Mitä valintaa et kadu, vaikka muiden mielestä sitä ehkä pitäisi katua?

Suojaamaton seksi oli elämäni huonoimpia päätöksiä, mutta abortti oli elämäni paras päätös. Ei kaduta sitten rahtustakaan. Tunnen lähinnä helpotusta ja kiitollisuutta, silloin kun asiaa edes mietin.

En mennyt katsomaan äitiäni sairaalaan.

Abortti, vaikka onnellisessa avioliitossa ja elämä olisi ns. täydellinen lapselle. Hetkeäkään en ole katunut, päin vastoin! (Kierukka petti, nyt miehen piuhat on poikki.)

Olen kieltäytynyt yleisillä kriteereillä ”ihan ookoo” tai jopa hyvistä duuneista, kun halusin parempaa. Vaikka sitä parempaa ei aina ole ollut vielä edes näköpiirissä, eli otin ihan todellisen riskin tyhjänpäälle jäämisestä. Aina se parempi ennen pitkää kuitnkin on ilmaantunut. Tässä samassa tilanteessa olen nytkin.

Osa väestä nauraa vahingoniloisina kun luulee, että suuruudenhulluudessani ja itsetyytyväisyydessäni olen mokannut yhden varsin hyvän ja tavoitellun työn. Eivät tiedä, enkä voi vielä kenellekään sanoa, että oikeasti parempaa on jo tarjottu.

Sitä, että uskalsin lähteä kävelemään seksikuivasta ja tunteettomasta avioliitostani. Elän nyt elämäni onnellisinta aikaa vierelläni rakastava ja minua 20 vuotta nuorempi mies. Vaikka taloudellisesti on (toistaiseksi) tiukempaa, en palaisi takaisin edelliseen.

Tietysti tuttavapiirini kummasteli päätöstäni aluksi, olivat myös sitä mieltä että miesystäväni oli kanssani vain rahojen takia (öö minkä rahojen), olivat sitä mieltä että mies ei voi rakastaa minua kun on niin paljon nuorempi ja niin hyvännäköinen minuun verrattuna. 

En myöskään kadu valintaani olla tekemättä lapsia (olen nyt 40+ eli juna meni jo). 

En tapaa vielä elossa olevaa vanhempaani, erittäin hyvästä syystä. Joku varmasti tuomitsee ratkaisuni, minä olen hyvin onnellinen. Elämä on mukavaa, kun ei tarvitse olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

Menin nuorena, sinisilmäisenä ja umpirakastuneena naimisiin, vaikka olisi pitänyt vähän katsoa tarkemmin sitä sulhasmiestä. Puolitoista vuotta kestäneen avioliiton ja puoli vuotta kestäneen eron aikana opin kuitenkin ihmisluonnosta niin paljon, että "normaalioloissa" niin suurta määrää ei oppisi kymmenessä vuodessa. Sittemmin olen osannut katsoa eteeni - ja onnistuin silti olemaan kokonaan kyynistymättä.

Erosin väkivaltaisesta miehestä, jota kaikki kehuvat niin ihanaksi mieheksi. Eivät tiedä totuutta hänestä, vielä. Olen kyllä alkanut kertomaan siellä täällä asian todellista laitaa. Vuosikausia kuuntelin puolituttujen selityksiä miten olen tehnyt suuren virheen, kuinka hyvä isä tuo mies on lapselleen. Sitäkään totuutta eivät tiedä että isää ei ole vuosikymmeniin kiinnostanut oma lapsensa vaan on tehnyt kaikkensa pilatakseen kasvatuksen, ihan vain kostaakseen minulle. 

Lähihoitajaopintojen keskeytys. En kadu päivääkään, vaikka muille se tuntui olevan kova pala kun luovuin "varmasta ammatista".

Jäin kotikaupunkiini opiskelemaan toisin kuin lähes kaikki kaverini ja olen sen vuoksi asunut koko elämäni samassa kaupungissa. En ole katunut pätkääkään, tämä kaupunki on hyvä asua vaikka onkin vain keskikokoinen. Nyt minulla on työ, joka vie ulkomaille ja ympäri Suomea säännöllisesti useita kertoja vuodessa ja lisäksi matkustellaan mieheni kanssa aina kuin mahdollista. Kotiin on aina kiva palata enkä koe, että opiskeluaika jossain isommassa kaupungissa olisi varsinaisesti elämääni tuonut erityistä sisältöä. Uusia ystäviä sain koulusta silti, kun samalla luokalla oli suurin osa muualta kotoisin eli ei tuttuja entuudestaan.

Lapsettomuutta. Eroa ok miehestä. Muiden mielestä molemmat väärin, mutta itseä ei kaduta kumpikaan.

Kokemuksia psykedeelien kanssa. Reilusti yli kolmekymppisenä, pitkän harkinnan jälkeen.

Jätin ammattikoulun kesken kun en pärjännyt.

Nyt valmistuin insinööriksi oikein mainioin arvosanoin ja tienaan enemmän kuin amiksesta olisin koskaan..

Jätin "arvostetun alan" opinnot kesken. Ei olisi pitänyt koko kouluun hakeakaan. Olin vain sen arvostuksen ja rahan perässä (vanhempieni kannustamana), ala ei aidosti kiinnostanut minua.

Senni kirjoitti:

Jätin ammattikoulun kesken kun en pärjännyt.

Nyt valmistuin insinööriksi oikein mainioin arvosanoin ja tienaan enemmän kuin amiksesta olisin koskaan..

Minä tein toisinpäin, eli jätin yliopiston kesken ja menin ammattikouluun. Huomasin, että yliopistossa opiskelemani ala ei ollutkaan sitä mitä kuvittelin sen olevan. Myös alalle työllistyminen oli epävarmaa, eikä palkkauskaan päätä huimannut. Lähdin ammattikouluun opiskelemaan aivan toista alaa, ja pääsin heti valmistumisen jälkeen vakitöihin. Palkkakin oli hieman parempi, kuin mitä olisin todennäköisesti saanut yliopistosta valmistuttuani.

Sain esikoiseni 16-vuotiaana. Tuttujen ja tuntemattomien mielestä olisi pitänyt tehdä abortti ja osa on edelleen sitä mieltä että olen pilannut elämäni.

Se, että ilman ilmeistä syytä lopetin alkoholin juomisen kokonaan 19-vuotiaana. Muut tuntuivat pitävän sitä outona ja jopa huonona ratkaisuna. Eräät jopa katkaisi välit, kun eihän mua viitsi enää pyytää "baareihin". Koskaan en ole kritisoinnut muiden juomista, mutta silti se oli joillekin niin vaikeaa etten enää juonnut. No, huomasi, ketkä oli oikeita ystäviä ja ketkä ei.

Jätin lähihoitajaopinnot kesken, kun sairastuin vakavasti. Oikeastaan sairastuminen pakotti minut keskeyttämään väliaikaisesti, mutta päätin etten enää jatka siellä joka tapauksessa. Huomasin, ettei ala ehkä ollutkaan ihan minun juttuni ja nyt ahdistaa pelkkä ajatus jatkaa siellä. Moni varmasti näki minut noissa hommissa ihmisläheisen luonteeni takia ja varmasti ajattelee, että olisi hyvä jatkaa loppuun kun on kerran aloittanut, mutta koen että itselleni on paras näin. 

Lasten hankkimista parikymppisenä yliopisto-opintojen ollessa kesken. Kaikkien mielestä se oli hullua ja typerää ja pilaisi kaiken. Ei pilannut. Nyt 15 vuotta myöhemmin olen edelleen yhdessä lasten isän kanssa, perheemme elää kaikin puolin onnellisena, minulla on koulutustani vastaava hyvä työ jne.