Tunnetteko ketään, joka on äidissään kiinni vielä keski-ikäisenä?

Tunnen yhden nelikymppisen, joka ei ole koskaan asunut avoliitossa. On aina äidin kanssa.

Tunnen myös 40-vuotiaan joka asuu vielä lapsuudenkodissaan ja kuulumiset keskittyvät lähinnä oman äidin kuulumisten kertomiseen...

Ollaan tunnettu vuosikaudet (opiskelujen myötä) mutta ei ole edennyt samaa tahtia elämässään kuin me muut. En enää oikein koe kaveriksikaan vaan tuttavaksi.

Tunnen itseni. Äiti auttaa, äidin kanssa oon paljon. Silti seurustelen. Voi sitä kolmestaankin hengata. Espanjassa lapset asuu kolmekymppisiksi kotona ja se on ihan normaalia. Täällä jo pikkuvauvat pitää erottaa äideistään aikaisin. Ei se masennus pelkästään ilmastolla selity.

Tunnen. Kun muut puhuu miehestään ja lapsistaan, hän puhuu äidistään. No, kukin tavallaan. On se jatkuva lapsistakin puhuminen rasittavaa.

Minäkin tunnen, siis itseni. Asumme äitini kanssa eri maissa, mutta olen henkisesti todella kiinni äidissäni. Olen aina ollut mutta tilanne paheni silloin kun äitini sairastui ensimmäisen kerran syöpään. Äitini on sen verran vanha ettei hän todennäköisesti elä enää montaa vuotta, sekin lisää yhteydenpitoani.

Eiköhän noita maaseudulla ole paljonkin.

Tunnen ja siihen ei auta avioliitot eikä eri maassa asumiset. Äiti tietää ja äidille kerrotaan ja äidin luona joulut juhannukset.

Tunnen. Tosin tunnen useampia, jotka ovat yhteiskunnassa kiinni.

Tunnen kyllä. Ikääntyvä äiti hoitaa kaiken ja äidin kanssa hengaillaan.

Minä olen tällainen. Äitini on paras kaverini enkä tiedä, miten pärjään, kun hän joskus kuolee. Kyllä minä kuitenkin ihan itse pääosin pärjään ja avoliitossakin olen ollut. Mutta esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle olisi tosi vaikeaa, jos äitini ei olisi auttelemassa. 

Juu, tietämäni kotirouva. Ei ole oikein muuta juttuseuraa kun päivällä on yksinäistä ja illalla muut eivät yleensä jaksa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen itseni. Äiti auttaa, äidin kanssa oon paljon. Silti seurustelen. Voi sitä kolmestaankin hengata. Espanjassa lapset asuu kolmekymppisiksi kotona ja se on ihan normaalia. Täällä jo pikkuvauvat pitää erottaa äideistään aikaisin. Ei se masennus pelkästään ilmastolla selity.

Pikkuvauvan ja kolmenkympin väliin mahtuu paljon.

Otahan selvää Espanjan hyvinvointitilastoista, ei se riippuvuus vanhemmista aikamiehenä välttämättä anna kovin hyviä elämän eväitä.

Mun mielestä on hyvä jos välit omaan äitiin (tai isään) ovat hyvät. Miksei äiti voisi olla paras ystävä?

Terveeseen suhteeseen kuuluu, että pidetään yhteyttä, mutta jos aikuinen "lapsi" roikkuu jatkuvasti äidissä kiinni niin sitten se on ongelma.

Tunnen erään melkein 30 vuotiaan naisen joka asuu vieläkin kotona. Hän ei ole koskaan seurustellut eikä asunut muualla. Hänen äitinsä ostaa ruuat, siivoaa, ja jopa leikkii hänen kanssaan.

Kyseinen ihminen on, noh, lievästi kehitysvammainen. Hän on henkisesti lapsen tasolla. Tiedän, koska olen tuntenut hänet kouluajoilta asti, mutta emme ole sydänystäviä.

Hän saattaa soitella ja jutella piirretyistä ja mielikuvitushahmoista. En pysty sanomaan hänelle ilkeästi, että minua ei kiinnosta hänen lapselliset jutut ja että kasvaisit jo aikuiseksi. Olen kuitenkin itse kasvanut jo aikuiseksi kouluajoilta, opiskellut, avoliitossa ja käyn töissä.

Tämäntyyppinen ihminen on hyvin rasittava, vaikka ei pahalla sitä tarkoittaisi. Hän on jatkuvasti äitinsä helmassa kiinni. Tosin uskon että myös äidillä on osansa tyttärensä kehitykselle.

Muistan parikymppisenä kun pyysin kyseistä naista lenkille hän sanoi, että hänen täytyy kysyä ensin äidiltä lupaa. (!?) Ei olla sittemmin nähty.

Tunnen runsaasti noin 40v ikäisiä, joiden parisuhde ja seksielämä toimii ainoastaan äidin ansiosta. Äiti hoitaa lapsensa kodin ja tämän lapset ja huolehtii, että lapsi pääsee puolison kanssa rauhassa "treffeille". Nämä aikuiset lapset itse eivät koe olevansa mitenkään äidistä riippuvaisia, mutta jos äiti sairastuu, ei ensimmäinen ajatus ole se,miten auttaa vaan se, että kuka nyt ottaa lapset yökylään, että päästään parisuhdelomalle.

Tunnen erään naisen, joka asuu lapsuudenkodissaan, eikä hänellä tunnu olevan muita ihmissuhteita kuin omat vanhemmat. Vanhemmat ovat eläkkeellä ja tämä nainen työttömänä. Minusta tällainen tilanne on säälittävä. Äidissä ja yleensä vanhemmissa voi olla kiinni myös vähemmän säälittävällä tavalla.

Tunnen. Ei saa puolisoa millään, äiti on vienyt sen roolin elämässä ikään kuin. Paljon henkisiä ongelmia, joihin etsii syytä milloin mistäkin ulkoisesta, mutta ei näe metsää puilta. Tässä tapauksessa myös äitinsä sairaalloisen kiinni lapsessaan, jos miniäehdokas tulisikin tuohon symbioosiin, niin ei kauaa viihtyisi. Tai sitten pojan olisi pakko irrottautua äidistään, kukapa tietää.

Sitä on terveellä tavalla läheisiä äiti-aikuinen lapsi suhteita, jossa kohdellaan toisia tasavertaisina aikuisina ja ollaan irtauduttu lapsuuden perheen rooleista. Tällainen on jo ihan ystävyyttä. Sitten on naisia, jotka kohtelevat sitä 30-40-vuotiasta lapsena, ja nämä lapset ovat siihen niin tottuneita, etteivät osaa aikuistua. Aikuistua siinä mielessä, että omasta onnellisuudesta ja elämästä kannettaisiin vastuu pääsääntöisesti itse, ymmärrettäisiin omat ja toisten rajat, eikä tehtäisi päätöksiä pääsääntöisesti sen mukaan että ne miellyttävät vanhempaa.

Tuollaiset vanhemmissaan epäterveesti kiinni olevat ovat myös raskaita ystävinä, puolisoina ja sukulaisinakin. Kun ei ole ikinä saanut kokemusta että omia rajoja kunnioitetaan, niin ei osata kunnioittaa toistenkaan rajoja. Ihmetellään kun joku kehtaa tehdä päätöksiä kysymättä muilta, elää elämää ilman tilivelvollisuutta toisille (poislukien puoliso ja alaikäiset lapset, näille on vastuussa omista teoistaan, mutta oma yksityisyys näissäkin ihmissuhteissa on pitää olla jossain määrin).

On tervettä olla riippuvainen pienestä lapsestaan, vauvasta ja taaperosta, mutta ihmistä tulee aina kohdella hänen ikätason mukaan. 5-vuotiasta ei voi kohdella kuin 1-vuotiasta eikä teini-ikäistä isompana kuin onkaan. Oikeastaan uhmaikäistäkään ei voi kohdella kuin vauvaa. Tällaisilla tapauksilla voi koko lapsuus olla vääristynyt, joissain vaiheissa on kohdeltu isompana kuin onkaan (esimerkiksi kerrottu omia aikuisten huolia, jätetty yksin), joissain taas pienempänä kuin onkaan (esim koululaisen kaverisuhteisiin liiallinen puuttuminen ja pelottelu ettei lapsi vielä pärjää ilman äitiä). Tavallaan se itsetunto ja pärjäämisen tunne on viety eri tavoin jo aikaisin, niin aikuisenakaan ei osata irrottautua ellei elämässä ole ollut terveesti kohtelevaa toista vanhempaa tai luonne ole ollut tarpeeksi vahva irtautumiseen.