Lue keskustelun säännöt.
Kuinka käsitellä oma tuleva kuolema taikka läheisen?
25.12.2017 |
Olen vasta nuori ja äitini on kuolemansairas, pääni on täysin sekaisin, olen vihainen surullinen ja katkera sekä peloissani. Kuinka sinä olet käsitellyt oman tulevan kuolemasi taikka läheisen? Kuinka voin tukea äitiäni parhaiten ja tehdä hänen olonsa parhaaksi mahdolliseksi? Näen että hänkin on eksyksissä ja peloissaan.
Hyvää joulua teille kaikille, rakastakaa lähimmäisiänne <3
Kommentit (16)
Terapiassa. Menet juttelemaan, saat kysymyksiä joille itse annat vastauksia. Vähitellen opit elämään asian kanssa.
Kun äitisi yhä elää, voisitte vielä puhua tai tehdä jotain yhteistä.
Voisit(te) kirjoittaa kirjeen. Tai voit kirjoittaa itsellesi tai tehdä maalauksen tai aikakapselin johon pakkaat asioita/tunteita nyt ja avaat myöhemmin.
Lapseni kuoli onnettomuudessa. Elämän hentouden oppi näkemään sillä että äitini sai syöpädiagnoosin ja täysin terve lapseni kuoli hetkessä, äitini elää yhä ja lapseni kuolemasta on vuosia. Elämäni on kuitenkin tässä, se kuuluu täyttää kaikesta hyvästä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko äitisi jutella esim papin, diakonin tai sielunhoitajan kanssa? Ja sinä myös? Voimia sinulle. Olen isäni menettänyt syövälle. Hän tosin oli ateisti mutta asenteella ettei pelkää kuolemaa ja että kaikki täältä kuitenkin vuoron perään lähtevät.
Vietä niin paljon aikaa äitisi kanssa kuin mahdollista. Tankkaa tulevaa varten. Näin siitä huolimatta, että se on vaikeaa ja surullista ja vihastuttavaakin.
Äitisi oloa helpottaa, jos hän voi ajatella, että sinä pärjäät häntä ilmankin, että hän on ehtinyt opettaa tarpeeksi, jotta selviät elämästä ja aikuistumisesta. Yritä vakuuttaa hänet tästä.
En osaa auttaa. Itse elimme hetkessä enkä surrut kuolemaa ennalta eikä siitä puhuttu. Ei nyt välttämättä hyvä sekään, suru imi sitten kuoleman jälkeen mukaansa.
Joka tapauksessa voimia sinulle tulevaan. Elämä valitettavasti ei aina mene sitä latua, mitä toivoisimme.
Olen pahoillani. Juttele äitisi kanssa, vietä hänen kanssaan aikaa, pidä häntä kädestä kiinni ja vie hänelle ilahduttavia pieniä asioita. Esimerkiksi kylmää juomaa, jääpaloja, jäätelöä, paloiteltuja hedelmiä tms., mitä hän haluaa syödä. Monissa sairaaloissa on mahdollista pyytää tuotteita potilaita varten varatusta keittiöstä.
Minä vein kuukausia sairaalassa olleelle, syöpää poteneelle äidilleni kylmää appelsiinilimsaa, jota hän pystyi juomaan ja ostin kahviosta jäätelöä. Hänen kurkkunsa ärtyi sädehoidosta, joten syöminen oli vaikeaa. Istuin hänen vieressään, kun hän nukkui ja hän ilahtui nähdessään minut. Olin omien syöpähoitojeni vuoksi hyvin heikossa kunnossa, mutta raahauduin äitiä katsomaan pari kertaa viikossa satojen kilometrien päähän, vaikka bussiin kiipeäminen oli heikossa kunnossa haasteellista.
Seura on äidillesi tärkeää, samoin jutteleminen. Minä juttelin sukulaisten ja ystävien kanssa, jotta jaksoin äidin sairauden (ja omani). Olin surullinen siitä, että asuin kaukana, joten en mm. taloudellisista syistä pystynyt vierailemaan useammin hänen luonaan.
Kaikki me kuolemme, mutta onneksi nykyisin on käytössä erittäin hyvä lääkitys. Potilaat voidaan nukuttaa, jos heillä on tuskia, joten he eivät kärsi kivuista.
Äitini nukkui rauhallisesti pois isäpuolen pitäessä häntä kädestä. Toivon äidillesi mahdollisimman hyvää vointia. Olet kiltti, kun huolehdit hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhukaa ja viettäkää aikaa yhdessä niin paljon kuin mahdollista.
Vaimon äiti kuoli nopeasti edenneeseen syöpään ja paljon jäi asioita puhumatta ja kesken, vaikeitakin. Sen seurauksena vaimon mielenterveys särkyi ja sen kanssa on elettävä nyt eteenpäin.
Varmasti on mieli sekaisin, tilanteenne on tosi raskas. Se olisi raskas, vaikka äitisi olisi vanha ja sinä keski-ikäinen. Kuolemassa on nielemistä kenelle tahansa.
Jos tuntuu siltä, että rukoileminen on sinun juttusi, niin netistä löytyy erilaisia esirukoussivustoja, joissa voit pyytää ihmisiä rukoilemaan puolestasi ja äitisi puolesta. Lämmin halaus!
https://sansa.fi/esirukoukset/
http://nettirukoilijat.com/nettirukoilijat/index.php?c=0&p=484
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vietä niin paljon aikaa äitisi kanssa kuin mahdollista. Tankkaa tulevaa varten. Näin siitä huolimatta, että se on vaikeaa ja surullista ja vihastuttavaakin.
Äitisi oloa helpottaa, jos hän voi ajatella, että sinä pärjäät häntä ilmankin, että hän on ehtinyt opettaa tarpeeksi, jotta selviät elämästä ja aikuistumisesta. Yritä vakuuttaa hänet tästä.
Kyllä, ja muista myös, että tunteet saa ja pitää tuntea! Voi olla vihaa, pelkoa, ahdistusta, hyväksyntää ihan mitä vain. Se kuuluu surun käsittelyyn. Sitä ei saa tukahduttaa koska juuri se auttaa sinut asian yli ja käsittelyssä.
Hyväksy myös äidin tunteet. Hänkin voi tuntea samoin! Puhukaa avoimesti ja viettäkää aikaa yhdessä jos mahdollista.
Sitähän me emme tiedä, mitä on kuolema ja mitä sen jälkeen vai ei mitään. Suuri ja pelottava asia. Siksi siitä pitää uskaltaa puhua. Jos yksin on vaikeaa, voi todellakin jutella juuri diagonin tai vaikka sairaalapapin kanssa. He ovat humaaneja ja suvaitsevaisia ihmisiä, ei pelkästään ns. uskovaisia varten. Heidän seurassaan ja heille voi ja saa ja uskaltaa olla ihan oma raadollinen itsensä.
Syntymä ja kuolema on luonnollinen osa ihmisen elämänkaarta. Niistä on tehty vain niin kovin kliinisiä ja piilotettu usein sairaalan seinien sisään. Siksi ne pelottavat. Ennen, kun synnytettiin saunassa ja kuoltiin peräkamarissa jossa koko perhe näki luonnollisen päätöksen elämälle, se oli tuttua kuului arkipäivään. Niistä pitäisi uskaltaa ottaa uudelleen osa normaalia elämää, se meille on kaikille kuitenkin yhteistä. Yksikään ei tänne jää, vaan liittyy sukupolvien kettuun. Jää muistoiksi ja puheiksi ja kenties joiksikin haalistuviksi valokuviksi joita seuraavat polvet selailevat ja ihmettelevät. Onhan se kaunista!
Kannattaa puhua. Mieheni kuoli äkkikuollen. Jäi kertomatta vaikka miten paljon rakastin. Se koskee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiä syntyy ja ihmisiä kuolee; elämän kulku. Pitääkö näihin palstojen kautta vielä erikseen valmistautua.
Tietynlaista lohtua tuo nuo youtuben videot joissa ihmiset kertovat kuolemanrajakokemuksista. Kuinka esim vannoutunut ateisti on kohdannut Jeesuksen taivaassa ja muuttunut uskovaksi. Tai kuinka kuolemanpelko on hävinnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun äiti sairastui ja hänelle annettiin elinaikaa 2-3 kuukautta, ei parantumismahdollisuuksia, teimme keskenämme lähinnä pieniä, tavallisia juttuja. Käsitöitä, kahvittelua, pientä siivousta ja järjestelyä, joissa oli ääneen lausumattomana ajatuksena myös asioiden järjestäminen kuntoon.
Äiti ei missään vaiheessa hyväksynyt ajatusta kuolemasta, joten siitä ei paljon puhuttu, mutta kaappeja siivoamalla sitä kuitenkin jotenkin käsiteltiin. Itse taas ymmärsin tilanteen lopullisuuden heti, kun tieto oli tajuntaani jysähtänyt, ja mä sain tuon käytännön tekemisen kautta myös käsiteltyä asiaa. En mä väkisin lähtenyt keskustelemaan, kun äiti ei halunnut. (Hän sai kyllä keskusteluapua sairaan- ja sielunhoidon ammattilaisilta, sekä oloa helpottavan mielialalääkkeen, jonka annostuksessa ei pihdattu.)
Ja lopuksi sitä sitten vaan suree, kukin tavallaan.
Lue nämä edelliset viestit ajatuksella, niitä ovat kirjoittaneet henkilöt jotka ovat käyneet läpi tuon saman. Niissä on sinulle kerrottu tavoista ja tahoista jotka auttavat sinua käsittelemään tätä kriisiä mitä nyt käyt läpi. Sillä sitä se on, kriisi: läheisen kuolema on suurin mahdollinen uhka minkä joudumme kohtaamaan.
Mutta muista että sinun ei tarvitse kohdata sitä yksin vaan tukea on saatavilla (kuten yllä on kerrottu), ja sinä itse voit sitä käsitellä tavalla joka on sinulle läheisin; puhumalla, piirtämällä, laulamalla, kirjoittamalla. Myös fyysinen ponnistelu ja liikunta helpottavat oloa, ja itku on sisäänrakennettu keinomme rentouttaa sekä keho että mieli.
Koko prosessi on raskas myös fyysisesti; älä unohda lepoa äläkä pitää itsestäsi huolta.
Eikä siihen kukaan pysty valmistautumaan, sitä vain elää läpi päivä kerrallaan.
Siitä hetkestä alkaen kun tieto päiviemme rajallisuudesta iskee tajuntaan, kun aikaa ei enää olekaan loputtomiin, sitä aikaa jonka päättymisen on kuvitellut olevan vielä kaukana - niin kaukana ettei sitä ole edes kuvitellut. Siitä hetkestä mikään ei ole ennallaan. Se tieto ei kysy lupaa tulla, vaan se tunkeutuu ajatuksiisi kuin ei-toivottu vieras kotiisi, vieras joka ei suostu lähtemään vaan asettuu taloksi, levittäytyy joka huoneeseen eikä jätä sinua hetkeksikään rauhaan.
Ja me kaikki käymme läpi ne samat tunteet ja samat vaiheet kun yritämme sitä tietoa käsitellä; sokin, kieltämisen, vihan, "kaupankäynnin", masennuksen ja lopulta hyväksymisen. Me tunnemme katkeruutta, epäoikeudenmukaisuutta, epäuskoa, vihaa, raivoa ja tuskaa. Me kysymme "Miksi?", ja me käymme mielessämme "kauppaa", lupaamme mitä vaan (sille taholle jonka me uskomme kuuntelevan) kunhan saamme pitää rakkaamme, edes hetken pidempään.
Vasta kun olemme valmiit luovuttamaan, jättämään taaksemme nämä tunteet, pystymme kokemaan kiitollisuutta ja rakkautta.
Tuntemaan kiitollisuutta jopa siitä että olemme saaneet kokea niin suurta rakkautta että siitä rakkaasta läheisestä luopumaan joutuminen aiheuttaa näin suurta tuskaa.
Mutta muista että itse rakkaus säilyy sinulla aina, se kulkee mukanasi muistoissasi eikä sitä voi sinulta kukaan viedä, koskaan.
Kun se uhka on oman vanhempamme, äidin taikka isän menettäminen, se sekoittaa myös roolimme: se ennen niin vahva ja turvallinen onkin nyt heikko, huolehtijasta voi tullakin huolehdittava. Eikä siihen rooliin anneta aikaa kasvaa tai totutella.
Mutta riittää kun annatte toisillenne aikaa ja läheisyyttä, puhutte silloin kun siltä tuntuu ja niistä asioista mistä on tarve - siitä syntyy se uudenlainen turvallisuuden tunne mikä on tärkeä teille molemmille, ja sitä tunnetta se vanhempi, sinun äitisi tarvitsee: että sinä olet nyt riittävän vahva, että sinä pärjäät vaikka hän lähtee.
Älä ota itsellesi kuitenkaan suurempaa roolia kuin jaksat kantaa, ota vastaan kaikki se apu mitä sinulle ja äidillesi on saatavilla.
Muista myös että meistä jokainen käy tätä prosessia, surua ja luopumista, läpi omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa. Se on erityisen tärkeää muistaa perheen sisällä: jokaiselle on annettava aikaa ja tilaa näiden tunteiden käsittelyyn. Ja jos äitisi rinnalla on puoliso (Isäsi tai isäpuolesi) hänkin tarvitsee oman tilansa surra - teistä kumpikin tarvitsee. Teidän ei tarvitse jaksaa toistenne puolesta.
Yksi tärkeä asia vielä: älkää unohtako elää. Jokaisesta pienestäkin ilon hetkestä kannattaa nauttia, tuntematta syyllisyyttä. Ei kukaan jaksa tauotonta surua, se tuleva on tiedossa; heti kun sen pystyy hyväksymään, kannattaa tarttua tähän hetkeen.
Elää jokainen hyvä minuuttikin. Jokainen yhteinen hetki.
Jaksamista sinulle ja läheisillesi. Olet ajatuksissamme, meidän kaikkien, huomennakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni ihminen haluaisi kuolla kotonaan-ei laitoksessa.
Toivoisin että se olisi mahdollista elämän viime hetkillä.
Ja varmistakaa että on lääkettä valmiina kun loppu koittaa: ettei ole tuskallisia hengitysvaikeuksia ym.
Morfiinia, unilääkettä mitä vain.
Miksi loppua pitkittää-tässä sinä voit vaikuttaa-että äitisi saa rauhallisen unen!
Itse sain lohtua ajatuksesta että ihminen ei kuoltua poistu kokonaan luotasi. Nähtyäni asioita siihen on pakko uskoa. En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta ajatus jälleennäkemisestä on myös auttanut minua jaksamaan.
Kuolema on yksi niistä asioista johon ihmisellä ei ole kontrollia, siksi se pelottaa. Kuin hyppy tuntemattomaan. Olen pahoillani en osaa sanoa enempää lohdutukseksi.