paljon enemmän aikaiseksi, mutta yksin jään helposti kotiin.
Olet tullut aikuiseksi?
Sitä se on kun kaikesta karisee uutuudenviehätys.
Ilmeisesti sinulla ei ole lapsia?
Masu pystyyn niin elämässä on kummasti merkitystä seuraavat viisitoista vuotta.
Tuttua. Moni asia on kohdillaan mutta silti sisäinen tyhjiö kuiskuttelee. Voimaa saan luonnosta ja lemmikistäni. Olisi valtava palo luoda jotakin mutta tyhjän paperin kammo on valtava. Mainitsit kirjoittamisen, onko sulla muita luovia harrastuksia tai tapoja ilmaista itseäsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko olla vain tylsistynyt?
No, jollain tavalla ehkä kyllä. Tylsistymistä paremmin olotilaa kuvaa turhautuminen. Mutta kuuluuko siihen surullisuus ja itkuisuus? Epäilen. Tylsyys mielestäni kuuluu osaksi elämään - ei arki aina niin kovin ihmeellistä voi olla. Jos olisin vain tylsistynyt, keksisin jotakin tekemistä ja kaikki olisi sillä kuitattu. Nykyisellään moni tekeminen vain tuntuu jollain lailla turhalta, merkityksettömältä - enkä sitten saa edes ryhdytyksi toimeen. Tämä tällainen on vaivannut minua jonkinasteisesti jo kolmisen vuotta, mutta raskaimmin nyt. Ennen ei ollut tällaista. Olin kiinnostunut asioista, tekemisissä tuntui olevan järki ja tarkoitus, en ollut surullinen enkä kriittinen esim. ulkonäköäni kohtaan. Jotenkin en edes tunnista nykyistä itseäni.
Itselläni masennus alkoi juuri noin, kylläkin työuupumuksen jälkeen. Odotin että olo paranisi muutamia kuukausia mutta se vain meni huonompaan suuntaan :-( Sitä ennen olin iloinen ja ulospäinsuuntautunut kohtuullisen menestyvä nuori nainen. En siis todellakaan uskonut että masennus voisi vaivata juuri Minua joka osasin nauttia elämästä, pitää hauskaa, ja jolla kaikki asiat olivat näennäisesti melko hyvin.
Kuitenkin lopulta hain apua ja sain masennusdiagnoosin. Toisin kuin ihmiset kuvittelevat, ei masennuksen tarvitse tulla negatiivisille huonoosaisille ihmisille, se voi tulla ihan kelle vain. Yleensä taustalla on jotain käsittelemättömiä asioita lapsuudesta jota ei edes ole osannut pitää merkityksellisinä. Näin jälkikäteen kuitenkin asia vaikuttaa ihan selvältä, silloin ei vain tilannetta nähnyt...
Suosittelisin siis että juttelisit jollekulle, vaikka lääkärille tai terapeutille. Ehkä tilanne lähtisi siitä aukeamaan?
mama87 kirjoitti:
Aloittajan ajatukset kolahtivat vähän pelottavankin paljon yksiin omieni kanssa. Tunnistan itsessäni saman, on niin vaikea saada mistään kiinni, vaikka halua olisi tehdä vaikka mitä. Haluaisin olla energinen ja tehdä paljon asioita, mutta silti helposti jumahdan paikoilleni. Välillä elämän sisältö tuntuu merkityksettömältä ja mietin, että näinkö elämäni valuu "hukkaan", kun en tee mitään merkityksellisempää. Huomaan olevani kovin suorittajaluonne ja koen huonoa omaatuntoa päivistä, jotka vietän vain kotona pikku juttuja puuhastellen. Olen ensimmäisen lapsen kanssa kotona ja toki se on muuttanut elämääni todella paljon. Huomasin kuitenkin itsessäni näitä samoja ajatuksia jo ennen lasta, joten pelkästään lapsen myötä tapahtuneen elämänmuutoksen syytä kaikki ei ole. Jotenkin koen olevani hukassa itseni kanssa, päivisin en oikein tiedä mitä voisin edes tehdä, kun mikään ei tunnu innostavan. Muiden seurassa saan paljon enemmän aikaiseksi, mutta yksin jään helposti kotiin.
Olemme varmaankin luonteeltamme samanlaisia. Myös minä tunnistan sen, että olen suorittaja, haluan minusta pidettävän ja olen itseäni kohtaan vaativa. Siksi saamattomuus ja väsynyt olotila varmaan lamauttaakin niin paljon.
Sille, joka kertoi masennuksesta alkaneen näin. Niin, tuntuu, että raja normaalin alakulon ja masennuksen välillä on todella häilyvä. Saan masennustestistä 14 pistettä, jos vastaan pahimman oloni mukaan. Toisaalta ne testin kysymykset ovat oudon ehdottomia. Ei minusta esim. tunnu, että elämästä nauttiminen on aina mahdotonta, vaan että se on aika usein hetkittäistä ja joskus tosi vaikeaa. En myöskään koe tulevaisuutta toivottomaksi. Hahmottomaksi, apeaksi vain.
Ap
Masennus, työuupumus, jokin elämänkriisi? Minulle tulee arki-iltaisin tosi väsyneenä tuollaisia raskasmielisiä ajatuksia, mutta lomista kyllä nautin ja ne auttavat palautumaan.