Mikä mua vaivaa? Elämä tuntuu sisällöttömältä.

Veikkaaan, että melkeinpä jokainen kokee vastaavaa jossakin elämänvaiheessaan. Ikään kuin kadottaa itsensä. Varmaaan, kun/jos vietät paljon aikaa yksin niin alkaa eri tavalla miettiä omaa elämäänsä ja itseään ja se saattaa laukaista "kriisin." Itse ainakin ajattelen, että tämän tyyppiset kaudet ovat tarpeellisia kasvun ja muutoksen kannalta. Toki tietysti eri asia, jos olotila kestää kauan ja, jos nimenomaan  tuntuu, että mielialassa on vikaa. Itse ehkä yrittäisin keskittyä niihin itselle tärkeisiin asioihin ja jättäisin muut vähemmälle.

Ehkä jokin uusi harrastus tai vaikka matka voisi myös piristää. Olisi jotain odotettavaa ja vaihtelua niihin nykyisiin ympyröihin.

Jos olosi tuosta pahenee niin kannattaa hakea apua. Älä päästä sitä kovin pahaksi sillä sitten sinua on vaikeampi hoitaa. Oletko kokeillut jotain ihan uutta harrastusta? Etsiä uusia ystäviä? Jotain joka veisi sinua elämässä eteenpäin. Mitä sinä haluat tulevaisuudelta? Onko jotain mitä lähtisit oikeasti tavoittelemaan? 

Ja miksi elämässä pitäisi suorittaa? Kukaan meistä ei tule saamaan kokemuksiaan hautaan. Jos sinusta on kiva istua sohvalla ja katsoa Netflixiä, miksi se olisi väärin? Se ongelma on sinun itsesi päässä. Sinä itse vaadit itseltäsi liikaa ja jostain pitäisi saada ne ajatukset pois jotka sanovat, että pitäisi suorittaa. Se on negatiivinen ajatusketju joka aiheuttaa sinulle pahaa mieltä. Kannattaa antaa esim. Mindfulnessille mahdollisuus. Ideana on tunnistaa omat ajatusketjunsa vai vaimentaa ne. Kirjastossa on myös tarjolla itsehoito-oppaita näiden tunnistamiseen. Jooga ja meditaatio auttavat myös.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaaan, että melkeinpä jokainen kokee vastaavaa jossakin elämänvaiheessaan. Ikään kuin kadottaa itsensä. Varmaaan, kun/jos vietät paljon aikaa yksin niin alkaa eri tavalla miettiä omaa elämäänsä ja itseään ja se saattaa laukaista "kriisin." Itse ainakin ajattelen, että tämän tyyppiset kaudet ovat tarpeellisia kasvun ja muutoksen kannalta. Toki tietysti eri asia, jos olotila kestää kauan ja, jos nimenomaan  tuntuu, että mielialassa on vikaa. Itse ehkä yrittäisin keskittyä niihin itselle tärkeisiin asioihin ja jättäisin muut vähemmälle.

Ehkä jokin uusi harrastus tai vaikka matka voisi myös piristää. Olisi jotain odotettavaa ja vaihtelua niihin nykyisiin ympyröihin.

Viisaita sanoja, kiitos. Jonkinlaiseen tienristeykseen olen varmaankin saapunut, kun työsuhde vihdoin vakinaistui ts. löytyi vakityö, parisuhde soljuu uomassaan ja oma asuntokin on. Maunitsemani läheisen sairastumisen vuoksi pitää lisäksi opetella sellaista luopumista ja hyväksymistä, joiden eteen ei ennen ole joutunut, ja prosessin raskaus, sen aiheuttama suru, pakottavat välillä polvilleen. On taas aikaa ja aika miettiä, kuka olen ja mitä haluan, kun tähän asti on tultu. En tiedä vastausta. Juuri, kuten sanoit, olen kadottanut itseni. Monia asioita, joita ennen pidin tärkeinä ja tavoiteltavina, ei joko ole tai sitten olen saavuttanut ne tai ne ovat muuttuneet niin, etten enää tiedä, mitä tekisin.

Joku puhui siitä, että sellaista on aikuistuminen. Elämä asettuu uralleen ja toisiaan nopeaan tahtiin seuraavat muutokset ovat takana. Ei ole enää mitään uutta. Kieltäydyn ja irtisanoudun tällaisesta ajattelusta. Haluan uskoa, että on mahdollista elää psyykkisesti tyydyttävää ja rikasta elämää myös tavallisessa arjessa. Aikuisuus ei voi tarkoittaa sitä, että jatkuvasti kokisi vaelluksensa jotenkin turhaksi ja ilon löytämisen vaikeaksi.

Joku toinen ihmetteli, miksi pitää suorittaa. Samaa Ihmettelen minäkin. Olen kyllä hyvin tietoinen siitä, ettei elämästä jaeta palkintoja, maailma ei ole minulle mitään velkaa eikä elämä ole mikään suoritus, joka joskus tulisi täydellisesti valmiiksi. Tiedän tämän. Silti olen lukossa suorituskeskeisessä toimintamallissa. En osaa todella irrottaa siitä, vaikka rationaalisesti hylkään sen yhä uudelleen ja tiedän sen olevan minulle itselleni vahingollinen. Harrastan joogaa ja olen harrastanut myös erään vuoden ajan mindfulness-meditaatiota. Tiedän, etteivät ajatukseni ja tunteeni ole sama asia kuin Minä. Tiedän myös, miten analyyttinen mieli pyrkii usein kontrolloimaan ja kyykyttämään kehoa ja tunnetta. Tiettyyn pisteeseen asti mindfulness auttaa minua, mutta luulen, että ongelman juuret ovat niin syvällä, että ne täytyisi kaivaa esiin ja kitkeä jollain muullakin keinolla. Ehkä hyvä terapeutti voisi auttaa. Siinäkin vain se hauska puoli, että kallista on ja rahat pitäisi jostain (en tiedä mistä) repäistä.

Ja juu. Minulla ei ole lapsia. Haluamme kyllä, ja itse asiassa suunnitelmissa olisi (ollut ?) aloittaa yrittäminen heti ensi kesänä juhlittavien häidemme jälkeen. Itseäni on salaisesti ruvennut todella paljon tämä mietityttämään - miten pidän huolta toisesta, jos minulla ei tunnu olevan kunnollisia keinoja huolehtia itsestäni. Tuntuisi väärältä täyttää sisäistä tyhjyyttään toisella, elävällä ihmisellä.

Ap

Mieti mitä ihan oikeasti haluaisit elämältä, jos ei olisi mitään rajoja, et häpeäisi mitään, yrittäisi täyttää kenenkään odotuksia tai olla kympin tyttö. Kuulostaa näet siltä, että olet kiltisti suorittanut elämää kuten kuuluu (tai luulet että kuuluu, koska enemmistö juoksentelee tämän kaavan mukaan); opiskelut, vakkarityö, asuntolaina, häät, vauvat, jne. Vaikutat sen verran älykkäältä, että pystyt kyseenalaistamaan tätä kuviota, mutta uskallatko haaveilla tarpeeksi isosti? Ruveta vaikka kirjailijaksi?

Aikuisuus ei todellakaan tarkoita sitä että elämä olisi eletty, mitään uutta tai täyttävää ei olisi enää tulossa. Päinvastoin, aikuisena kaikki vasta onkin mahdollista.

Onnea matkaan <3

Narsistinen vanhempi? Narsistisen kasvatuksen tulos voi olla se että lasta vaivaa aikuisena selittämätön tyhjyyden ja huonommuuden tunne, ahdistuneisuutta ja masennusta esiintyy.

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen vanhempi? Narsistisen kasvatuksen tulos voi olla se että lasta vaivaa aikuisena selittämätön tyhjyyden ja huonommuuden tunne, ahdistuneisuutta ja masennusta esiintyy.

Jatkan vielä että syy tähän on se, ettei vanhempi kykene peilaamaan Lahden omia tunteita tälle takaisin, vaan joko kieltää ne kokonaan tai korvaa lapsen tunteet omillaan. Lapsen yhteys omiin tunteisiinsa jää vajaaksi, joko ei tunneta tunteita, tai sitten omat tunteet tuntuvat vääriltä, ja niiden takia syntyy kokemus huonommuudesta ja syyllisyydestä.

Elämässä ei ole spontaania iloa ja autenttisia tunteita. Siitä seuraa juurikin tyhjyyden tunne, ja kokemus itsestä jotenkin "vieraana" ja ulkopuolisena sekä itselleen että muille. Myös yhteys muihin ihmisiin voi tuntua pinnalliselta.

babbys first existentialismikriisi? tosi söpöä.

Ihminen tarvitsee elämälleen merkityksen. Ei sille vaan voi mitään, että ne puitteet, vaikka olisi kuinka hyvät, ei riitä siihen. Elossa olemisen tunne tulee siitä että kulkee kohti jotain päämäärää. Sanotaan nyt vaikka että lapset on monelle se elämän merkitys johon uppoutua, koska lasten myötä alkaa tapahtua ja on koko ajan jotain mitä voi tehdä. Kuitenkin taas monelle se lastenhoito ja lasten myötä tuleva vaiva onkin vaan jotenkin ylimääräistä turhaa työtä, joka ei tunnu merkitykselliseltä ja merkityksellistä olisi oma aika jne. Heille ehkä lastenhankkiminen on ollut jotain kaukaista ja osin vierasta, johon kuitenkin on tähdätty (ehkä koska muutkin) ja kun se on saatu, niin sitä ihmettelee että miksi ja tämänkö pitäisi tehdä onnelliseksi. Ehkä se on niin, että olet tosiaan tienristeyksessä, maailmojen välissä, jossa joudut vähän miettimään miten toimia jotta tästä välitilasta pääsisi kunnolla olevaksi. Pienin askelin se onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus, työuupumus, jokin elämänkriisi? Minulle tulee arki-iltaisin tosi väsyneenä tuollaisia raskasmielisiä ajatuksia, mutta lomista kyllä nautin ja ne auttavat palautumaan.

En tiedä, voisiko olla masennusta tai uupumusta. Yhtäältä tunnen, että töitä on tosi paljon mutta toisaalta taas juuri työarki pitää mut kiireisenä eikä ole aikaa ajatella ylimääräisiä. Kun työstä tulee tauko, tuntuu, että vähän vajoan, passivoidun, turhaudun.

Tiedän, että yksi tekijä, joka triggeröi synkkiä ajatuksia ja huonoa oloa on läheisen parantumaton sairaus, jota en pysty hyväksymään (vaikka kyseessä aika tavanomainen juttu, jonka monet joutuvat kohtaamaan). Joskus tuntuu, että sekoan katkeruudesta. Mutta tämä yleinen tympeä olo ei ole pelkkää reagointia tuohon sairastapaukseen, vaan jotain laajempaa, syvempää. Usein on tunne, että "voisin vaikka tehdä asian X", mutta sitten iskee lamaannus ja jäänkin paikoilleni. Hetket valuvat ohi enkä saakaan tehtyä mitään. Työni hoidan kyllä. Puolison nähden yritän näyttää reippaalta (ja välillämme on paljon hellyyttä), mutta yksin tulee joskus itku. En tiedä. Auttaa, että määrätietoisesti yritän olla miettimättä mitään. Jos annan ajatusten tulla vapaasti, tulee myös ahdistus.

Ap

Olet vegaaani.

Liian helppo elämä.Tulis edes sota niinkuin mun 85- vuotias äitini sanoo kun lukee näistä tyhjästä ahdistumisista.Elämän merkityksettömyys ei ole hoidettava sairaus...

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä.Tulis edes sota niinkuin mun 85- vuotias äitini sanoo kun lukee näistä tyhjästä ahdistumisista.Elämän merkityksettömyys ei ole hoidettava sairaus...

KilpAIILUAHAN TÄMÄ ELÄMÄ PON. tOINEN V"TTUN TAPETAAN JA TOINEN ELÄÄ.

Hyviä pohdintoja olet saanut vastaukseksi. Kannattaa myös tarkistuttaa veriarvotkin varalta.

Kannattaa yrittää ymmärtää tilannetta, että olet tosiaan jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Myöskin se, että jos olet suorittajatyyppiä etkä kuitenkaan ole sellaisessa elämänvaiheessa ehkä missä alitajuisesti mielestäsi "kuuluisi" olla ikäryhmässäsi ja luontaisesti tai enemmistön valintojen mukaisesti, saattaa aiheuttaa epämääräistä epämukavuuden tunnetta. Tämä on hyvä tiedostaa, jotta voi ymmärtää itseään. 

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä.Tulis edes sota niinkuin mun 85- vuotias äitini sanoo kun lukee näistä tyhjästä ahdistumisista.Elämän merkityksettömyys ei ole hoidettava sairaus...

Juu, ja monet niistä, jotka ovat kokeneet sodan tai muun, järjetöntä pelkoa ja väkivaltaa sisältäneen tapahtuman, kantavat sitä traumaa lopun elämäänsä. Äitisi elämä olisi varmaan ollut helpompi ja parempi ilman sotaa.

Se, että "vaikea" tai "raskas" ovat suhteellisia käsitteitä, ei johda siihen, että kokemus niistä olisi samalla tavoin suhteellinen. Se, että elämäni olisi varmasti aivan käsittämättömän raskasta, jos olisin koditon sotapakolainen tai lapsensa väkivaltaisessa onnettomuudessa menettänyt äiti, ei millään tavalla lohduta minua, vaikka minun ulkoiset puitteeni ovat perusturvalliset ja ongelmiani ovat vain yhden läheisen sairaus ja alakuloinen olo.

Ja kyllä vain. Tunnen silti syyllisyyttä ja häpeää siitä, että olen surullinen, vaikka elämäni on monilta osin hyvää ja helppoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mieti mitä ihan oikeasti haluaisit elämältä, jos ei olisi mitään rajoja, et häpeäisi mitään, yrittäisi täyttää kenenkään odotuksia tai olla kympin tyttö. Kuulostaa näet siltä, että olet kiltisti suorittanut elämää kuten kuuluu (tai luulet että kuuluu, koska enemmistö juoksentelee tämän kaavan mukaan); opiskelut, vakkarityö, asuntolaina, häät, vauvat, jne. Vaikutat sen verran älykkäältä, että pystyt kyseenalaistamaan tätä kuviota, mutta uskallatko haaveilla tarpeeksi isosti? Ruveta vaikka kirjailijaksi?

Aikuisuus ei todellakaan tarkoita sitä että elämä olisi eletty, mitään uutta tai täyttävää ei olisi enää tulossa. Päinvastoin, aikuisena kaikki vasta onkin mahdollista.

Onnea matkaan <3

Kiitos. Jos saisin valita, haluamani muutokset todennäköisesti liittyisivät työhön ja asuinpaikkaan. En tekisi niin paljon palkkatöitä ja muuttaisin takaisin entiseen opiskelukaupunkiin. Toivoisin myös enemmän aikaa ja mahdollisuuksia tavata ystäviä. Miestä ja parisuhteen laatua en vaihtaisi enkä toivetta perheestä. Jos voisin, parantaisin myös läheisen sairauden. Se muuttaisi paljon. Mikään näistä asioista ei oikeasti ole mahdollinen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen vanhempi? Narsistisen kasvatuksen tulos voi olla se että lasta vaivaa aikuisena selittämätön tyhjyyden ja huonommuuden tunne, ahdistuneisuutta ja masennusta esiintyy.

Jatkan vielä että syy tähän on se, ettei vanhempi kykene peilaamaan Lahden omia tunteita tälle takaisin, vaan joko kieltää ne kokonaan tai korvaa lapsen tunteet omillaan. Lapsen yhteys omiin tunteisiinsa jää vajaaksi, joko ei tunneta tunteita, tai sitten omat tunteet tuntuvat vääriltä, ja niiden takia syntyy kokemus huonommuudesta ja syyllisyydestä.

Elämässä ei ole spontaania iloa ja autenttisia tunteita. Siitä seuraa juurikin tyhjyyden tunne, ja kokemus itsestä jotenkin "vieraana" ja ulkopuolisena sekä itselleen että muille. Myös yhteys muihin ihmisiin voi tuntua pinnalliselta.

Tämäpä mielenkiintoista. Minulla on narsistinen vanhempi sisarus (ikäero 8 vuotta) ja välillä tuntuu että äitini on ollut ns käänteinen narsisti ja isäni omaa narsistisia piirteitä. Vanhempieni osalta olen tajunnut nämä narsistiset vivahteet vasta myöhemmin kuin sisarukseni osalta joka on tyylipuhdas narsisti. Vanhempani ovat olleet hyvin ehdottomia ja hyvin monissa asioissa kieltäneet oman kokemukseni elämästä. Minua vaivaa juuri nuo tuntemukset nyt aikuisena: tyhjyys, vieraus kaikkii muihin nähden, tietynlainen irrallisuus ja huonous. Olen ollut taipuvainen masentumaan ja nyt vaikka en sinänsä ole masentunut, on nuo tunteet seuranani.