Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan ollut ihan eron partaalla, mutta kuitenkin onnistunut saamaan parisuhteen vielä ihan hyväksi?
31.12.2017 |
Meillä on mennyt jo pari vuotta tosi huonosti (ja sitä ennen muutama vuotta semihuonosti) ja nyt asia ahdistaa jo molempia niin paljon, että ero tuntuu helpommalta vaihtoehdolta kuin yhdessä pysyminen. Lasten takia harmittaa ihan hirveästi. En haluaisi erota, haluaisin takaisin sen suhteen joka meillä oli viisi vuotta sitten. Mies ei suostu lähtemään pariterapiaan. Ollaan jotenkin ihmeellisessä negatiivisuuden kierteessä, jossa vaan syytellään toisiamme. Olemme yrittäneet keskustellä asioista, mutta se johtaa aina vaan riitelyyn. Muutenkin riidellään koko ajan ja hermostutaan ihan liiankin pienistä asioista toisillemme. Lapset kärsivät riitelystä, mutta sitä on niin vaikea välttää.
En keksi suhteestamme mitään hyvää asiaa. Mikään ei suju, ei kotitöiden jako, ei lastenkasvatusperiaatteet, kumpikaan ei halua seksiä enää juuri lainkaan, koska joko väsyttää liikaa, ei ole lasten takia tilaisuutta tai vituttaa liikaa. Joo, toki on ruuhkavuodet pahimmillaan ja sekä teinejä että uhmaikäisiä talossa, mutta ei tämän silti ihan näin kurjaa pitäisi olla. Molemmat kokee, että kun on yksin lasten kanssa (siis jos toinen on töissä tai jossain muualla poissa) niin silloin on helpompaa ja asiat sujuvat paremmin. Ero houkuttaisi, mutta toisaalta taas olisihan se paljon mukavempaa olla yhdessä hyvässä ja toimivassa parisuhteessa. En vaan käsitä miten sellaisen saisimme.
Onko joku muu ollut vastaavassa tilanteessa ja saanut suhteen toimiman?
Kommentit (7)
Minulla on samankaltainen kokemus. Meillä on kolme lasta. Kumpikin jäimme työttömiksi ja olimme siis jatkuvasti yhdessä. Taloudellinen tilanne- sekä toisen jatkuva läsnäolo alkoi ahdistaa. Myöskin se ahdisti jos ei toimen osallistunut samalla panoksella perheen pyörittämiseen.
Alkoi juurikin kuvaamasi jatkuva toisen syyttely sekä todistelu omasta paremmudesta. Haimme avioeroa ja mies muutti omaan asuntoon. Tämä päätös on paras mitä olemme itsellemme tehneet.
Tästä on nyt 4 vuotta aikaa. Emme koskaan hakeneet lopullista avioeroa, mutta olemme yhä asumuserossa. Välimme ovat erinomaiset. Lapset voivat hyvin. Olemme puhuneet yhteenmuutosta nyt kun kriisivaihe on selätetty sekä kumpikin saanut aikaa itselleen. Toivotan teille jaksamista sekä toisen ymmärtämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan oltu kaksi kertaa eron partaalla, yhdessä on oltu 20 vuotta. Aika auttoi molemmilla kerroilla. Ensimmäisellä kerralla käytiin myös pariterapeutilla, koska mukana oli pieniä lapsia, joista etenkin yhdelle uusperheemme ero olisi ollut potentiaalisesti tuhoisa (hänelle se olisi ollut jo toinen koettu ero, ja ensimmäinen oli hänelle hyvin vaikea). Toisella kerralla piti vain odottaa, että miehen ikäkriisi meni ohi. Molemilla kerroilla vei yli vuoden ennen kuin suhde alkoi parantua edes vähän, ja 2-3 vuotta ennen kuin se palasi ennalleen.
Olen kokenut myös avioeron. Tällä kokemuksella sanon, että jos prioriteeteissa ei ole isoja eroja, pelkkä odottaminen riittää. Mutta jos halutaan täysin eri asioita (esim, toinen haluaa lapsia, toinen ei tai halutaan asua eri maissa tai paikkakunnilla) niin on parempi erota.
Joo aina jeessa kun ostatte kaksi kotia. V*ttu aina!
Kaikki mikä ei toimi pitää kirjata ylös. Sitten kohta kohdalta käytte läpi keskenään, että mitä kummankin mielestä asialle voisi tehdä.
Parisuhde on aina kompromisseja. Vaarallisin ja eroon johtava tie on toisen syyllistäminen, haukkuminen, alistaminen. Kun ollaan tuossa pisteessä on vaikea kelata takaisin, toinen ellei molemmat ovat jo näyttäneet "korttinsa". Heikommassa asemassa oleva sitten tyytyy osaansa. Koko perhe kärsii, vaikka muka ollaan yhdessä "lasten takia".
Pitäisi löytää joku yhteinen juttu, päämäärä. Muuten ollaan negatiivisessa spiraalissa, jossa joka mutka käy rankemmaksi.
Keskustelun paikka miehesi kanssa. Ja vaatii molempien osallistumista ja halua.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on mennyt jo pari vuotta tosi huonosti (ja sitä ennen muutama vuotta semihuonosti) ja nyt asia ahdistaa jo molempia niin paljon, että ero tuntuu helpommalta vaihtoehdolta kuin yhdessä pysyminen. Lasten takia harmittaa ihan hirveästi. En haluaisi erota, haluaisin takaisin sen suhteen joka meillä oli viisi vuotta sitten. Mies ei suostu lähtemään pariterapiaan. Ollaan jotenkin ihmeellisessä negatiivisuuden kierteessä, jossa vaan syytellään toisiamme. Olemme yrittäneet keskustellä asioista, mutta se johtaa aina vaan riitelyyn. Muutenkin riidellään koko ajan ja hermostutaan ihan liiankin pienistä asioista toisillemme. Lapset kärsivät riitelystä, mutta sitä on niin vaikea välttää.
En keksi suhteestamme mitään hyvää asiaa. Mikään ei suju, ei kotitöiden jako, ei lastenkasvatusperiaatteet, kumpikaan ei halua seksiä enää juuri lainkaan, koska joko väsyttää liikaa, ei ole lasten takia tilaisuutta tai vituttaa liikaa. Joo, toki on ruuhkavuodet pahimmillaan ja sekä teinejä että uhmaikäisiä talossa, mutta ei tämän silti ihan näin kurjaa pitäisi olla. Molemmat kokee, että kun on yksin lasten kanssa (siis jos toinen on töissä tai jossain muualla poissa) niin silloin on helpompaa ja asiat sujuvat paremmin. Ero houkuttaisi, mutta toisaalta taas olisihan se paljon mukavempaa olla yhdessä hyvässä ja toimivassa parisuhteessa. En vaan käsitä miten sellaisen saisimme.
Onko joku muu ollut vastaavassa tilanteessa ja saanut suhteen toimiman?
Ettehän te ole koskaan edes sitoutunut parisuhteeseen jos teillä tuollaista on.
Mikään ei suju, ei kotitöiden jako, ei lastenkasvatusperiaatteet, kumpikaan ei halua seksiä enää juuri lainkaan, koska joko väsyttää liikaa, ei ole lasten takia tilaisuutta tai vituttaa liikaa.
Jo tuosta näkee että teidän ei koskaan olisi yhteen edes pitänyt mennä. Miten hemmetti voi olla noin vaikeata hoitaa kotityöt?
Yritätkö sinä määritellä miehelle miten sen pitäisi siivota vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen kokemus. Meillä on kolme lasta. Kumpikin jäimme työttömiksi ja olimme siis jatkuvasti yhdessä. Taloudellinen tilanne- sekä toisen jatkuva läsnäolo alkoi ahdistaa. Myöskin se ahdisti jos ei toimen osallistunut samalla panoksella perheen pyörittämiseen.
Alkoi juurikin kuvaamasi jatkuva toisen syyttely sekä todistelu omasta paremmudesta. Haimme avioeroa ja mies muutti omaan asuntoon. Tämä päätös on paras mitä olemme itsellemme tehneet.
Tästä on nyt 4 vuotta aikaa. Emme koskaan hakeneet lopullista avioeroa, mutta olemme yhä asumuserossa. Välimme ovat erinomaiset. Lapset voivat hyvin. Olemme puhuneet yhteenmuutosta nyt kun kriisivaihe on selätetty sekä kumpikin saanut aikaa itselleen. Toivotan teille jaksamista sekä toisen ymmärtämistä.
Erotkaa lopullisesti.
Ette selvästi halua olla yhdessä. Mitä hemmettiä tekee puolisolla joka ei tue toista silloin kuin on kaikista vaikeinta?
Mitä hemmettiä se muka haittaa että on jatkuvasti yhdessä?
2 erillistä asuntoa auttaisi ihmeesti. Se voi tarkoittaa myös lopullista eroa, mutta samalla turha stressi ja riidanaiheet loppuvat. Suhde voi parhaimmillaan jatkua hyvänä ystävyytenä, jossa kumpikaan ei kyttää toistaan.
Tiedän parin joka erosi pitkästä avioliitosta, mutta jatkoivat jossain vaiheessa suhdettaan ja saivat lisää lapsiakin. Uusi vanha suhde perustui kummankin vapaaehtoisuudelle.