Surutyö ja menetykset - liian vaikea aihe käsitellä?

Aina vaan sössötetään, että puhu ym. As if jokaisella ois ketään osaavaa kuuntelijaa. Missä todellisuudessa nuo noiden artikkelien kirjoittajat oikein elää?

Mä teen just tosta gradua. Kerro lisää ole hyvä

Ai mistä gradua?

Miten vihaankaan sanaa "surutyö" aivan kuin se olisi joku työ joka vain pitäisi hoitaa alta pois. No way. Aika on ainoa asia joka menetykseen auttaa jollakintavalla. Aika, vain aika, mutta lupaan...jonakin päivänä helpottaa. Nim. Niin paljon rakkaitaan haudanlepoon saatellut. Lapseni,äitini, rakkaita ystäviäni. Joskus aurinko vielä nousee.

Joskus läheisillä ei vaan ole sanoja eikä keinoja auttaa ja lohduttaa. Pelätään, että sanotaan vain jotain latteuksia tai itsestäänselvyyksiä. Moni myös ajattelee, että toista kuunnellessa pitäisi sanoa jotain ja jos sanoja ei ole, ei olla halukkaita kuuntelemaankaan. Jos sama suru ja menetys on koskenut myös läheisiä, voi ihmisellä olla oman surunsakin kanssa työtä eikä sen vuoksi kykene olemaan toiselle tukena. Yhteinen menetys voi toki yhdistää ja lähentääkin ihmisiä. 

En usko ajan parantavan.

Niin siis olen vasta äskettäin tajunnut, että ongelmieni yksi syy on käsittelemätön menetys lapsuudessa. Itse menetys ei ehkä ole kovin iso, tai toisaalta on, koska koen, että se on äitini rakkaus (vaikka hän oli kyllä ihan elossa). Kukaan ei ole tukenut minua niinkin luonnollisessa asiassa, kuin isossa menetyksessä ja isoissa menetyksen tunteissa ja sarussa, vaan minun tunteeni koitettiin lakaista maton alle. Sitä en sietänyt, vaan aloin reagoida ensin pienellä suuttumuksella, sitten kiukulla, vihalla ja lopulta raivolla. Mistään ei ollut mitään apua ja eipä tietenkään, ihminen, joka oli menetykseni aiheuttaja oli ihminen, jonka ois kuulunut olla mulle se tuki ja lohtu jota elämässä tarvitaan.

Mutta ei riittänyt, ettei äiti auttanut, koko muu suku hoki vain sellaista pärjääjää, muka "kannusti" minua, ja sillä pyyhki tunteeni pois, ei saanut olla heillekään aito, oikea, tunteva ihminen, vaan he odottivat pärjääjää, joka vain on muita varten.

En jaksanut ja nyt olen aivan tai lähes yksin koska keistään ei ole minulle mitään muuta kuin haittaa. Terapia on, mutta se ei ole ihmissuhde varsinaisesti.

Niin mietin vain, että eipä ole noista surun käsittelyartikkeleista mitään iloa, koska niissä oletetaan surun olevan kohtuutuore ja ihmisen elämän sitä ennen kohtuullisen eheää (tunnetasolla). Tai että sulla on hyviä ihmissuhteita ihmisiin, joilla on tunne-elämää.

Ap, oletan että olet kivikissaäiti ja jos olet niin ihan kuin olisit pikkasen päässyt irti pahimmasta jumituksestasi, toki vielä kaukana ok:sta.

Minä menetin lapsena isäni ja tilanne oli sen verran tulenarka ja sekava, että siitä ei puhuttu lainkaan. Äiti ja koko suku jatkoivat arkea ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan kai ei tiennyt, miten käsitellä asiaa ja minä sitten jouduin kantamaan kaiken surun ja epätietoisuuden täysin yksin.

Minä sen sijaan en koskaan raivonnut vaan sulkeuduin, keskitin voimani itseeni ja selviämiseen.

Murrosiässä aloin vihata äitiä, sitä ettei hän ole suojellut minua ja pitänyt huolta. Ja tässä tulee se kohta, miten me eroamme toisistamme. Sen sijaan, että olisin ilmaissut raivoani, riuhtaisin itseni irti äidistäni. Meni pari vuotta niin, että pyrin olemaan poissa kotoa, kun äiti oli paikalla. Emme tehneet mitään kivaa yhdessä, kommunikointi oli välttämättömien asioiden hoitoa.

Kun olin saanut vihani laantumaan yksinäisyydessä, pystyin palaamaan äitini luo sellaisena kuin hän vikoineen on. En odottanut häneltä enää äidillistä huolenpitoa kaipaamallani tavalla vaan aloin ymmärtää, että hänkin oli vaikeassa tilanteessa ja jokaisen kyvyt ovat rajalliset.

Minun äitini ei ollut paha, sinun ehkä on tai sitten vaan näet hänet sellaisena eli en tiedä, miten yhdentyminen teidän tapauksessa sujuisi, mutta suosittelen henkistä irtiottoa. Don't give a fuck, mitä äitisi ajattelee, sanoo tai tekee, elä omaa elämääsi irrallasi.

http://kustantamo.sets.fi/kirja/surun-sylissa/ ap voisi hyötyä tästä kirjasta.

Vierailija kirjoitti:

Miten vihaankaan sanaa "surutyö" aivan kuin se olisi joku työ joka vain pitäisi hoitaa alta pois. No way. Aika on ainoa asia joka menetykseen auttaa jollakintavalla. Aika, vain aika, mutta lupaan...jonakin päivänä helpottaa. Nim. Niin paljon rakkaitaan haudanlepoon saatellut. Lapseni,äitini, rakkaita ystäviäni. Joskus aurinko vielä nousee.

Salekin mainosti,että presidentti on työ. Ja minä vihaan työtä.

Mulla on teoria, että Suomessa ollaan edelleenkin sodan jäljiltä aika pää sekaisin. Sota oli niin kamalan raju kokemus, että kestääkseen ihmiset vain jättivät asiat käsittelemättä ja sulkeutuivat surunsa ja tuskansa kanssa. Surulle ei ollut sijaa eikä aikaa.

Me jälkipolvet olemme perineet tämän käyttäytymismallin. Räikeimmillään tästä raportoi eräs lapsensa menettänyt äiti, joka kadulla kävellessään näki kuinka tutut vaihtoivat toiselle puolen katua välttyäkseen puhumasta hänen kanssaan. Suru on jotain pelottavaa ja vaarallista, se ehkä tarttuu. Vähintäänkin ihmiset pelkäävät toisen surureaktioita ja sitä että jotenkin mystisesti "tekevät toisen olon pahemmaksi". 

Itselläni suurin suru on ollut pienen vammautuneen sukulaislapsen menetys. Minulla tämä lapsen menetys laukaisi aika vahvan vastareaktion suomalaista surukulttuuria kohtaan: kutsuin kylään ison joukon ystäviä ja kerroin heille tästä lapsesta, halusin että kaikki tietävät että hän eli ja hän oli rakas ja arvokas. Lähipiirissäni huomaan sukupolvijaon: vanhemmat ihmiset välttelevät keskustelemasta tästä "ikävästä asiasta". Nuorempi polvi suree ja keskustelee, esimerkiksi lapsen äidin kanssa olen käynyt läpi hänen syvää surukokemustaan. Minulle ei tule mieleenkään, että minun keskusteluni tekisivät äidin olon jotenkin pahemmaksi. Hän haluaa puhua, hän haluaa surra ja siihen hänellä on totta vieköön oikeus. 

Uskon, että pojasta polvi paranee, ja sodan psykologiset haavat paranevat vähitellen. Toivon, että saamme elää sodalta rauhassa, että suhteemme suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin muuttuu taas normaalimmaksi.

Todennäköisesti artikkeleissa, joita olet googlettanut, on käsitelty surua ja menetystä sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisellä on ollut joku tai jotain, jonka on menettänyt. Esim puoliso, lapsi tai vanhempi on kuollut tai on vammautunut autokolarissa tms. Sun kohdallasi tilanne on hieman toinen eli surusi ja menetyksesi koskee asiaa, jota sulla ei ole koskaan ollutkaan (rakastava äiti). Sen vuoksi artikkeleissa on käsitelty surua ja menetystä toisella tavalla. Sun ehkä kannattaisi etsiä sellaisia artikkeleita, joissa käsitellään surua, menetystä ja sopeutumista tilanteissa, joissa esim lapsella ei ole koskaan ollutkaan toista vanhempaa (vanhempi on kuollut ennen lapsen syntymää tai vanhempi ei ole koskaan ollut lapsen elämässä mukana tai missä ihminen on syntynyt vammaisena eli ei ole koskaan ollutkaan terve). Näistä voisi olla sulle enemmän apua. 

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti artikkeleissa, joita olet googlettanut, on käsitelty surua ja menetystä sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisellä on ollut joku tai jotain, jonka on menettänyt. Esim puoliso, lapsi tai vanhempi on kuollut tai on vammautunut autokolarissa tms. Sun kohdallasi tilanne on hieman toinen eli surusi ja menetyksesi koskee asiaa, jota sulla ei ole koskaan ollutkaan (rakastava äiti). Sen vuoksi artikkeleissa on käsitelty surua ja menetystä toisella tavalla. Sun ehkä kannattaisi etsiä sellaisia artikkeleita, joissa käsitellään surua, menetystä ja sopeutumista tilanteissa, joissa esim lapsella ei ole koskaan ollutkaan toista vanhempaa (vanhempi on kuollut ennen lapsen syntymää tai vanhempi ei ole koskaan ollut lapsen elämässä mukana tai missä ihminen on syntynyt vammaisena eli ei ole koskaan ollutkaan terve). Näistä voisi olla sulle enemmän apua. 

Hyvä näkökanta. Itse olen menettänyt toisen vahempani kuolemalle ja toisen niin, että hän hylkäsi minut. Kuolema oli ehdottomasti helpompi käsitellä, vaikka kuollut olikin se elämässäni tärkeämpi vanhempi. Juuri se arvottomuuden tunne, minkä joko totaalihylkääminen tai huono tai olematon kohtelu tekee, on vaikea käsitellä. Ja kun sen vielä tekee oma vanhempi, joka on joko joskus rakastanut tai jonka ainakin olisi pitänyt rakastaa ja suojella ja antaa hyvät eväät elämään.

Itse olen yrittänyt ajatella niin, että en anna asian pilata elämästäni yhtään enempää kuin on ollut välttämätöntä. Ravistelen sitä irti turkistani, en kieri siinä. 

Minusta surutyö on hyvä sana, raakaa työtä se nimittäin on.

Surutyö on omaa työtä, mutta todella moni kolmekymppinen yrittää vierittää oman pahan olonsa ja menetyksensä muiden niskoille. Ei kukaan jaksa kuunnella päivästä toiseen valitusta asiasta, jolle ei voi mitään ja johon haluaisi vastata, että nyt olet kyllä myöhässä, miksi et toiminut, kun suremasi henkilö/lemmikkieläin  oli vielä elossa.

Vierailija kirjoitti:

Miten vihaankaan sanaa "surutyö" aivan kuin se olisi joku työ joka vain pitäisi hoitaa alta pois. No way. Aika on ainoa asia joka menetykseen auttaa jollakintavalla. Aika, vain aika, mutta lupaan...jonakin päivänä helpottaa. Nim. Niin paljon rakkaitaan haudanlepoon saatellut. Lapseni,äitini, rakkaita ystäviäni. Joskus aurinko vielä nousee.

Tuli tippa linssiin tätä lukiessa. En voi edes kuvitella elämää ilman äitiäni, ja pelkkä ajatus siitä että joku menettää oman lapsensa sattuu (minulla itsellä ei ole (vielä) lapsia). Kirjoitit kauniisti ja ensimmäinen lause on niin totta. Halauksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vihaankaan sanaa "surutyö" aivan kuin se olisi joku työ joka vain pitäisi hoitaa alta pois. No way. Aika on ainoa asia joka menetykseen auttaa jollakintavalla. Aika, vain aika, mutta lupaan...jonakin päivänä helpottaa. Nim. Niin paljon rakkaitaan haudanlepoon saatellut. Lapseni,äitini, rakkaita ystäviäni. Joskus aurinko vielä nousee.

Tuli tippa linssiin tätä lukiessa. En voi edes kuvitella elämää ilman äitiäni, ja pelkkä ajatus siitä että joku menettää oman lapsensa sattuu (minulla itsellä ei ole (vielä) lapsia). Kirjoitit kauniisti ja ensimmäinen lause on niin totta. Halauksia. 

Muistan, että vielä 5 vuotta sitten ajattelin samoin. Ja sen jälkeen tuli syöpävuodet ja kuolema ja nyt suru alkaa jo muuttua kaipaukseksi. Äiti

Menetin raiskauksessa itsemääräämisoikeuden, ihmisarvon, kyvyn luottaa keneenkään. Traumatisoituneena en voi keskittyä mihinkään, enkä saa terapiaa, koska en ole työkykyinen, kun en pysty keskittymään. Suren, koska menetin elämänilon.

Mutta on erilaista surra jonkun kuolemaa. Kenenkään surua ei pitäisi vähätellä.

Vierailija kirjoitti:

Surutyö on omaa työtä, mutta todella moni kolmekymppinen yrittää vierittää oman pahan olonsa ja menetyksensä muiden niskoille. Ei kukaan jaksa kuunnella päivästä toiseen valitusta asiasta, jolle ei voi mitään ja johon haluaisi vastata, että nyt olet kyllä myöhässä, miksi et toiminut, kun suremasi henkilö/lemmikkieläin  oli vielä elossa.

Minun puolisoko siellä? Toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti, ja tosiaankin tuntuu että tämä ajattelee että se on minun oma ongelmani. Muutkin läheiset tuntuivat jatkavan heti elämää niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmeisesti terapeutti olisi ainut vaihtoehto jos haluaa ymmärrystä, mikä on minusta aika surullista. 

Tilanteen kautta olen alkanut kyseenalaistamaan kaikkia ihmissuhteitani. Erityisesti sitä miksi minulla on tunne-elämältä niin erilainen puoliso. Tähän asti on pärjätty ihan hyvin, mutta tällaisessa tilanteessa olisi mukava jos häntäkin kiinnostaisi ymmärtää minua vähän paremmin. Jos olen surullinen ja tekisi mieli itkeä, joutuu pidättelemään ettei miehen elämä mene liian epämukavaksi.