Sinä joka yritit itsemurhaa

Up

Yritin ja epäonnistuin. Oli pitkään mietitty, mutta itse teko oli spontaani. Aijon yrittää uudestaan. Tahdon edelleen kuolla. Olen tällä hetkellä osastolla tahdosta riippumattomassa hoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Yritin ja epäonnistuin. Oli pitkään mietitty, mutta itse teko oli spontaani. Aijon yrittää uudestaan. Tahdon edelleen kuolla. Olen tällä hetkellä osastolla tahdosta riippumattomassa hoidossa.

Minkä ikäinen oot? Uskotko osastohoidon auttavan sua?

Olen tyytyväinen, että epäonnistuin. Olin ihan pohjattoman väsynyt omaan elämääni. Sain tk-lääkäriltä masennuslääkkeet ja toteamuksen, etten ole läheskään tarpeeksi sairas päästäkseni psykiatriselle poliklinikalle. Aloitin prosessin päästäkseni Kelan korvaamaan terapiaan ja kävin kaksi kertaa omalla kustannuksellani psykiatrilla. Masennus oireili jatkuvana huimauksena, epätodellisena olona, näköhäiriöinä ja jatkuvina kipuina, ja alkoholi oli ainoa joka auttoi niihin (ennen kuin lääkkeet sitten aikanaan alkoivat vaikuttaa). Siinä vaiheessa en tietenkään edes tiennyt, että ne kivut ja huimaukset ja "seiniä pitkin meneminen" olivat masennuksen oireita ja että ne tulisivat helpottumaan lääkityksen avulla, joten turvauduin alkoholiin. Joko tk-lääkäriltä tai psykiatrilta olin saanut rauhoittavia tai nukahtamislääkkeitä tai molempia. Niinpä yhtenä täydellisen uupumisen hetkenä vedin niitä ja kirkasta viinaa.

Apu tuli ajoissa - pohjimmiltaan olin sen varmaan niin halunnutkin - ja pääsin vain nielemään lääkehiiltä tai vatsahuuhteluun tai jotain, en enää muista tarkkaan, ja sain olla yhden yön sairaalassa (ai että tuntui hyvältä kun sai vain maata ja muut pitivät minusta huolta!). Senkään jälkeen en päässyt terapiaan enkä psykiatrian polille, mutta seuraavien viikkojen aikana mielialalääkitys alkoi vaikuttaa ja sen avulla sieltä uupumuksesta ja masennuksesta pikkuhiljaa nousin.

Lääkkeitä söin useita vuosia, aina kun yritin niitä lopettaa niin huimaus, näköhäiriöt ja kivut palasivat. Nyt olen ollut muutaman vuoden ilman. Uskoa siihen, että saisin julkiselta sektorilta apua, jos sairastun uudestaan, ei ole tippaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen tyytyväinen, että epäonnistuin. Olin ihan pohjattoman väsynyt omaan elämääni. Sain tk-lääkäriltä masennuslääkkeet ja toteamuksen, etten ole läheskään tarpeeksi sairas päästäkseni psykiatriselle poliklinikalle. Aloitin prosessin päästäkseni Kelan korvaamaan terapiaan ja kävin kaksi kertaa omalla kustannuksellani psykiatrilla. Masennus oireili jatkuvana huimauksena, epätodellisena olona, näköhäiriöinä ja jatkuvina kipuina, ja alkoholi oli ainoa joka auttoi niihin (ennen kuin lääkkeet sitten aikanaan alkoivat vaikuttaa). Siinä vaiheessa en tietenkään edes tiennyt, että ne kivut ja huimaukset ja "seiniä pitkin meneminen" olivat masennuksen oireita ja että ne tulisivat helpottumaan lääkityksen avulla, joten turvauduin alkoholiin. Joko tk-lääkäriltä tai psykiatrilta olin saanut rauhoittavia tai nukahtamislääkkeitä tai molempia. Niinpä yhtenä täydellisen uupumisen hetkenä vedin niitä ja kirkasta viinaa.

Apu tuli ajoissa - pohjimmiltaan olin sen varmaan niin halunnutkin - ja pääsin vain nielemään lääkehiiltä tai vatsahuuhteluun tai jotain, en enää muista tarkkaan, ja sain olla yhden yön sairaalassa (ai että tuntui hyvältä kun sai vain maata ja muut pitivät minusta huolta!). Senkään jälkeen en päässyt terapiaan enkä psykiatrian polille, mutta seuraavien viikkojen aikana mielialalääkitys alkoi vaikuttaa ja sen avulla sieltä uupumuksesta ja masennuksesta pikkuhiljaa nousin.

Lääkkeitä söin useita vuosia, aina kun yritin niitä lopettaa niin huimaus, näköhäiriöt ja kivut palasivat. Nyt olen ollut muutaman vuoden ilman. Uskoa siihen, että saisin julkiselta sektorilta apua, jos sairastun uudestaan, ei ole tippaakaan.

Onko pitkä aika siitä ku yritit, jos voi ap kysyy?

Yritin ja onnistuin. Nyt olen henkisesti uusi, parempi ihminen.

Pari tarkoituksellista yritystä takana, muutama ns. vahinko. Lähinnä olen hämmentynyt ja vittuuntunut siitä, miten tiukasti elämä on kiinni kehossa, vaikka mieli tahtoisi mitä. En ole tyytyväinen epäonnistumisista, ei elämä ole parempaan suuntaan lähtenyt. Mutta sama se on tässä roikkua.

En oikein tiedä mitä mieltä olen. Yritin nuorena ja päädyin itse soittamaan silloin apua.

Masennus on uusiutunut lukuisia kertoja ja täysin oireeton olen ollut vain lyhyitä pätkiä. Onnellisiakin hetkiä on mahtunut mukaan, toisaalta masennus muuttui psykoottisesti oireilevaksi vanhempana.

Lieviä psykoosi oireita on ollut vain muutamia päiviä, mutta niiden aikana toivoisi olevansa kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tyytyväinen, että epäonnistuin. Olin ihan pohjattoman väsynyt omaan elämääni. Sain tk-lääkäriltä masennuslääkkeet ja toteamuksen, etten ole läheskään tarpeeksi sairas päästäkseni psykiatriselle poliklinikalle. Aloitin prosessin päästäkseni Kelan korvaamaan terapiaan ja kävin kaksi kertaa omalla kustannuksellani psykiatrilla. Masennus oireili jatkuvana huimauksena, epätodellisena olona, näköhäiriöinä ja jatkuvina kipuina, ja alkoholi oli ainoa joka auttoi niihin (ennen kuin lääkkeet sitten aikanaan alkoivat vaikuttaa). Siinä vaiheessa en tietenkään edes tiennyt, että ne kivut ja huimaukset ja "seiniä pitkin meneminen" olivat masennuksen oireita ja että ne tulisivat helpottumaan lääkityksen avulla, joten turvauduin alkoholiin. Joko tk-lääkäriltä tai psykiatrilta olin saanut rauhoittavia tai nukahtamislääkkeitä tai molempia. Niinpä yhtenä täydellisen uupumisen hetkenä vedin niitä ja kirkasta viinaa.

Apu tuli ajoissa - pohjimmiltaan olin sen varmaan niin halunnutkin - ja pääsin vain nielemään lääkehiiltä tai vatsahuuhteluun tai jotain, en enää muista tarkkaan, ja sain olla yhden yön sairaalassa (ai että tuntui hyvältä kun sai vain maata ja muut pitivät minusta huolta!). Senkään jälkeen en päässyt terapiaan enkä psykiatrian polille, mutta seuraavien viikkojen aikana mielialalääkitys alkoi vaikuttaa ja sen avulla sieltä uupumuksesta ja masennuksesta pikkuhiljaa nousin.

Lääkkeitä söin useita vuosia, aina kun yritin niitä lopettaa niin huimaus, näköhäiriöt ja kivut palasivat. Nyt olen ollut muutaman vuoden ilman. Uskoa siihen, että saisin julkiselta sektorilta apua, jos sairastun uudestaan, ei ole tippaakaan.

Onko pitkä aika siitä ku yritit, jos voi ap kysyy?

Jotain 15 vuotta. Olin silloin vähän alle nelikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

En oikein tiedä mitä mieltä olen. Yritin nuorena ja päädyin itse soittamaan silloin apua.

Masennus on uusiutunut lukuisia kertoja ja täysin oireeton olen ollut vain lyhyitä pätkiä. Onnellisiakin hetkiä on mahtunut mukaan, toisaalta masennus muuttui psykoottisesti oireilevaksi vanhempana.

Lieviä psykoosi oireita on ollut vain muutamia päiviä, mutta niiden aikana toivoisi olevansa kuollut.

Piti vielä sanoa, että masennukseni johtuu suurimmalta osin yksinäisyydestä. Jos minulla olisi hyviä ihmissuhteita, oletan että mielialanikin olisi normaalimpi.

Minä en yrittänyt, mutta silloinen kaverini/seuralaiseni yritti. En nyt tiedä, miten vakavasti. On saanut apuakin sen jälkeen - ja sitä ennenkin. Huomiota on siis sadellut kaikin puolin. Sittemmin hän vaihtoi uskontoa, ja hänestä tuli hörhö uskovainen. Vissiin ihan hyvin menee sen avulla. Täys narsistinen mulkku tosin hänestä kuoriutui koko tämän parin vuoden aikana, mutta se kai ei häntä itseään häiritse, että hän loukkaa muita ihmisiä. Ei tietenkään tosin sellaisia, joista hänelle on hyötyä. :)

Nykyisin olen tyytyväinen että epäonnistuin. Olin harkinnut mielestäni vakaasti ja pitkään, tosin olin ihan lapsi vielä silloin (12). Mutta tosissani olin. Sain jotain "apua" perhepsykologilta, en kokenut sitä kyllä positiivisesti. Elämänkokemus on vahvistanut sittemmin minua niin etten enää pahoissakaan paikoissa turvaudu kuoleman ajatteluun ja itsemurhan suunnitteluun kuten nuorena.

Henkinen itsemurha kirjoitti:

Yritin ja onnistuin. Nyt olen henkisesti uusi, parempi ihminen.

Minäkin olen tehnyt henkisen itsemurhan. Tapoin sen ihmisen joka olin joskus ja muutuin. Harmi että vielä muistan hänet sillointällöin, vaikka yritän uskotella itselleni etten se ollut minä.