Yksikin uhri on liikaa

Kuinkahan moni pieni ihminen, murrosiän myllerryksessä tai aikuisiän kynnyksellä oleva, viettää tälläkin hetkellä aikaansa hereillä miettien ettei halua mennä huomenna oppilaitokseensa.

Aamulla pieni ihminen sanoo vanhemmalleen itkemisestä ja valvomisesta punaisin silmin olevansa kipeä, vaikka ei hän ole - ei fyysisesti. Silti hän tuntee jotain kuin sairauden kasvavan sisällään. Vanhempi vaatii, että kuume mitataan. Ei kuumetta, et ole kipeä, mene kouluun, kuulee lapsi tuomionsa.

Murrosiän myllerryksessä ollessaan hän on jo ottanut tuon tunteen osaksi itseään (joku kutsui häntä hirviöksi) kuin monteri asuisi hänen sisällään. Hän yrittää nähdä sen peilissä. Hän ei näe kuin itsensä. Hän menee lähemmäs. Hän yrittää nähdä saman hirviön kuin muutkin. Peili menee rikki. Hän yrittää viiltää sen ulos ranteistaan, hän yrittää näännyttää sen ja hän yrittää pelästyttää sen huutamalla.

Aikuisiän kynnyksellä hän katsoo taas peiliin ja vihdoin näkee saman kuin muutkin, hän on hirviö.

Aika monta vuotta hän tunsi olevansa kipeä kunnes hänestä tuli sairas.

Voisitko sinä, vanhempi, miettiä miksi lapsi ei halua mennä kouluun syyllistämisen sijaan?
Voisitko sinä, opettaja, miettiä miksi lapsella ei koskaan ole paritehtävään kaveria sen sijaan, että kiinnität katseesi siihen, että wilma huutaa punaista?
Voisitko sinä, koulutoveri, olla kiusaamatta ketään tänään, jotta kenenkään ei tarvitsisi pelätä?

Voisimmeko, me kaikki, joskus olla ihmisiä toisillemme?